Jacques Baudin haastattelu thepostil.com:ista – rehellinen näkemys Ukrainasta geopoliittisesta näkökulmasta

Tässä syvällisessä haastattelussa Jacques Baud syventyy geopolitiikkaan auttaakseen meitä ymmärtämään paremmin, mitä Ukrainassa todellisuudessa tapahtuu, sillä viime kädessä kyse on laajemmasta kamppailusta maailmanlaajuisesta herruudesta, jota Yhdysvallat, Nato ja lännen poliittiset johtajat johtavat Venäjää vastaan.

Kuten aina, eversti Baud esittää hyvin perustellun analyysinsä, joka on ainutlaatuinen syvällisyydessään ja vakavuudessaan. Olemme varmoja, että pidätte tätä suojelua informatiivisena, oivaltavana ja ratkaisevana pisteiden yhdistämisessä.

Postil (TP): Olemme hyvin iloisia, että olette mukana tässä keskustelussa. Kertoisitko meille hieman itsestäsi, taustastasi?

Jacques Baud (JB): Baud: Kiitos kutsusta! Koulutuksestani totean, että minulla on maisterin tutkinto ekonometriasta ja jatkotutkinnot kansainvälisistä suhteista ja kansainvälisestä turvallisuudesta Genevessä (Sveitsi) sijaitsevassa kansainvälisten suhteiden korkeakoulussa. Työskentelin strategisen tiedustelun upseerina Sveitsin puolustusministeriössä ja olin vastuussa Varsovan liiton asevoimista, myös ulkomailla (kuten Afganistanissa, Kuubassa, Angolassa jne.) toimivista asevoimista. Kävin tiedustelukoulutusta Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa. Heti kylmän sodan päättymisen jälkeen johdin muutaman vuoden ajan Sveitsin puolustustutkimus- ja hankintakeskuksen yksikköä. Ruandan sodan aikana minut lähetettiin sotilas- ja tiedustelutaustani vuoksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan turvallisuusneuvonantajaksi estämään etnisiä puhdistuksia Ruandan pakolaisleireillä.

Tiedustelupalvelussa ollessani olin yhteydessä Ahmed Shah Masoodin afganistanilaiseen vastarintaliikkeeseen ja kirjoitin pienen käsikirjan, jonka tarkoituksena oli auttaa afganistanilaisia miinanraivauksessa ja Neuvostoliiton pommikappaleiden neutraloinnissa. Vuoden 1990 puolivälissä jalkaväkimiinojen torjunnasta tuli Sveitsin ulkopolitiikan painopistealue. Ehdotin sellaisen keskuksen perustamista, joka keräisi tietoa maamiinoista ja miinanraivausteknologiasta YK:lle. Tämä johti Genevessä sijaitsevan humanitaarisen miinanraivauksen kansainvälisen keskuksen perustamiseen. Myöhemmin minulle tarjottiin paikkaa YK:n rauhanturvaoperaatioiden osaston politiikka- ja doktriiniyksikön johtajana. Kahden New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen siirryin Nairobiin suorittamaan vastaavaa tehtävää Afrikan unionin palveluksessa.

Sitten minut määrättiin Natoon torjumaan käsiaseiden leviämistä. Sveitsi ei ole liittouman jäsen, mutta tästä tehtävästä oli neuvoteltu Sveitsin panos Naton rauhankumppanuuteen. Vuonna 2014 Ukrainan kriisin kehittyessä seurasin pienaseiden kulkua Donbassissa. Myöhemmin samana vuonna osallistuin Naton ohjelmaan, jonka tarkoituksena oli auttaa Ukrainan asevoimia palauttamaan niiden valmiudet ja parantamaan henkilöstöhallintoa, jotta luottamus niihin saataisiin palautettua.

TP: Olet kirjoittanut kaksi oivaltavaa artikkelia Ukrainan nykyisestä konfliktista, jotka meillä oli suuri kunnia kääntää ja julkaista (täällä ja täällä). Oliko jokin tietty tapahtuma tai tapaus, joka sai teidät muotoilemaan tämän kipeästi kaivatun näkökulman?

JB: Strategisen tiedustelun upseerina olen aina kannattanut sitä, että poliittisille tai sotilaallisille päätöksentekijöille toimitetaan mahdollisimman tarkkaa ja objektiivista tiedustelutietoa. Tässä työssä on pidettävä ennakkoluulot ja tunteet omana tietonaan, jotta tiedustelutiedot heijastaisivat mahdollisimman hyvin todellisuutta eikä niinkään omia tunteita tai uskomuksia. Oletan myös, että nykyaikaisessa demokraattisessa valtiossa päätösten on perustuttava tosiasioihin. Tämä on ero autokraattisiin poliittisiin järjestelmiin, joissa päätöksenteko perustuu ideologiaan (kuten marxilaisissa valtioissa) tai uskontoon (kuten vallankumousta edeltäneessä Ranskan monarkiassa).

Erilaisten työtehtävieni ansiosta minulla on ollut sisäpiirin näkemys useimmista viimeaikaisista konflikteista (kuten Afganistanista, Irakista, Libyasta, Sudanista, Syyriasta ja tietysti Ukrainasta). Tärkein yhteinen piirre kaikkien näiden konfliktien välillä on se, että meillä on taipumus ymmärtää ne täysin vääristyneesti. Emme ymmärrä vihollisiamme, niiden perusteita, ajattelutapaa ja todellisia tavoitteita. Näin ollen emme edes pysty laatimaan järkeviä strategioita niiden torjumiseksi. Tämä pätee erityisesti Venäjään. Useimmilla ihmisillä, myös korkeimmalla johdolla, on taipumus sekoittaa ”Venäjä” ja ”Neuvostoliitto”. Natossa ollessani en löytänyt juuri ketään, joka olisi voinut selittää, mikä on Venäjän maailmankuva tai edes sen poliittinen oppi. Monet ihmiset pitävät Vladimir Putinia kommunistina. Me kutsumme häntä mielellämme ”diktaattoriksi”, mutta meidän on vaikea selittää, mitä tarkoitamme sillä. Esimerkkeinä ihmiset keksivät poikkeuksetta tuon ja tuon toimittajan tai entisten FSB:n tai GRU:n agenttien salamurhan, vaikka todisteet ovat äärimmäisen kiistanalaisia. Toisin sanoen, vaikka se olisikin totta, emme pysty sanoittamaan tarkasti ongelman luonnetta. Tämän seurauksena meillä on taipumus kuvata vihollinen sellaisena kuin toivomme sen olevan, eikä sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tämä on perimmäinen resepti epäonnistumiseen. Tämä selittää, miksi viiden Natossa vietetyn vuoden jälkeen olen aiempaa huolestuneempi länsimaiden strategisista ja sotilaallisista voimavaroista.

Vuonna 2014, Kiovan Maidan-vallankumouksen aikana, olin Natossa Brysselissä. Huomasin, että ihmiset eivät arvioineet tilannetta sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin he toivoivat sen olevan. Tämä on juuri sitä, mitä Sun Tzu kuvaa ensimmäiseksi askeleeksi kohti epäonnistumista. Itse asiassa minusta näytti selvältä, ettei kukaan Natossa ollut vähääkään kiinnostunut Ukrainasta. Päätavoitteena oli horjuttaa Venäjän vakautta.

TP: Millainen käsitys teillä on Volodymyr Zelenskystä? Kuka hän oikeastaan on? Mikä on hänen roolinsa tässä konfliktissa? Vaikuttaa siltä, että hän haluaa ”ikuisen sodan”, koska hänen täytyy tietää, ettei hän voi voittaa? Miksi hän haluaa pitkittää tätä konfliktia?

JB: Volodymyr Zelensky valittiin sillä lupauksella, että hän tekisi rauhan Venäjän kanssa, mikä on mielestäni jalo tavoite. Ongelmana on, että mikään länsimaista valtio tai Euroopan unioni ei onnistunut auttamaan häntä tämän tavoitteen toteuttamisessa. Maidanin vallankumouksen jälkeen nouseva voima poliittisessa maisemassa oli äärioikeistolainen liike. En halua kutsua sitä ”uusnatsismiksi”, koska ”natsismi” oli selkeästi määritelty poliittinen oppi, kun taas Ukrainassa puhutaan erilaisista liikkeistä, joissa yhdistyvät kaikki natsismin piirteet (kuten antisemitismi, äärinationalismi, väkivalta jne.) ilman, että niitä olisi yhdistetty yhdeksi opiksi. Ne ovat pikemminkin fanaatikkojen kokoontuminen.

Vuoden 2014 jälkeen Ukrainan asevoimien johtaminen ja valvonta oli äärimmäisen heikkoa, ja se oli syynä niiden kyvyttömyyteen hallita Donbassin kapinaa. Itsemurhat, alkoholionnettomuudet ja murhat lisääntyivät ja ajoivat nuoria sotilaita loikkaamaan. Jopa Britannian hallitus totesi, että nuoret miespuoliset henkilöt lähtivät mieluummin maastamuuttoon kuin liittyivät asevoimiin. Tämän seurauksena Ukraina alkoi värvätä vapaaehtoisia vahvistamaan Kiovan valtaa maan venäjänkielisessä osassa. Nämä vapaaehtoiset rekrytoitiin (ja rekrytoidaan edelleen) eurooppalaisten äärioikeistolaisten joukosta. Reutersin mukaan heitä on 102 000. Heistä on tullut merkittävä ja vaikutusvaltainen poliittinen voima maassa.

Ongelma tässä on se, että nämä äärioikeistolaiset fanaatikot uhkasivat tappaa Zelenskyn, jos tämä yrittäisi tehdä rauhan Venäjän kanssa. Tämän seurauksena Zelensky joutui lupaustensa ja yhä voimakkaamman äärioikeistolaisen liikkeen väkivaltaisen vastustuksen väliin. Toukokuussa 2019 ukrainalaisessa Obozrevatel-mediassa Dmytro Jarosh, ”Pravy Sektor” -miliisin johtaja ja armeijan ylipäällikön neuvonantaja, uhkasi avoimesti Zelenskyä kuolemalla, jos tämä pääsisi sopimukseen Venäjän kanssa. Toisin sanoen Zelenskyä näyttävät kiristävän voimat, joita hän ei todennäköisesti täysin hallitse.

Lokakuussa 2021 Jerusalem Post julkaisi huolestuttavan raportin siitä, miten amerikkalaiset, brittiläiset, ranskalaiset ja kanadalaiset asevoimat kouluttavat ukrainalaisia äärioikeistolaisia miliisejä. Ongelmana on, että ”kollektiivisella lännellä” on taipumus sulkea silmänsä näiltä insestiivisiltä ja kieroutuneilta suhteilta omien geopoliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Sitä tukevat häikäilemättömät äärioikeistolaiset puolueelliset Israelin vastaiset tiedotusvälineet, jotka yleensä hyväksyvät näiden miliisien rikollisen toiminnan. Tämä tilanne on toistuvasti herättänyt Israelin huolen. Tämä selittää, miksi Zelenskyn maaliskuussa 2022 Israelin parlamentille esittämät vaatimukset eivät saaneet myönteistä vastaanottoa eivätkä ole onnistuneet.

Vaikka Zelensky todennäköisesti haluaisi saada aikaan poliittisen ratkaisun kriisiin Venäjän kanssa, hän ei siis saa tehdä niin. Juuri sen jälkeen, kun hän oli 25. helmikuuta ilmaissut valmiutensa keskustella Venäjän kanssa, Euroopan unioni päätti kaksi päivää myöhemmin toimittaa 450 miljoonaa euroa aseita Ukrainalle. Sama tapahtui maaliskuussa. Heti kun Zelensky ilmoitti 21. maaliskuuta haluavansa keskustella Vladimir Putinin kanssa, Euroopan unioni päätti 23. maaliskuuta kaksinkertaistaa sotilasavun miljardiin euroon. Maaliskuun lopussa Zelensky teki mielenkiintoisen tarjouksen, joka peruttiin pian sen jälkeen.

Ilmeisesti Zelensky yrittää navigoida toisaalta länsimaiden painostuksen ja äärioikeistonsa ja toisaalta ratkaisun löytämistä koskevan huolensa välillä ja joutuu ”edestakaiseen”, venäläisiä neuvottelijoita lannistavaan ”edestakaiseen” keskusteluun.

Itse asiassa Zelenski on mielestäni äärimmäisen epämukavassa asemassa, joka muistuttaa minua neuvostomarsalkka Konstantin Rokossovskin asemaa toisen maailmansodan aikana. Rokossovski oli vangittu vuonna 1937 maanpetoksesta ja Stalin tuomitsi hänet kuolemaan. Vuonna 1941 hän pääsi vankilasta Stalinin käskystä ja sai komennon. Hänet ylennettiin lopulta Neuvostoliiton marsalkaksi vuonna 1944, mutta hänen kuolemantuomionsa kumottiin vasta vuonna 1956.

Tänään Zelensky joutuu johtamaan maataan Damokleen miekan alla länsimaisten poliitikkojen ja epäeettisten tiedotusvälineiden siunauksella. Poliittisen kokemuksen puute teki hänestä helpon saaliin niille, jotka yrittivät käyttää Ukrainaa hyväkseen Venäjää vastaan ja äärioikeistolaisten liikkeiden käsissä. Kuten hän myöntää CNN:n haastattelussa, hänet ilmeisesti houkuteltiin uskomaan, että Ukraina liittyisi Natoon helpommin avoimen konfliktin jälkeen Venäjän kanssa, kuten hänen neuvonantajansa Oleksey Arestovitš vahvisti vuonna 2019.

TP: Mikä on mielestäsi Ukrainan kohtalo? Tuleeko siitä samanlainen kuin kaikista muista ”demokratian levittämisen” kokeiluista (Afganistan, Irak, Libya jne.)? Vai onko Ukraina erityistapaus?

JB: Minulla ei todellakaan ole kristallipalloa… Tässä vaiheessa voimme vain arvailla, mitä Vladimir Putin haluaa. Hän haluaa todennäköisesti saavuttaa kaksi päätavoitetta. Ensimmäinen on turvata Ukrainan venäjänkielisen vähemmistön tilanne. Miten, jää avoimeksi kysymykseksi. Haluaako hän luoda uudelleen ”Novorossian”, joka yritti syntyä vuoden 2014 levottomuuksista? Tämä ”kokonaisuus”, jota ei koskaan oikeasti ollut olemassa, ja se koostui Odessan, Donetskin, Dnepropetrovskin, Harkovan ja Luganskin lyhytaikaisista tasavalloista, joista vain Donetskin ja Luganskin tasavallat ”jäivät henkiin”. Toukokuun alkupuolelle Hersonin kaupunkiin suunniteltu autonomiaa koskeva kansanäänestys saattaa olla osoitus tästä vaihtoehdosta. Toinen vaihtoehto olisi neuvotella näille alueille autonominen asema ja palauttaa ne Ukrainalle sen puolueettomuutta vastaan.
Toinen tavoite on puolueeton Ukraina (jotkut sanovat ”suomalaistettu Ukraina”). Siis ilman Natoa. Se voisi olla jonkinlainen sveitsiläinen ”aseellinen puolueettomuus”. Kuten tiedätte, 1800-luvun alkupuolella Euroopan suurvallat asettivat Sveitsille puolueettoman aseman sekä velvoitteen estää sen alueen väärinkäyttöä jotakin näistä suurvalloista vastaan. Tämä selittää Sveitsin vahvan sotilaallisen perinteen ja sen asevoimien tärkeimmän perustan nykyään. Jotain vastaavaa voitaisiin todennäköisesti harkita Ukrainan osalta.

Kansainvälisesti tunnustettu puolueeton asema antaisi Ukrainalle korkean turvallisuustason. Tämä asema esti Sveitsin joutumisen hyökkäyksen kohteeksi kahden maailmansodan aikana. Usein mainittu esimerkki Belgiasta on harhaanjohtava, koska molempien maailmansotien aikana sen puolueettomuus julistettiin yksipuolisesti, eivätkä sotaa käyvät osapuolet tunnustaneet sitä. Ukrainan tapauksessa sillä olisi omat asevoimat, mutta se olisi vapaa kaikesta ulkomaisesta sotilaallisesta läsnäolosta: ei Natosta eikä Venäjältä. Tämä on vain arvaukseni, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, miten tämä voisi olla toteutettavissa ja hyväksyttävissä nykyisessä polarisoituneessa kansainvälisessä ilmapiirissä.

En ole varma niin sanottujen ”värivallankumousten” tavoitteesta levittää demokratiaa. Näkemykseni on, että se on vain tapa aseistaa ihmisoikeudet, oikeusvaltio tai demokratia geostrategisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Itse asiassa tämä ilmaistiin selvästi Donald Trumpin ulkoministerille Rex Tillersonille vuonna 2017 lähetetyssä muistiossa. Ukraina on tästä hyvä esimerkki. Vuoden 2014 jälkeen se ei länsimaisesta vaikutusvallasta huolimatta ole koskaan ollut demokratia: korruptio kasvoi huimasti vuosina 2014-2020; vuonna 2021 se kielsi oppositiomedian ja vangitsi tärkeimmän parlamentaarisen oppositiopuolueen johtajan. Kuten eräät kansainväliset järjestöt ovat raportoineet, kidutus on yleinen käytäntö, ja Ukrainan turvallisuuspalvelu jahtaa niin oppositiojohtajia kuin toimittajiakin.

TP: Miksi länsimaat ovat kiinnostuneita piirtämään Ukrainan konfliktista vain yksinkertaistetun kuvan? Että on ”hyviä tyyppejä” ja ”pahoja tyyppejä”? Onko länsimainen yleisö nyt todella niin typerä?

JB: Mielestäni tämä on luontaista kaikissa konflikteissa. Kummallakin osapuolella on taipumus esittää itsensä ”hyvänä miehenä”. Tämä on tietenkin tärkein syy.

Tämän lisäksi on muitakin tekijöitä. Ensinnäkin useimmat ihmiset, myös poliitikot ja toimittajat, sekoittavat edelleen Venäjän ja Neuvostoliiton. He eivät esimerkiksi ymmärrä, miksi kommunistinen puolue on Venäjän tärkein oppositiopuolue.

Toiseksi, vuodesta 2007 lähtien Putinia on järjestelmällisesti demonisoitu lännessä. Siitä, onko hän ”diktaattori”, voidaan keskustella, mutta on syytä huomata, että hänen kannatusprosenttinsa Venäjällä ei ole koskaan laskenut alle 59 prosentin viimeisten 20 vuoden aikana. Luvut ovat peräisin Levada-keskuksesta, joka on Venäjällä leimattu ”ulkomaiseksi agentiksi”, eikä näin ollen heijasta Kremlin näkemyksiä. On myös mielenkiintoista huomata, että Ranskassa jotkut vaikutusvaltaisimmista niin sanotuista ”asiantuntijoista” Venäjällä työskentelevät itse asiassa brittiläisen MI-6:n ”Integrity Initiative” -aloitteelle.

Kolmanneksi, lännessä vallitsee käsitys, että länsimaisten arvojen nimissä voi tehdä mitä tahansa, jos se tapahtuu länsimaisten arvojen nimissä. Tämän vuoksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan saa intohimoisia sanktioita, kun taas FUKUSin (Ranska, Iso-Britannia, Yhdysvallat) sodat saavat vahvan poliittisen tuen, vaikka ne tunnetusti perustuvat valheisiin. ”Tee mitä sanon, älä mitä teen!” Voidaan kysyä, mikä tekee Ukrainan konfliktista muita sotia pahemman. Itse asiassa jokainen uusi pakote, jonka kohdistamme Venäjään, korostaa niitä pakotteita, joita emme ole aiemmin soveltaneet Yhdysvaltoihin, Yhdistyneeseen kuningaskuntaan tai Ranskaan.

Tämän uskomattoman polarisaation tarkoituksena on estää vuoropuhelu tai neuvottelut Venäjän kanssa. Olemme taas siinä, mitä tapahtui vuonna 1914, juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua…

TP: Mitä Venäjä hyötyy tai menettää tällä Ukrainan sekaantumisella (joka on todennäköisesti pitkäaikainen)? Venäjällä on edessään konflikti ”kahdella rintamalla”, näyttäisi siltä: sotilaallinen ja taloudellinen konflikti (loputtomien pakotteiden ja Venäjän ”peruuttamisen” myötä).

JB: Kylmän sodan päättymisen myötä Venäjä odotti voivansa kehittää läheisempiä suhteita länsinaapureihinsa. Se harkitsi jopa Natoon liittymistä. Mutta Yhdysvallat vastusti kaikkia lähentymisyrityksiä. Naton rakenne ei salli kahden ydinvoimaisen suurvallan rinnakkaiseloa. Yhdysvallat halusi säilyttää ylivaltansa.

Vuodesta 2002 lähtien suhteiden laatu Venäjään heikkeni hitaasti mutta tasaisesti. Se saavutti ensimmäisen negatiivisen ”huippunsa” vuonna 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen. Pakotteista on tullut Yhdysvaltojen ja EU:n ensisijainen ulkopoliittinen väline. Läntinen narratiivi Venäjän interventiosta Ukrainassa sai vetoapua, vaikka sitä ei koskaan perusteltu. Vuoden 2014 jälkeen en ole tavannut yhtään tiedustelun ammattilaista, joka voisi vahvistaa Venäjän sotilaallisen läsnäolon Donbassissa. Itse asiassa Krimistä tuli tärkein ”todiste” Venäjän ”väliintulosta”. Länsimaiset historioitsijat tietysti sivuuttavat erinomaisesti sen, että Krim erotettiin Ukrainasta kansanäänestyksellä tammikuussa 1991, kuusi kuukautta ennen Ukrainan itsenäistymistä ja Neuvostoliiton vallan alla. Itse asiassa juuri Ukraina liitti Krimin laittomasti itseensä vuonna 1995. Silti länsimaat rankaisivat Venäjää siitä…

Vuodesta 2014 lähtien pakotteet vaikuttivat vakavasti itä-länsi-suhteisiin. Minskin sopimusten allekirjoittamisen jälkeen syyskuussa 2014 ja helmikuussa 2015 länsi – erityisesti Ranska, Saksa Ukrainan takaajina ja Yhdysvallat – eivät tehneet mitään, jotta Kiova noudattaisi niitä, vaikka Moskova toistuvasti pyysi niitä.

Venäjän käsitys on, että mitä tahansa se tekeekin, se kohtaa lännen järjettömän vastauksen. Tämän vuoksi Vladimir Putin ymmärsi helmikuussa 2022, ettei hän saavuta mitään tekemättä mitään. Jos otetaan huomioon hänen kasvava kannatuslukunsa maassa, Venäjän talouden kestävyys pakotteiden jälkeen, luottamuksen menettäminen Yhdysvaltain dollariin, uhkaava inflaatio lännessä, Moskova-Peking-akselin lujittuminen Intian tuella (jota Yhdysvallat ei ole onnistunut pitämään ”nelikossa”), Putinin laskelma ei valitettavasti ollut väärässä.

Riippumatta siitä, mitä Venäjä tekee, Yhdysvaltojen ja länsimaiden strategiana on heikentää sitä. Siitä lähtien Venäjällä ei ole mitään todellista panosta suhteissaan meihin. Yhdysvaltain tavoitteena ei ole ”parempi” Ukraina tai ”parempi” Venäjä, vaan heikompi Venäjä. Mutta se osoittaa myös, että Yhdysvallat ei pysty nousemaan Venäjää korkeammalle ja että ainoa tapa voittaa se on heikentää sitä. Tämän pitäisi soittaa hälytyskelloa maissamme…

TP: Olet kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen kirjan Putinista. Kertokaa siitä hieman.

JB: Itse asiassa aloitin kirjani lokakuussa 2021 sen jälkeen, kun Ranskan valtiollisessa televisiossa oli esitetty ohjelma Vladimir Putinista. En todellakaan ole Vladimir Putinin ihailija, enkä muutenkaan minkään länsimaisen johtajan. Mutta niin sanotuilla asiantuntijoilla oli niin vähän ymmärrystä Venäjästä, kansainvälisestä turvallisuudesta ja jopa yksinkertaisista yksinkertaisista faktoista, että päätin kirjoittaa kirjan. Myöhemmin, kun tilanne Ukrainan ympärillä kehittyi, mukautin lähestymistapaani kattamaan tätä kasvavaa konfliktia.
Ajatuksena ei todellakaan ollut välittää venäläistä propagandaa. Itse asiassa kirjani perustuu yksinomaan länsimaisiin lähteisiin, virallisiin raportteihin, salaiseksi luokiteltuihin tiedusteluraportteihin, Ukrainan virallisiin tiedotusvälineisiin ja Venäjän opposition toimittamiin raportteihin. Lähestymistapana oli osoittaa, että meillä voi olla vankka ja tosiasioihin perustuva vaihtoehtoinen käsitys tilanteesta vain saatavilla olevilla tiedoilla ja tukeutumatta siihen, mitä kutsumme ”venäläiseksi propagandaksi”.

Taustalla on ajatus, että voimme saavuttaa rauhan vain, jos meillä on tasapainoisempi näkemys tilanteesta. Tämän saavuttamiseksi meidän on palattava tosiasioihin. Nyt nämä tosiasiat ovat olemassa, ja niitä on runsaasti saatavilla ja saatavilla. Ongelmana on, että jotkut yksilöt tekevät kaikkensa estääkseen tämän ja pyrkivät piilottamaan heitä häiritsevät tosiasiat. Tästä on esimerkkinä eräs niin sanottu toimittaja, joka tituleerasi minua ”vakoojaksi, joka rakasti Putinia”. Tällaiset ”toimittajat” elävät jännitteiden ja ääriliikkeiden lietsomisesta. Kaikki tiedotusvälineidemme konfliktia koskevat luvut ja tiedot tulevat Ukrainasta, ja Venäjältä tulevat luvut ja tiedot hylätään automaattisesti propagandana. Minun näkemykseni on, että molemmat ovat propagandaa. Mutta heti kun esitetään länsimaista tietoa, joka ei sovi valtavirran narratiiviin, ääriainekset väittävät, että ”rakastat Putinia”.

Tiedotusvälineemme ovat niin huolissaan Putinin toimien järkevyyden löytämisestä, että ne sulkevat silmänsä Ukrainan tekemiltä rikoksilta ja luovat siten rankaisemattomuuden tunteen, josta ukrainalaiset joutuvat maksamaan hinnan. Tämä on tapaus, jossa Kramatorskissa tehtiin ohjusisku siviilejä vastaan – emme enää puhu siitä, koska Ukrainan vastuu on hyvin todennäköinen, mutta tämä tarkoittaa, että ukrainalaiset voisivat tehdä sen uudelleen rankaisematta.

Kirjani tarkoituksena on päinvastoin vähentää nykyistä hysteriaa, joka estää poliittisen ratkaisun löytämisen. En halua kieltää ukrainalaisilta oikeutta vastustaa hyökkäystä aseellisesti. Jos olisin ukrainalainen, ottaisin luultavasti aseet puolustaakseni maatani. Kysymys on siitä, että sen on oltava heidän päätöksensä. Kansainvälisen yhteisön tehtävänä ei pitäisi olla lisätä öljyä tuleen toimittamalla aseita vaan edistää neuvotteluratkaisua.

Jotta voimme edetä tähän suuntaan, meidän on tehtävä konfliktista kiihkoton ja palautettava se takaisin rationaalisuuden alueelle. Missä tahansa konfliktissa ongelmat tulevat molemmilta puolilta, mutta tässä tapauksessa tiedotusvälineemme osoittavat meille oudosti, että ne tulevat vain yhdeltä puolelta. Tämä ei selvästikään pidä paikkaansa, ja lopulta Ukrainan kansa joutuu maksamaan hinnan Vladimir Putinin vastaisesta politiikastamme.

TP: Miksi länsimainen eliitti vihaa Putinia niin paljon?

JB: Putinista tuli länsimaisen eliitin ”bête noire” vuonna 2007 kuuluisan Münchenin puheensa myötä. Siihen asti Venäjä oli reagoinut Naton laajentumiseen vain maltillisesti. Mutta kun Yhdysvallat vetäytyi ABM-sopimuksesta vuonna 2002 ja aloitti neuvottelut joidenkin Itä-Euroopan maiden kanssa ballististen ohjusten torjuntaohjusten sijoittamisesta, Venäjä tunsi kuumuutta, ja Putin kritisoi Yhdysvaltoja ja Natoa raivokkaasti.

Tämä oli alku väsymättömälle pyrkimykselle demonisoida Vladimir Putin ja heikentää Venäjää. Ongelma ei todellakaan ollut ihmisoikeudet tai demokratia, vaan se, että Putin uskalsi haastaa länsimaisen lähestymistavan. Venäläisiä yhdistää sveitsiläisten kanssa se, että he ovat hyvin legalistisia. He yrittävät noudattaa tiukasti kansainvälisen oikeuden sääntöjä. He pyrkivät noudattamaan ”lakiin perustuvaa kansainvälistä järjestystä”. Meillä ei tietenkään ole tällaista kuvaa, koska olemme tottuneet salaamaan tiettyjä tosiasioita. Krim on tästä hyvä esimerkki.

Lännessä 2000-luvun alusta lähtien Yhdysvallat on alkanut tyrkyttää ”sääntöihin perustuvaa kansainvälistä järjestystä”. Vaikka Yhdysvallat esimerkiksi tunnustaa virallisesti, että on olemassa vain yksi Kiina ja että Taiwan on vain osa sitä, se pitää yllä sotilaallista läsnäoloa saarella ja toimittaa aseita. Kuvitelkaa, jos Kiina toimittaisi aseita Havaijille (joka liitettiin laittomasti 1800-luvulla)!

Länsimaat ajavat kansainvälistä järjestystä, joka perustuu ”vahvemman lakiin”. Niin kauan kuin Yhdysvallat oli ainoa supervalta, kaikki oli hyvin. Mutta heti kun Kiina ja Venäjä alkoivat nousta maailmanvalloiksi, Yhdysvallat yritti hillitä niitä. Juuri näin Joe Biden sanoi maaliskuussa 2021, pian virkaanastumisensa jälkeen: ”Muu maailma lähestyy ja lähestyy nopeasti. Emme voi antaa tämän jatkua.”

Kuten Henry Kissinger sanoi Washington Postissa: ”Lännelle Vladimir Putinin demonisointi ei ole politiikkaa, vaan se on alibi sen puuttumiselle.” Siksi minusta meidän on lähestyttävä tätä konfliktia asiallisemmin.

TP: Tiedättekö, ketkä olivat mukana ja milloin Yhdysvallat ja Nato päättivät, että hallinnon vaihtaminen Venäjällä oli ensisijainen geopoliittinen tavoite?

JB: Mielestäni kaikki alkoi 2000-luvun alussa. En ole varma, oliko tavoitteena Moskovan hallinnon vaihtaminen, mutta tavoitteena oli varmasti Venäjän hillitseminen. Tätä olemme todistaneet siitä lähtien. Vuoden 2014 tapahtumat Kiovassa ovat lisänneet Yhdysvaltojen pyrkimyksiä.

Ne määriteltiin selkeästi vuonna 2019 kahdessa RAND Corporationin julkaisussa [James Dobbins, Raphael S. Cohen, Nathan Chandler, Bryan Frederick, Edward Geist, Paul DeLuca, Forrest E. Morgan, Howard J. Shatz, Brent Williams, ”Extending Russia : Competing from Advantageous Ground,” RAND Corporation, 2019; James Dobbins & al., ”Overextending and Unbalancing Russia,” RAND Corporation, (Doc Nr. RB-10014-A), 2019]. .tällä ei ole mitään tekemistä oikeusvaltioperiaatteen, demokratian tai ihmisoikeuksien kanssa, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen ylivallan säilyttämisen kanssa maailmassa. Toisin sanoen kukaan ei välitä Ukrainasta. Siksi kansainvälinen yhteisö (eli länsimaat) tekevät kaikkensa konfliktin pitkittämiseksi.

Vuodesta 2014 lähtien on tapahtunut juuri näin. Kaikki, mitä länsi teki, oli Yhdysvaltain strategisten tavoitteiden täyttämistä.

TP: Olet kirjoittanut myös toisen mielenkiintoisen kirjan Aleksei Navalnyista. Kerro meille, mitä olet saanut selville Navalnyista.

JB: Minua häiritsi Navalnyin tapauksessa se kiire, jolla länsimaiden hallitukset tuomitsivat Venäjän ja panivat täytäntöön pakotteita, ennen kuin ne olivat saaneet tietää puolueettoman tutkimuksen tulokset. Kirjani pointti ei siis ole ”totuuden kertominen”, koska emme tiedä tarkalleen, mikä on totuus, vaikka meillä on johdonmukaisia viitteitä siitä, että virallinen kertomus on väärä.
Mielenkiintoinen seikka on se, että saksalaiset lääkärit Charitén sairaalassa Berliinissä eivät kyenneet tunnistamaan Navalnyin ruumiista mitään hermomyrkkyä. Yllättäen he julkaisivat tuloksensa arvostetussa lääketieteellisessä aikakauslehdessä The Lancetissa ja osoittivat, että Navalnyn altistuminen lääkkeiden ja muiden aineiden huonolle yhdistelmälle oli luultavasti seurausta.

Navalnyin verta analysoinut ruotsalainen sotilaslaboratorio salasi löytämänsä aineen nimen, mikä on outoa, sillä kaikki odottivat, että se mainittaisiin nimellä ”Novichok”.

Lopputulos on, että emme tiedä tarkalleen, mitä tapahtui, mutta oireiden luonne, saksalaisten lääkäreiden raportit, Saksan hallituksen parlamentille antamat vastaukset ja arvoituksellinen ruotsalainen asiakirja sulkevat pois rikollisen myrkytyksen, ja näin ollen a fortiori Venäjän hallituksen tekemän myrkytyksen.

Kirjani pääpointti on, että kansainväliset suhteet eivät voi olla ”Twitter-vetoisia”. Meidän on käytettävä tiedusteluresurssejamme asianmukaisesti, ei propagandavälineenä, kuten meillä on tapana tehdä nykyään, vaan älykkään ja tosiasioihin perustuvan päätöksenteon välineenä.

TP: Teillä on paljon kokemusta Natosta. Mikä on mielestänne Naton ensisijainen tehtävä nyt?

JB: Tämä on olennainen kysymys. Itse asiassa Nato ei ole oikeastaan kehittynyt kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tämä on mielenkiintoista, koska vuonna 1969 laadittiin ”Harmel-raportti”, joka oli aikaansa edellä ja joka voisi olla perusta Naton roolin uudelle määrittelylle. Sen sijaan Nato yritti löytää uusia tehtäviä, kuten Afganistanissa, johon liittouma ei ollut valmistautunut sen enempää älyllisesti, doktriinisesti kuin strategisestikaan.

Yhteinen puolustusjärjestelmä Euroopassa on välttämätön, mutta Naton ydinulottuvuus rajoittaa sen kykyä osallistua tavanomaiseen konfliktiin ydinasevallan kanssa. Tämä on ongelma, jota olemme todistamassa Ukrainassa. Siksi Venäjä pyrkii saamaan ”jäätikön” Naton ja alueensa väliin. Tämä ei todennäköisesti estäisi konflikteja, mutta auttaisi pitämään ne mahdollisimman pitkään tavanomaisessa vaiheessa. Siksi mielestäni ydinaseeton eurooppalainen puolustusjärjestö olisi hyvä ratkaisu.

TP: Luuletteko, että Naton valtakirjasota Venäjän kanssa palvelee EU:n sisäisten jännitteiden rauhoittamista konservatiivisen Keski- ja Itä-Euroopan ja edistyksellisemmän lännen välillä?

JB: Jotkut varmasti näkevät sen niin, mutta mielestäni se on vain sivutuote Yhdysvaltojen strategiasta eristää Venäjä.

TP: Voitteko sanoa jotain siitä, miten Turkki on asettunut Naton ja Venäjän väliin?

JB: Olen työskennellyt melko paljon Turkin kanssa ollessani Natossa. Mielestäni Turkki on hyvin sitoutunut liittokunnan jäsen. Meillä on tapana unohtaa, että Turkki on ”kristillisen maailman” ja ”islamilaisen maailman” risteyskohdassa; se sijaitsee kahden sivilisaation välissä ja Välimeren alueen avainalueella. Sillä on omat alueelliset panoksensa.

Lännen Lähi-idässä käymät konfliktit vaikuttivat merkittävästi Turkkiin edistämällä islamismia ja lisäämällä jännitteitä erityisesti kurdien kanssa. Turkki on aina pyrkinyt säilyttämään tasapainon länsimaiseen modernisaatioon tähtäävän halunsa ja väestönsä hyvin voimakkaiden traditionalististen suuntausten välillä. Yhdysvallat ja sen Nato-liittolaiset jättivät täysin huomiotta ja hylkäsivät Turkin vastustuksen Irakin sotaa kohtaan, joka johtui Turkin sisäisistä turvallisuuskysymyksistä.

Mielenkiintoista on, että kun Zelensky etsi maata konfliktin sovittelijaksi, hän kääntyi Kiinan, Israelin ja Turkin puoleen, mutta ei puhunut yhdellekään EU-maalle.

TP: Jos sinun pitäisi ennustaa, miltä Euroopan ja maailman geopoliittinen tilanne näyttää 25 vuoden kuluttua?

JB: Kuka olisi ennustanut Berliinin muurin murtumisen? Olin sen tapahtumapäivänä kansallisen turvallisuusneuvonantajan toimistossa Washington DC:ssä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan tapahtuman merkityksestä!

Uskon, että Yhdysvaltojen hegemonian rapautuminen on seuraavien vuosikymmenten pääpiirre. Samaan aikaan näemme Aasian merkityksen kasvavan nopeasti Kiinan ja Intian johdolla. En kuitenkaan ole varma, että Aasia ”korvaa” Yhdysvallat varsinaisesti. Kun Yhdysvaltojen maailmanlaajuista hegemoniaa on ohjannut sen sotateollisuuskompleksi, Aasian valta-asema tulee olemaan tutkimus- ja teknologia-alalla.

Luottamuksen menetyksellä Yhdysvaltain dollariin voi olla merkittävä vaikutus koko Yhdysvaltain talouteen. En halua spekuloida länsimaiden tulevasta kehityksestä, mutta merkittävä heikkeneminen voi johtaa siihen, että Yhdysvallat osallistuu yhä useampiin konflikteihin eri puolilla maailmaa. Tämä on jotain, mitä näemme nyt, mutta se voi tulla entistä tärkeämmäksi.

TP: Mitä neuvoja antaisit ihmisille, jotka yrittävät saada selkeämmän kuvan siitä, mitkä todella ohjaavat kilpailevia alueellisia/kansallisia ja maailmanlaajuisia etuja?

JB: Mielestäni tilanne on hieman erilainen Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.

Euroopassa laadukkaan vaihtoehtoisen median ja todellisen tutkivan journalismin puute vaikeuttaa tasapainoisen tiedon löytämistä. Tilanne on erilainen Pohjois-Amerikassa, jossa vaihtoehtojournalismi on kehittyneempää ja muodostaa välttämättömän analyysivälineen. Yhdysvalloissa tiedusteluyhteisö on enemmän läsnä tiedotusvälineissä kuin Euroopassa.

En luultavasti olisi voinut kirjoittaa kirjaani vain eurooppalaisten tiedotusvälineiden perusteella. Loppujen lopuksi neuvo, jonka antaisin, on perustavanlaatuinen tiedustelutyöhön liittyvä neuvo:

Ole utelias!

TP: Kiitos paljon ajastanne – ja kaikesta hienosta työstänne.

Alkuperäinen artikkeli

Visits: 588 Today: 1
Previous post YLIKUOLLEISUUSKAPINA 3 klo 14 Fimea/THL ti 10.5.2022
Next post YLIKUOLLEISUUSKAPINA 4 klo 14 Fimea/THL ke 11.5.2022
Close