Uusien puritaanien nousu: JULIE BURCHILL kirjoittaa, miksi hän kieltäytyy kumartamasta heidän wokeness-alttarillaan, ja paljastaa, miksi hän kieltäytyy kumartamasta heidän wokeness-alttarillaan.

Kun tarkastelee Britannian wokin alati kasvavaa kasaa, on vaikea olla muistamatta näitä sanoja. Woke on nimittäin ensimmäinen väitetty yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden liike, joka ei pyri laajentamaan vapauksia vaan – kaikkien ilkeiden, kiusaavien kulttien tapaan – rajoittamaan niitä.

1900-luvun suurilla edistyksellisillä ristiretkillä – naisten vapautuksesta mustien ja homojen kansalaisoikeuksiin – pyrittiin lisäämään ihmisarvoa varmistamalla, että samoja sääntöjä sovelletaan oikeudenmukaisesti ja kaikkiin.

Mutta kuten huomautin viime vuonna julkaisemassani kirjassa Welcome To The Woke Trials: How Identity Killed Progressive Politics, woke-liikkeessä – siinä sensuroivassa, korkealentoisessa joukossa, joka yrittää pakottaa kaikki muut noudattamaan heidän kapeaa maailmankuvaansa – ei ole mitään niin liberaalia.

Sen sijaan sillä on paljon enemmän yhteistä keskiajan hysteerisen noitavainon kanssa.

Nyt kaksi uutta kirjaa jatkaa teesejäni: wokery on luonteeltaan lähes uskonnollista, ja se on vain pahenemassa.

Dogma: Tuhannet ihmiset marssivat Sohon läpi Lontoon trans-marssilla heinäkuussa.

 

Mielenosoittaja pitää mielenosoituksen aikana kylttiä, jossa vaaditaan ei-binäärisiä passeja.

Ensimmäinen on amerikkalaisen Noah Rothmanin kirjoittama The Rise Of The New Puritans. Ja toiseksi Andrew Doylen tuleva teos The New Puritans: How The Religion Of Social Justice Captured The Western World.

Meihin kaikkiin kolmeen on tehnyt vaikutuksen nykyaikaisen ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” liikkeen outo kulttimainen luonne. Ensinnäkin on maaginen ajattelu. Heränneiden mielestä penis voi kuulua naiselle, jos sen omistaja pukeutuu mekkoon: transsubstantiaatio!

Nälkäinen, pennitön narkomaani, joka asuu oviaukossa, on ”etuoikeutettu” – kunhan hän on valkoinen mies.

Sanat tarkoittavat juuri päinvastaista kuin niiden pitäisi. BBC:ssä ”monimuotoisuus” toistelee samaa linjaa kaikesta aamiaisen tärkeydestä Brexitin hulluuteen. Osallisuutta” tarkoittaa, että irtisanotaan kaikki, jotka eivät puhu massan latteuksia.

Islamin arvostelu on ”lyömistä alaspäin”, vaikka se on maailman nopeimmin kasvava uskonto. (Paljon turvallisempaa potkia sen sijaan kristittyjä.) Ja niin edelleen.

Myös uusien heränneiden puritaanien hierarkia muistuttaa hämmästyttävän paljon vanhojen uskontojen hierarkiaa. On pappiskasti, jota ei saa koskaan kyseenalaistaa: frakkipukuiset miehet ja heidän aggressiiviset ”liittolaisensa”.

Viime vuosisadan lopulla koetun lyhyen naisellisen vapauden huuman jälkeen miehet ovat jälleen kerran kaiken naisen itseoikeutettuja asiantuntijoita.

Tuorein ja naurettavin esimerkki tästä oli Jason Grant, nuori machomies – ja Imperial Tobaccon entinen työntekijä – joka nimitettiin Skotlannin ensimmäiseksi ”Period Dignity Officeriksi”. Mikään ei nimittäin ole niin arvokasta kuin se, että miehet kertovat naisille, miten heidän intiimejä kehoasioitaan tulisi käsitellä.

Extinction Rebellion -ilmastonmuutosmielenosoittajat seisovat muiden mielenosoittajien kanssa istumassa ja estämässä liikennettä Whitehallissa Trafalgar Squaren alaosassa mielenosoituksen aikana Lontoossa lokakuussa 2019.

 

Näkymättömän sirkuksen Punaisen prikaatin ilmastonmuutosaktivistit osoittavat eleensä poliisille Westminsterissä, kun he kokoontuvat estämään pääsyn eri ministeriöihin.

Aivan kuten niin monissa primitiivisissä vanhoissa uskontokunnissa, lapsia uhrataan woke-uskonnolle – ei atsteekkien rituaalisia lapsimurhia tai katolisen kirkon lastenraiskauksia, vaan pikemminkin lasten kehojen karsastamista murrosikää estävillä lääkkeillä, heidän steriloimistaan ja silpomisleikkauksin tapahtuvaa vammauttamistaan.

Ja sitten on vielä herännyt seurakunta. Katsokaa, miten lauma esittelee itseään sosiaalisessa mediassa, kun he vaihtelevat oman hyveellisyytensä korostamisen ja syntisten veren perään huutamisen välillä.

Entisaikojen noidat olivat enimmäkseen iäkkäitä naisia, jotka uskalsivat elää miehistä riippumattomasti, mieluummin kissoja. Nuoremmat naiset ilmiantoivat heidät usein viranomaisille.

Kummallisena rinnakkaisuutena nykyään vanhemmat feministit, jotka ovat minun ikäisiäni, ovat todennäköisempiä korostamaan tiettyjä itsestään selviä totuuksia: esimerkiksi sitä, että ”kohdunkaulan hakkaajat” ovat naisia ja että peniksen hakkaajat eivät ole. Nuoremmat sisaremme kuitenkin haukkuvat meitä ”Terfeiksi”: trans-ulkopuolisiksi radikaaleiksi feministeiksi, noidiksi, jotka ovat meidän aikamme noitia.

Terfien kuningatar on tietenkin J. K. Rowling, joka on saanut tappouhkauksia woke-kultilta siitä lähtien, kun hän kaksi vuotta sitten pilkkasi heidän kielenkäyttöään sanomalla: ”Ihmiset, jotka kuukautisvuotavat”. Olen varma, että sellaisille ihmisille oli ennen olemassa oma sanansa. Auttakaa joku minua. Wumben? Wimpund? Woomud?

Kuten sanoin, useimmat Britannian menestyneintä kirjailijaa haukkuvat wokit ovat nuoria, mutta joskus he ovat tarpeeksi vanhoja naisia tietääkseen paremmin. Joanne Harris, 58, joka on vuosikymmeniä sitten tullut tunnetuksi vain yhdestä romaanista ja joka on nykyään kirjailijaliiton puheenjohtaja, sai hiljattain Rowlingilta kritiikkiä siitä, että hän ei Rowlingin mielestä puolustanut kirjailijoita riittävästi hyökkäyksiltä Salman Rushdien hirvittävän murhayrityksen jälkeen New Yorkin osavaltiossa.

Kun Rushdie itse taistelee yhä hengestään sairaalassa, Harris löysi ihanteellisen hetken lähettää Twitterissä iloisen kyselyn: ”Kirjailijakollegat, oletteko koskaan saaneet tappouhkauksen (uskottavan tai muun)?”.

Sen jälkeen kun Rowling huomautti, että hän ei ollut ”saanut Harrisilta minkäänlaista viestiä, jossa hän olisi ilmaissut myötätuntonsa saamieni tappo- ja raiskausuhkausten vuoksi”, Harris otti ”marttyyripyhimyksen tyypillisen sävyn”, kuten Ian Leslie The Critic -lehdessä totesi. Hän valitteli, kuinka ”uuvuttavaa” hänen loputon taistelunsa kirjailijoiden oikeuksien puolesta oli.

Mutta kuten Leslie myös huomautti, vasta viime vuonna kirjailijat, kuten Ian McEwan, olivat allekirjoittaneet avoimen kirjeen, jossa korostettiin Rowlingin sosiaalisessa mediassa kohtaamaa hyväksikäyttöä. Kuten kuka tahansa herännyt kannattaja, Harrisin vastaus ei ollut sananvapauden ylistäminen – se oli oman kirjeen julkaiseminen transsukupuolisten oikeuksien puolustamiseksi.

Kuten Leslie osuvasti kirjoitti, kirjeessä kuvailtiin itseään ”rakkauden ja solidaarisuuden viestiksi” – ja se muistutti jotakuta, joka hymyilee autuaallisesti sylkiessään”.

Se siitä julkaisemisesta. Mutta heränneet puritaanit ovat nimensä mukaisia myös toisessa mielessä: heidän täydellisessä, loputtomassa ilottomuudessaan. Oliver Cromwellin 1700-luvun puritaanit peruuttivat joulun ja kehottivat uskovia nauttimaan – paradoksaalista kyllä – ”raittiista ilosta”.

Nykyään tutkimukset osoittavat, että parikymppiset ihmiset juovat vähemmän – ja harrastavat vähemmän seksiä – kuin heidän vanhempansa. Heidän komediansa on selvästi epähauskaa – ja paljon ujompaa ja alkukantaisempaa kuin vielä vuosikymmen sitten.

Noah Rothmanin – The Rise Of The New Puritans -kirjan kirjoittajan – mukaan halu valvoa muiden ihmisten hauskanpitoa on ominaista kaikille puritaanisille liikkeille, myös sille, joka murhasi ”noitia” Massachusettsissa 1690-luvulla.

Vuonna 2020 yhteiskunnallisesti hyväksytyn komedian huippu oli australialaisen niin sanotun koomikon Hannah Gadsbyn Nanette. Hannahilla on autismi ja ADHD, ja esityksessä keskusteltiin hänen sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Minusta se vaikutti nimenomaan ja tarkoituksella ei hauskalta.

Kuten Rothman toteaa: ”Ehkä mikään ei ole niin tärkeää hyveellisen yhteiskunnan edistämisessä kuin se, mille saa nauraa.” ”Ehkäpä mikään ei ole niin tärkeää hyveellisen yhteiskunnan edistämisessä kuin se, mille saa nauraa.

Toisella puolella ovat siis nykyään Ricky Gervaisin ja Dave Chappellen kaltaiset harhaoppiset: liian isoja peruuntumaan, ja jokainen huuto kannustaa heitä yhä kapinallisempaan riemuun: ”Et voi sanoa noin!

Terfien kuningatar on tietenkin J. K. Rowling (kuvassa), joka on saanut tappouhkauksia woke-kultilta siitä lähtien, kun hän kaksi vuotta sitten pilkkasi heidän kielenkäyttöään sanomalla: ”Ihmiset, jotka kuukautisevat”. Olen varma, että sellaisille ihmisille oli ennen olemassa oma sanansa. Auttakaa joku minua. Wumben? Wimpund? Woomud?

 

Se siitä julkaisemisesta. Mutta heränneet puritaanit ovat nimensä veroisia myös toisessa mielessä: heidän täydellisessä, loputtomassa ilottomuudessaan. Oliver Cromwellin 1700-luvun puritaanit peruuttivat joulun ja kehottivat uskovia nauttimaan – paradoksaalista kyllä – ”raittiista ilosta”.

Toisella puolella ovat BBC:n loputtomasti mainostamat ”koomikot”, jotka ovat koomikkoja vain siinä mielessä kuin eläviä kuolleita voidaan kutsua ”eläviksi”: Nish Kumarit, Shappi Khorsandit ja Josie Longit.

Sitten on vielä se kauhea Frankie Boyle. Hän vitsailee raiskauksista ja vammaisista lapsista tavalla, joka normaalisti johtaisi siihen, että hänet bannattaisiin liian loukkaavana – mutta koska hänellä on ”oikeat” näkemykset Palestiinasta, se ei haittaa.

Samaan aikaan brittiläisten yliopistojen lukulistoilla sanotaan olevan yli tuhat ”trigger warning” -varoitusta, jotka ovat kuin kirjoja polttava inkvisitio sen sijaan, että ne arvostaisivat taidetta taiteen itsensä vuoksi, ja brittiläisten yliopistojen lukulistoilla sanotaan olevan yli tuhat ”trigger warning” -varoitusta.

Warwickin yliopisto julkaisi hiljattain selkäpiitä karmivan varoituksen, jossa kuvataan Thomas Hardyn teoksen ”järkyttäviä kohtauksia, jotka koskevat luonnon julmuutta ja maaseutuelämää”. Hei, maanviljelijä – jätä siat rauhaan!

Rock-tähdeksi tuleminen oli aina työväenluokan unelma: monet sukupolvessani jättivät yliopiston väliin sen vuoksi. Musiikkiteollisuus oli perinteisesti niin rietas, että sen rinnalla Hollywoodin Babylon näytti Tunbridge Wellsiltä, eikä muutama vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan, että wokin sormi heiluttaisi tätä viimeistäkin likaisuuden linnaketta alistumaan.

Onko ajateltavissa, että uusi puritanismi kapea-alaisine taidekäsityksineen ja säädyllisine vaatimuksineen voi koskaan saavuttaa mitään pysyvää taiteellista arvoa?” kirjoittaa Andrew Doyle (kuvassa) tulevassa kirjassaan The New Puritans: How The Religion Of Social Justice Captured The Western World.

Mutta viime jouluna BBC Radio soitti Fairytale Of New Yorkista kaksi versiota – Radio 2:lla soitettiin leikkaamaton versio, joka sisälsi homofobisen sanan ”f*****”, ja Radio 1:llä sensuroitu versio, joka oli suunnattu nuorille, joilla on liljainen elämä. Jos rock and roll olisi keksitty tänään, nuoret polttaisivat vanhempiensa levyjä.

Uuspuritaanit ovat Aldous Huxleyn romaanissaan Crome Yellow kuvaamaa tyyppiä: ”Se, että voi käyttäytyä huonosti ja kutsua huonoa käytöstään ”vanhurskaaksi närkästykseksi”, on psykologisen ylellisyyden huippu, moraalisista herkuista herkullisin.

Länsimaissa uskonnolliset väkijoukot – elleivät ne ole joukko parrakas islamistipellejä, jotka kiukuttelevat elokuvasta, jota eivät ole nähneet, tai kirjasta, jota eivät ole lukeneet – ovat korvautuneet valveutuneilla riehujilla ja heidän kulttimaisilla seuraajillaan.

Ajatus siitä, että suuri – tai edes kunnollinen – taide voisi koskaan syntyä tällaisessa älyllisesti jäykässä pelon ja itsesensuurin ilmapiirissä, on naurettava. Lainaus Andrew Doylen tulevasta kirjasta The New Puritans: How The Religion Of Social Justice Captured The Western World kiteyttää asian: ”Onko ajateltavissa, että uusi puritanismi kapeine taidekäsityksineen ja prudisine vaatimuksineen voisi koskaan saavuttaa mitään pysyvää taiteellista arvoa?”.

Doyle jatkaa: ”Tämä on jengi, joka mielellään näkisi Dionysoksen muuttuvan raittiiksi ja Eroksen varustettavan siveysvyöllä”. Taiteilijat, jotka ovat tämän maailmankatsomuksen vallassa, tuottavat yleensä verettömiä ja tarpeettomia näytelmiä, kirjoja, elokuvia ja muita luovia teoksia, jotka ovat täynnä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Suuri osa siitä vaikuttaa vaihdettavissa olevalta, kuin plagiointivimma. Miten tällainen liike voisi koskaan antaa meille Michelangelon, Bachin, Yeatsin, Marlowen tai Brunten? Heidän puolivalmisteinen vuoteensa ei salli niin painavia asukkaita.

Uskonto on kautta historian ollut monien paheiden lähde.

Mutta valistuksen, kirkon ja valtion erottamisen ja protestantismin nousun myötä kristinusko on siirtynyt pimeydestä valoon. Ja se on ollut myös hyvän voima – ajatelkaapa esimerkiksi ristiretkeä orjuutta vastaan.

Uudet puritaanit eivät jätä jälkeensä kauneutta laulujen, rakennusten tai hyvien tekojen muodossa. He jättävät jälkeensä vain höyryävän kasan kulttuurinromua – ja vielä syntymättömät sukupolvet, kuten Charlton Heston Apinoiden planeetan lopussa, kaatuvat polvilleen raunioissa ja ihmettelevät, miten niin monet ihmiset ovat voineet tulla huijatuksi – ja liittyä heidän kauheaan kulttiinsa.

Visits: 231 Today: 4
Previous post MONIA SUKUPUOLIA? HÖLYNPÖLYÄ!
Next post Demarit heittävät sateentekijänsä bussin alle
Close