Todellisuuden kudos
Kuuluisa ranskalainen filosofi Henri Corbin, joka opetti Teheranin yliopistossa, kiinnitti kerran länsimaisen ystävänsä huomion vanhaan kaappiin Teheranin kahvilassa, jossa he istuivat. Vanhan huonekalun ympärille oli leikattu useita lankkuja, joita ympäröi ohut paneeli, ja niiden ympärille oli leikattu erilaisia maljakoita ja uurnia, jotka asetettiin hyllyille, kirjoittaa Alastair Crooke.
Corbin huomasi, että maljakoita ja uurnia ei vain ollut: ne olivat kauan sitten kadonneet, rikkoutuneet tai kadonneet.
Corbin halusi tuoda esiin, että tila, jossa ne kerran fyysisesti sijaitsivat, oli edelleen olemassa selvinä ääriviivoina. Ja niin on myös ajatusten, sanottujen tai kirjoitettujen asioiden kanssa. Ne eivät ole täysin kadonneet. Tila on edelleen olemassa ja muistuttaa meitä jotenkin lakkaamatta niistä.
Corbin huomautti eräästä tärkeästä seikasta, joka liittyy shiialaiseen käsitykseen ajasta ja muistista. Hän vihjasi, että muisti ei ole vain meissä itsessämme vaan myös yksittäisten aivojen rajojen ulkopuolella ja että muistot voivat pulputa tietoisuuteen ja herättää muiston jostakin menneisyydestä.
Corbin oli Carl Jungin läheinen ystävä (he osallistuivat yhdessä vuosittaisiin Eranos-konferensseihin). Corbinin oivallukset, jotka hän sai shiia-filosofian pitkästä opiskelusta, vaikuttaisivat, kuten Jung tunnusti, hänen kollektiivista (transpersoonallista) tiedostamatonta koskevaan työhönsä.
Se on kuvaava seikka: ideat, käsitteistöt ja historia voidaan vaientaa ja kumota “dogman mestareiden” käskystä, mutta tila, jonka nämä älylliset astiat aikoinaan valtasivat, on edelleen olemassa – noustakseen uudelleen dogman haastajana.
Maailmassa nykyään tapahtuva valtava polarisaatio ei ole pelkästään geopoliittista. Se ei ole pelkästään resurssitaistelua tai kauppasuhteisiin perustuvaa kilpailua. Länsimaisen eliitin ja muun ihmiskunnan välinen konflikti on, kuten Emmanuel Todd ehdotti La Défaite -teoksessa, seurausta siitä, että länsi “vaipuu nihilismiin ja ei-mitään jumaloimiseen”. Todd määrittelee tämän nihilismin “haluksi tuhoutua, mutta myös todellisuuden kieltämiseksi”. Uskonnosta ei ole enää jälkiä, mutta ihmiset ovat yhä olemassa”.
Meitä odottaa pitkittynyt vallankumouksen ja sisällissodan aika. Ukraina ja Gaza ovat jo johtaneet lännen ideologiseen eristämiseen maailmassa. Maailma ei ole vähääkään panostanut ajatukseen, että Ukraina ja Washington edustavat jotenkin “vapautta ja edistystä” ja Moskova “edustaa tyranniaa”.
Washingtonin johtamalla lännellä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka suuri osa maailmasta hylkää nykypäivän globalistisen uusliberalismin arvojärjestelmän.
Hallitseva luokka pitää kuitenkin vallasta luopumista vastuuttomuuden huippuna, joka muistuttaa maanpetosta! Tämä mentaliteetti kuvastaa henkeäsalpaavaa dogmatismia, eräänlaista ideologista solipsismia, joka estää näitä teknokraattisia eliittejä näkemästä maailmaa sellaisena kuin se todella on.
Vallan säilyttäminen on tärkeämpää kuin sen vanhan järjestyksen ylläpitäminen, joka toi heidät valtaan (perustuslain noudattaminen, lain kunnioittaminen).
Hallitsijamme uskovat, että ilman eliitin keskeistä johtajuutta massat ovat vaarassa antautua populismin ja autoritaarisuuden pimeille voimille.
Heidän liukumisensa “toiseuteen” uhkaa horjuttaa uutta arvomaailmaa – ja tekee heistä vihamielisiä identiteetin uutta moninaisuutta kohtaan, joka on nyt niin pyhää, ettei siitä voi neuvotella.
Paradoksaalista kyllä, moninaisuus ei johda lainkaan laajemman horisontin legitimointiin vaan pikemminkin uuteen dogmatismiin: Kilpailevat vähemmistöt “lukitaan” dogmien taakse, ja ne ovat läpäisemättömiä rationaalisille keskusteluille.
Väestön fyysisellä erottelulla itsestään sulkeutuneisiin, heterogeenisiin identiteettienklaaveihin on vastineensa mielipiteiden balkanisoitumisessa. Kukin lokero on linnoittautunut dogmiensa taakse, huutavat ja kiljuvat toisilleen mutta eivät kykene ratkaisemaan kiistoja.
Siksi uutta järjestystä on pakotettava voimaan kaikilla välineillä – rahalla, instituutioilla ja tiedotusvälineillä.
Antiikin käsitys yhteiskunnasta ja historiasta – maailmasta – oli kokonaisuus. Se tarjosi kokonaisvaltaisemman näkökulman – sellaisen, joka pystyi pikemminkin selittämään todellisuuden rakenteessa olevat ristiriidat kuin tuhoamaan tai pyyhkimään ne pois.
Historian ja ymmärryksen sisäisiä ristiriitoja ja ristiriitaisuuksia pidetään nyt vaarallisina merkkeinä, jotka uhkaavat demokraattista järjestystä.
Todellisuuden taustalla on kuitenkin se, että yhteisön jäsenten yksilölliset elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa. Ja tarinoidemme kietoutuminen toisiinsa kasvaa yhteisön elämän jokapäiväiseksi kudokseksi.
Jälkimmäinen ei voi eikä saa koskaan johtaa yhteen ainoaan ajattelutapaan, jonka keskusjohto on abstraktisti luonut ja määrännyt.
Historiallisen kokonaisvaltaisuuden puolustaminen merkitsee kuitenkin viime kädessä ainutlaatuisen olemassaolon puolustamista kaikista sen pinnallisista ristiriidoista huolimatta.
Kansanne, sen ainutlaatuisen kulttuurin ja elämäntavan puolustaminen kansan historiallisen tosiasian orgaanisena, kokonaisvaltaisena ja holistisena huipentumana merkitsee jo itsessään historian näkemistä elävänä orgaanisena asiana.
Ilmaisen rahan” väline on helpottanut monien asioiden täytäntöönpanoa, mutta se on vaikuttanut erityisesti tiedotusvälineisiin.
Kvantitatiivinen rahapolitiikan keventäminen eli QE on Japanissa vuonna 2001 käynnistetty “vapaan rahan” ryntäys nollakorolla. Keskuspankkien QE:n avulla luoma kokonaisluotto on nyt yli 30 biljoonaa dollaria.
QE:stä tuli vaivihkaa aikamme määräävä ajatus. Samalla kun QE lisäsi eriarvoisuutta, se myös polarisoi politiikkaa.
Viimeisten 15 vuoden aikana kaikki länsimaisen talouden ja kulttuurin ylärakenteen merkittävät kehityskulut perustuivat QE:hen: sosiaalisen median ja Big Techin räjähdysmäinen kasvu, kiinteistöbuumi, keikkatalous, Elon Musk, kryptovaluutat, valeuutiset ja woke-kapitalismi.
Rahoitusjärjestelmään virtasi miljardeja, mikä oli rahoitusmaailman kannalta maagista, mutta sillä oli myös toinen vaikutus.
“Ilmaisen rahan” ryntäys antoi Big Techille vallan ostaa alustoja, jotka olivat aiemmin luottaneet uutisten myymiseen. Nämä alustat korvattiin yksiköillä, jotka olivat uskollisia mainostajille ja välittivät vain ihmisten huomion saamisesta ja sen myymisestä eniten tarjoavalle. Syntyi uusi huomiotalous – koneisto, jolla häiriötekijät ja polarisaatio muutetaan sijoittajien tuotoiksi.
Valtarakenteet “tajusivat”: sanoilla ei enää tarvitse olla objektiivista merkitystä näillä markkinoilla. Kaikki pyörii “huomion” ympärillä, mutta se on saavutettu. Totta vai väärin. Sitä mainostajat halusivat. Sanat saattoivat tarkoittaa sitä, mitä vallanpitäjät sanoivat niiden tarkoittavan. Tarinan takana oleva ‘totuus’ tuli merkityksettömäksi.
Tärkeintä oli tarinan voima, joka oli nyt irrotettu merkityksestä, pakottaa raportoinnin ainutlaatuisuus ja vaatia, että usko uuteen järjestykseen ei ilmenisi vain noudattamisena vaan myös raportoinnin omaksumisena henkilökohtaiseen elämänkäyttäytymiseen. Kriittinen ajattelu hylättiin vihollisena, uhkana, joka oli murskattava.
Tämä vallankumous ja sisällissota laajenee todennäköisesti ajan myötä. Aluksi täytäntöönpano on hallitsevaa, mutta hallitseva kerrostuma päihittää lopulta itsensä. Emmanuel Todd on määritellyt lännen “post-imperialistiseksi” kokonaisuudeksi, vain kuoreksi sotilaskoneita, jotka on riistetty älykkyyteen perustuvasta kulttuurista, mikä johtaa “korostuneeseen sotilaalliseen laajentumiseen teollisen perustan massiivisen supistamisen vaiheessa”. Todd korostaa, että “moderni sota ilman teollisuutta on oksymoroni”.
Aina kun yhteiskunta sanoo “ei”, hallitsevan kerroksen toimeenpano muuttuu ongelmallisemmaksi, tyhmemmäksi ja rankemmaksi, ja eliitit heikentävät asianmukaisesti itseään.
Julian Assange on vihollisjoukkojen vangiksi joutunut sotilas – ansaitsematon uhri tässä “sodassa”. Suren myös Daryia Duginaa, joka paloi tulipallossa hänen isänsä katsellessa avuttomana – toinen taistelukenttä tässä sodassa. Tervehdin heitä molempia. Jatketaan sanomista “Ei”; “Menkää pois”.
