Kanadan eutanasiapolitiikan julmuudesta

Itselleni epätyypillisellä nöyryydellä myönnän, että muutamat kannanotot, joita olen kiivaasti puolustanut painetussa muodossa, saattavat olla paperilla kannatettavia, mutta käytännössä ne ovat katastrofi. Huumeita vastaan käytävä sota on fiasko, ja vuosia sitten kannatin virkistyskäyttöön tarkoitettujen lääkkeiden laillistamista. Mutta kun otetaan huomioon Los Angelesin, San Franciscon, Seattlen ja Portlandin likaiset, vaaralliset ja synkät telttakaupungit, jotka ovat täynnä narkomaaneja – joissa kaikissa huumeiden hallussapito on käytännössä dekriminalisoitu – voi olla onni, etteivät kaltaiseni vikkelät toimittajat hallitse julkista politiikkaa.

Olen niin ikään kannattanut laillistettua avustettua kuolemaa. Loppujen lopuksi kukaan ei kysynyt meiltä, haluammeko olla täällä (suosikkiotsikko: “Nainen haastaa oikeuteen syntymästä”); vähintä, mitä voisimme odottaa, on apua rakennuksesta poistumisessa. Miksi elämisen pitäisi olla velvollisuus? Vaikka hellävaraisen, laillisen avustetun kuoleman vahvimmat ehdokkaat ovat potilaita, joilla on tuskallinen kuolemansairaus, kuka tahansa kunnioitettava libertaari väittäisi, että Sveitsin Dignitaksen kaltaiset organisaatiot yksinkertaisesti tarjoavat palvelua, jota minkä tahansa terveydentilan omaavat kuluttajat voivat vapaasti käyttää. Paremman sanan puutteessa olen libertaari.

Opin ymmärtämään, miten elossa oleminen voi yksinkertaisesti epäonnistua kliinisessä kustannus-hyötyanalyysissä kesällä 2020. Viiden päivän ajan minulla oli selkärangassa olevan hermon takia niin sokaiseva kipu, että heräsin joka aamu huutamaan mieheni parkaa: “Olisin mieluummin kuollut!” En ollut teatraalinen. No, okei, teeskentelin – mutta olin myös raa’an vilpitön. Jos elossa pysyminen olisi ollut ehdollistettu näin voimakkaaseen ja hellittämättömään kärsimykseen ikuisesti, voisin ensimmäistä kertaa nähdä vakuuttavia perusteita sille, että olisi pitänyt lopettaa. Noiden päivien mustimpina jaksoina, jolloin minulta kesti puoli tuntia laskeutua portaita, en kyennyt nautintoon, huumoriin tai rakkauteen. Ainoa ajatus päässäni oli, että tekisin mitä tahansa saadakseni kivun loppumaan.

Kanadassa on epätavallisen vapaamielinen ohjelma nimeltä Medical Assistance in Dying eli Maid – vaikka tämä lyhenne ei siivoa asuntoasi vaan imee olemassaolosi pois tunnetusta maailmankaikkeudesta. Suuren valkoisen Pohjolan pitäisi siis edustaa perverssiä versiotani Valhallasta. Sen sijaan Maidin löyhät protokollat saavat minut voimaan pahoin. Teoriassa ehkä jokaisella on oikeus kuolla, jos haluaa. Käytännössä valtion on ehkä pidettävä tiukasti kiinni siitä, kenelle se tarjoaa armollisesti menolipun minnekään.

Vuonna 2016 käyttöön otetun Kanadan hallituksen hyväksymän eutanasian, joka toteutetaan lääkärin antaman tappavan ruiskeen avulla, ja avustetun itsemurhan laillistamisen (jälkimmäisessä on eroa; jälkimmäisessä potilaat yleensä nielevät itse lääkärin määräämät kuolettavat tabletit) tarkoituksena oli alun perin lopettaa kärsimyksensä kuolemansairaille, jotka ovat saaneet tarpeekseen. Seitsemän muun eutanasian sallivan maan sisarohjelmat kuitenkin rajoittavat hakijoiden joukon yleensä ihmisiin, joiden kohtalona on kuolla luonnollisesti kuuden kuukauden kuluessa. Maid ei alun perin kodifioinut tällaista rajoitusta, vaan totesi vain epämääräisesti, että kuoleman pitäisi olla “kohtuudella ennakoitavissa”, kuten se on meille kuolevaisille. Hypoteettisesti ajateltuna ohjelma olisi siis voinut olla avoin myös sellaisille ihmisille, joiden sairaudet tappaisivat heidät vasta vuosien kuluttua. Kriitikoidensa “liukkaan rinteen” väitteen vahvistukseksi ohjelma kuitenkin löyhensi pian radikaalisti rajoituksiaan. Avustettu kuolema on nyt Kanadassa kaikkien vakavasta sairaudesta tai vammasta kärsivien aikuisten saatavilla riippumatta siitä, johtaisiko heidän kärsimyksensä ajan mittaan kuolemaan.

Kiistanalaisinta on, että hallitus harkitsee tappavan ruiskeen tarjoamista “täysi-ikäisille alaikäisille” – mitä se sitten tarkoittaakin. Ohjelma on tarkoitus ulottaa koskemaan myös mielisairaita kanadalaisia. Tästä huolimatta psyykkisesti huonokuntoisille (joihin me kaikki luultavasti joskus kuuluisimme) suunnatun valtion tukeman kuoleman alkamisajankohtaa on siirretty maaliskuuhun 2024, mikä kertoo jonkinasteisesta byrokraattisesta ahdistuksesta.

Kun otetaan huomioon lehdistössä esitetyt tarinat, huoli saattaa olla aiheellinen.

Alan Nicholsilla oli 61-vuotiaana masennusta, ja hän joutui sairaalaan itsemurhavaarallisena vuonna 2019. Tämä on hieman ironista, sillä hänen perheensä mukaan sairaalan henkilökunta oli aivan liian avulias ja helpotti potilaan eutanasiahakemuksen tekemistä. Hakemus hyväksyttiin, vaikka ainoa terveydentila, jonka se mainitsi niin sietämättömäksi, että Nichols halusi kuolla, oli “kuulon heikkeneminen”. Kun Nichols oli kuollut, hänen perheensä vastusti, että mies ei kärsinyt sietämättömästi, oli kieltäytynyt ottamasta lääkkeitään eikä suostunut käyttämään sisäkorvaistutetta, joka auttoi häntä kuulemaan. Lääkintähenkilökunta ei kuitenkaan ollut koskaan ottanut yhteyttä hänen omaisiinsa potilasluottamusta kunnioittaen.

Vaikka jotkut kanadalaiset vammaisten puolestapuhujat ovat järkyttyneitä siitä, että pelkkä vammaisuus on nyt eutanasian edellytyksenä, mikä on väistämättä sosiaalinen viesti siitä, että vammaiset ovat taakka ja heidän on parempi kuolla, Nichols ei nimittänyt itseään minkään ryhmän poliittiseksi edustajaksi. Hän oli vain yksi ihminen, joka ei halunnut enää olla täällä, ja jos hänen motiivinsa eivät tee meihin vaikutusta, se on meidän ongelmamme. Oli hänen oma päätöksensä, hänen asiansa, lähteäkö takaovelle vai ei.

Silti… Minä yritän saada hänet kiinni. Kuulon heikkeneminen? Kuulon heikkeneminen? – Niinkö?

41-vuotiaana Lou Gehrigin tautiin sairastunut Sean Tagert tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa, mutta Brittiläinen Kolumbia tarjosi apua vain 16 tuntia. Hoitajien maksaminen lopuista kahdeksasta tunnista maksoi Tagertille 264 dollaria päivässä. Terveydenhuoltoviranomaiset tarjoutuivat siirtämään Tagertin laitokseen, mutta se sijaitsi kaukana nuoresta pojasta, joka oli selvästi isän tärkein syy elää, sillä Tagert kuvasi tällaista eroa “kuolemantuomioksi”. Mies onnistui keräämään 16 000 CA$ investoidakseen lääkinnällisiin laitteisiin, joiden avulla hän voisi pysyä kotona, mutta varat eivät riittäneet. Niinpä hän sen sijaan haki eutanasiaa. Loppu.

Kaikilla terveydenhuoltojärjestelmillä on rajalliset resurssit, joten oletetaan, että Brittiläisessä Kolumbiassa ei ollut varaa muuhun kuin 16-tuntiseen hoitoon. Jos Tagert ei pärjäisi tuolla tuella, emme rohkaisisi byrokratiaa antamaan periksi kiristykselle: Jos ette anna minulle 24-tuntista hoitoa, tapan itseni. Toisaalta kuolemanhoitoavun saatavuus ratkaisuna hänen ongelmiinsa on varmasti tehnyt todennäköisemmäksi sen, että Tagert valitsi kuoleman kuin sen, että hän olisi kokeillut laitoshoitoa ja kenties huomannut, että hänen poikansa näkeminen hieman harvemmin ei ollut maailmanloppu. Yleisesti ottaen kuoleman avustamisen laillistaminen ilman tiukkoja rajoituksia sen suhteen, ketkä siihen oikeutettuja ovat, voi siis lisätä todennäköisyyttä, että ihmiset antautuvat epätoivoon sen sijaan, että he löytäisivät luovempia pakoteitä ahdingostaan.

Useammassa kuin yhdessä tapauksessa Kanadassa potilaita on ilmeisesti painostettu aktiivisesti harkitsemaan oman kuolemansa lopettamista terveydenhuoltojärjestelmän rahojen säästämiseksi. Roger Foley, joka oli sairaalahoidossa rappeuttavan aivosairauden vuoksi, oli Associated Pressin mukaan “niin huolestunut siitä, että henkilökunta mainitsi eutanasiasta, että hän alkoi salaa nauhoittaa joitakin heidän keskustelujaan”. Eräässä nauhoitteessa sairaalan eettinen johtaja ilmoittaa Foleylle, että hänen sairaalassaolonsa maksaa laitokselle “yli 1 500 dollaria päivässä” – melkoinen syyllistämistempaus. Foley kysyy hänen pitkäaikaishoitosuunnitelmastaan. “Roger, tämä ei ole minun ohjelmani”, “eetikko” sanoi. “Minun osuuteni tästä oli puhua kanssasi, nähdäksemme, olisitko kiinnostunut avustetusta kuolemasta.” Mutta Foley itse ei ollut koskaan ilmaissut pienintäkään kiinnostusta kuolemaan.

Sillä vaikka esimerkiksi Australian Victorian maakunta kieltää lääkäreitä ottamasta eutanasiavaihtoehtoa esille, jottei sitä luullaan lääketieteelliseksi neuvoksi, kanadalaiset lääkärit voivat iloisesti suositella kuolemaa yhtenä potilaiden “kliinisen hoidon vaihtoehtona”. Niinpä Sheila Elson vei tyttärensä päivystykseen Newfoundlandissa kuusi vuotta sitten. Lääkäri ilmoitti Elsonille pyytämättä, että hänen 25-vuotias tyttärensä, jolla oli aivohalvaus ja selkärankahalkio, oli hyvä ehdokas eutanasiaan. Kuten Elson myöhemmin kertoi Kanadan yleisradioyhtiölle, lääkäri huomautti, että olisi “itsekästä” olla hyväksymättä valtion ystävällistä tarjousta tyttären surmaamisesta.

Kun otetaan huomioon, että molemmat kertoivat asiasta tiedotusvälineille, Foley ja Elson olivat selvästi pahoillaan siitä, että heitä houkuteltiin harkitsemaan kuolemanruisketta valtion säästökohteena. Mutta hauraammat hahmot saattavat olla vähemmän alttiita puolustamaan oikeuksiaan.

Ainakin neljässä tapauksessa on paljastunut, että esimerkiksi PTSD:stä kärsiviä veteraaneja on kannustettu harkitsemaan avustettua kuolemaa mieluummin kuin, kuten eräs henkilökunnan jäsen diplomaattisesti ilmaisi, “aivojen räjäyttämistä pihalle”. Maid on toiminut aktiivisesti myös vankiloissa, joiden väestö on myös kallista ja ymmärrettävästi altista alakuloiselle mielialalle. En kuvailisi tätä ohjelmaa melodramaattisesti jonkinlaisena ilkeänä loppuratkaisuna hylätyille ja rikollisille, mutta tässä on enemmän kuin häivähdys raakaa sosiaalista utilitarismia, joka kauhistutti kapteeni Kirkiä useammassa kuin yhdessä Star Trekin jaksossa.

Nainen, joka on eniten huolestuttanut Maidin suunnitellun laajentamisen kriitikot mielisairaisiin, on Lisa Pauli, joka jonottaa avustettua kuolemaa varten kuukausia etukäteen. Pauli on 47-vuotiaana ollut anorektikko jo lähes 40 vuotta, eikä hänellä ole enää toivoa sairauden voittamisesta. Hän painaa 92 kiloa ja on päiviä ilman kiinteää ruokaa. Psykiatri vakuuttaa, että kun Kanadan laki muuttuu ensi vuonna kattavammaksi, Pauli on todennäköisesti oikeutettu avustettuun kuolemaan. Lisa Paulin kuvaa katsomalla voi kuitenkin päätellä, ettei hän tarvitse kuolettavaa ruisketta. Hän tarvitsee voileivän.

Maid on suosittu Kanadassa. Tuoreessa Research Co:n kyselyssä 73 prosenttia kanadalaisista hyväksyi järjestelmän nykymuodossaan, ja vain 16 prosenttia vastusti sitä. Lisäksi suuri osa kanadalaisista haluaisi, että ohjelmaa laajennettaisiin edelleen: 27 prosenttia kanadalaisista väitti, että Maidin pitäisi olla vaihtoehto myös ihmisille, joiden ainoa vaiva on “köyhyys”; 28 prosenttia haluaisi tarjota valtion tukemaa unohdusta kodittomille. Viidennes vastaajista tarjoaisi Maidia kenelle tahansa mistä tahansa syystä. Sean Tagertin tapaus oli yksi monista tapauksista, joissa kanadalaiset valitsivat lopulta kuoleman kamppailtuaan vuosia riittävän terveydenhuollon saamiseksi, ja 51 prosenttia vastaajista uskoi, että “kyvyttömyys saada lääketieteellistä hoitoa” oikeuttaisi hakijat neulaan.

Käyttävätköhän nämä kanadalaiset mielikuvitustaan? Hallituksille kansalaiset ovat riesa. Onko todella meidän kansalaisten laajemman edun mukaista, että viranomaisten on liian helppoa vain hävittää meidät sen sijaan, että he joutuisivat käsittelemään sotkuisia ja kalliita ongelmiamme? Jos tällaisia ohjelmia koskevia rajoituksia höllennetään jatkuvasti, on pian vain mielikuvituksellista kuvitella, että Kalifornia siivoaa kodittomien alkoholistien ja narkomaanien telttaleirejä lähettämällä Swat-joukkoja marssimaan pahvin ja aaltopahvin läpi konepistoolien kanssa.

Mitä tulee eutanasiaan mielisairauden perusteella, psyykkiset sairaudet ovat edelleen huonosti ymmärrettyjä ja määriteltyjä. Koska mielenterveysongelmista kärsivien osuus väestöstä kasvaa jatkuvasti, tämä on varmasti portti siihen, että kaikille voidaan tarjota lopullinen lääke inhimilliseen kärsimykseen. Vaikka kaikki kipu on subjektiivista, fyysisellä kivulla on yleensä objektiivinen korrelaatio. Vuonna 2020 olisin voinut näyttää teille magneettikuvauksella, mikä selässäni on vialla. Psyykkinen kipu on kuitenkin vahvasti riippuvainen itseraportoinnista, joten sen vakavuuden arviointi ulkopuolelta on lähes mahdotonta.

Vaikka Maid-ohjeissa määrätään, että sen, mikä saa hakijan hakeutumaan viimeiseen keinoon, on oltava parantumaton, on myös mahdotonta sanoa, ovatko mielenterveysongelmat tilapäisiä vai sitkeitä. Itse asiassa yksi suurimmista huolenaiheista, jotka liittyvät avustetun kuoleman avustamisen liian nopeaan saatavuuteen, on se, että ihmiset ovat oikukkaita, ailahtelevia ja muuttuvia. Yhtenä päivänä, kuukautena tai jopa vuonna näkymämme voivat olla sietämättömän synkät, ja tulevaisuuden haasteet voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Onni ja mielentila voivat kuitenkin kohentua, pilvet hälvetä: saamme uuden työpaikan, rakastumme, jätämme viimein surun taaksemme, minkä jälkeen kuoleman pyytäminen voi tuntua järjettömältä. Moni epäonnistunut itsemurhaaja on jälkikäteen ollut kiitollinen siitä, että hän on mokannut.

Erityisen hämmentävää siinä, että juuri Kanadassa on näin löyhiä rajoituksia kuoleman avustamiselle, on se, että Justin Trudeaun hallitus on tunnetusti – sanoisin jopa pahamaineisesti – vasemmistolainen. Juuri vasemmisto on perinteisesti ylpeillyt huolenpidollaan “haavoittuvista” (joka on kaikkialla käytetty yleisluontoinen yleisnimitys, jota olen alkanut inhota). Odottaisimme, että kanadalaiset arvovaltaiset ihmiset olisivat kaduilla protestoimassa valtion tarjoamaa olemattomuutta toimintakyvyttömille, vangituille, narkomaaneille tai kantapäässä oleville, mutta sen sijaan pieni enemmistö maasta näyttäisi pitävän avustettua kuolemaa vastauksena terveydenhuoltojärjestelmänsä puutteisiin. Tavallaan olen vaikuttunut. En olisi uskonut, että nuo märät kanadalaiset kykenisivät näin viileään, tunteettomaan laskelmointiin.

Ollakseni reilu, vuonna 2021 Maidilla eutanasiaa tehneiden kanadalaisten keski-ikä oli 76 vuotta. 80 prosenttia heistä oli jo ollut palliatiivisessa hoidossa, ja 65 prosentilla oli syöpä. Enimmäkseen järjestelmä palvelee edelleen niitä potilaita, joita se alun perin oli suunniteltu auttamaan: ihmisiä, joilla on polttavaa fyysistä kipua ja jotka kuolevat varmasti pian joka tapauksessa.

Olen siis päässyt ympyrän päähän. Uskon edelleen lailliseen avustettuun kuolemaan. Tuon halvaannuttavan hermokivun kokemuksen jälkeen – joka ei onneksi ole palannut – kannatan jopa tällaisen palvelun tarjoamista ihmisille, jotka kärsivät ei-kuolemaan johtavista tuskista, jos tällainen elämää tuhoava kidutus on kroonista ja jos lääkärit eivät voi tarjota tehokasta helpotusta. Mutta tässä vedän rajan, ja pitäisin rajan kiinni: ihmisten vapauttaminen fyysisestä kivusta, jota kohtaan olen kehittänyt selvän kunnioituksen.

Ironista kyllä, juuri Kanadan järjestelmän vapaamielisyys on tehnyt siitä poliittisen aseen, jolla vastustetaan samankaltaisia ohjelmia, joita on ehdotettu esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa kuoleman avustaminen on edelleen kielletty. Mutta ei ole mitään syytä, miksi valtio, joka sallii sen, mitä ennen kutsuttiin “armomurhaksi” tiukasti määritellyissä olosuhteissa, välttämättä liukuu alas tätä vanhanaikaista liukumäkeä ja alkaa teurastaa jokaista kansalaista, jota joku pitää epämukavana tai kalliina. Hyvin suunnitellussa protokollassa pitäisi vaatia odotusaika ja tehdä asiakkaiden mielenmuutos helpoksi. Tieto siitä, että heillä on mahdollisuus lopulliseen poistumiseen, antaa monille ihmisille rohkeutta jatkaa eteenpäin.

Jos en tarjoaisi laillista eutanasiaa anorektikoille, kuulovammaisille tai masentuneille, saati sitten köyhille tai kodittomille, muistakaamme, mistä on kyse: ei siitä, pakottaako valtio sinut jatkamaan elämääsi, vaan siitä, auttaako valtio sinua aktiivisesti kuolemaan. Kaikille niille, jotka ovat vakaasti päättäneet, etteivät halua enää olla täällä, on edelleen käytettävissä joukko vanhanaikaisia, joskin epämiellyttäviä keinoja. Jos tämä epämiellyttävyys on tarpeeksi suuri este saadakseen teidät harkitsemaan asiaa uudelleen, ehkä olette sittenkin valmis jatkamaan planeetalla pyörimistä.

Lähde: Unherd