Käyttäytymistieteilijät eivät ole vain väärässä siitä, miten voittaa äänestäjiä hullunkurisille edistysmielisille politiikoille; heidän ilmeinen halveksuntansa massoja kohtaan on myötävaikuttanut maailmanlaajuiseen populistiseen kapinaan.
9 min read
Pikalinkki tähän artikkeliin: https://publication-x.com/mj0e
Mikään ei herätä yhtä paljon pelkoa establishmentin faktantarkistajissa ja vihanlietsojissa kuin “populismin” nousu. Demokraattiset vastareaktiot vallitsevia ideologioita ja poliittisia ohjelmia vastaan ovat luonnollinen ja väistämätön reaktio niiden, jotka niitä ajavat, peräänantamattomuuteen. Viranhaltijat pitävät näitä reaktioita, jotka todennäköisesti nostavat monet populistiset puolueet valtaan tämän vuoden vaaleissa, “pimeiden historiallisten voimien” uudelleen esiinmarssina, mutta johtajillamme ei ole muita sanoja heidän auktoriteettinsa haastamiselle kuin “äärioikeisto”. Syy siihen, etteivät he ymmärrä, mitä todella tapahtuu – ja tämä on itse asiassa yksi syy heidän epäsuosioonsa – on se, että he ovat luottaneet liikaa siihen, mikä on osoittautunut todella huonoksi tieteeksi.
Voideltujen asiantuntijoiden kertomuksen mukaan Euroopan pääkaupunkeihin ja EU:n parlamenttiin matkalla olevat traktorit ovat kuin natsitankkeja, jotka liikkuvat mantereen halki. EU:n parlamenttivaalit ovat vaarassa “äärioikeistolaisen vallankaappauksen” uhalla, sillä mielipidemittausten mukaan äänestäjät alkavat hylätä liberaalia konsensusta. Tämä vainoharhainen kuvitelma ei ole täysin vailla todellisuuspohjaa, sillä vääräuskoiset ovat todella muuttamassa poliittista maisemaa. Giorgia Melonin voitettua Italiassa vuonna 2022 Geert Wildersin PVV:stä tuli viime vuonna Alankomaiden suurin puolue, mutta se ei ole kyennyt muodostamaan hallitusta. Vuodesta 2020 lähtien AfD on kaksinkertaistanut kannatuksensa noin 20 prosenttiin, mikä on syrjäyttänyt Saksan SPD:n ja vihreät kolmannelle ja neljännelle sijalle. Saksan hallitus harkitsee nyt puolueen kieltämistä, koska se on niin vailla ideoita siitä, miten sen kritiikkiä voitaisiin torjua julkisuudessa. Ranskan pitkäaikainen maailmanlaajuisia blobisteja kummitteleva haamu, Marine Le Penin puolue, saisi viimeisimpien mielipidemittausten mukaan enemmistön paikoista kansalliskokouksessa, jos vaalit pidettäisiin huomenna.
Vakiintuneen näkemyksen mukaan tiede on vastakkain Euroopassa nyt vallitsevan populismin kanssa. Mutta tieteen asettaminen ideologiaa vastaan tällä tavoin on väärin. Tiedettä on käytetty legitimoimaan lukuisia nykyisiä poliittisia ohjelmia, ja siihen on vedottu samalla tavalla kuin Jumalaan ennen tietyn poliittisen ohjelman legitimoimiseksi. Erityisesti “ilmastotiede”, johon yhä etäämpänä olevat eliitit vetoavat, kun ne pyrkivät voittamaan ammottavat demokratiavajeet väittäen, että “planeetan pelastaminen” on heidän äänestäjiensä etujen mukaista. Niille, jotka joutuvat maksamaan hinnan näistä taloudellisesti tuhoisista politiikoista, on kuitenkin selvää, että Net Zero -ohjelma on pohjimmiltaan ideologinen ristiretki, jonka tarkoituksena on edistää rikkaiden eliittien etuja. Monet ihmettelevätkin nyt, onko “ilmastonmuutos”, josta meitä jatkuvasti varoitetaan, yhtä tuhoisa kuin sen vaikutusten lieventämiseksi suunniteltu politiikka, joka näyttää edellyttävän demokratian lakkauttamista, yhteiskunnan muuttamista ja elämäntapojen ankaraa sääntelyä siltä osin kuin ne vaativat energiaa.
Kun poliitikot ja muut ovat kohdanneet vastustusta “kiistattomaan tieteeseen” perustuville suunnitelmilleen, he ovat etsineet selitystä. Heidän löytämänsä vastaus on liberaalin tiedesoturin Chris Mooneyn vuonna 2011 julkaisema artikkeli “The Science of Why We Don’t Believe Science”. Neurotieteilijät ja sosiaalipsykologit, selitti Mooney, olivat havainneet liberaalien ja konservatiivien aivojen rakenteessa eroja, jotka tekivät jälkimmäisistä alttiimpia “motivoituneelle päättelylle” ja siten ideologialle, kun taas liberaalit olivat ennakkoluuloisia vain totuuden suhteen. Tämä selitti, miksi republikaanit suhtautuivat ilmastonmuutokseen epäilevämmin kuin demokraatit, jotka kuuliaisesti tunnustivat “tieteellisen konsensuksen” auktoriteetin. Mooneyn esseestä, joka seurasi hänen vuonna 2005 ilmestynyttä kirjaansa The Republican War on Science, tehtiin vuonna 2012 kirja The Republican Brain: The Science of Why They Deny Science – and Reality.
Mooneyn teos, joka syntyi ennen Obamaa vallinneella “muskulaarisen ateismin” aikakaudella ja keskusta-vasemmistolaisten ajatusten ryhmittymisellä tieteellisyyden ympärille, oli suurelta osin merkityksetön, mutta se merkitsi kognitiivisten ja käyttäytymistieteiden tutkijoiden pääsyä poliittiseen kenttään. Ainoastaan joku, jonka hermopiirit eivät ole riittävän kehittyneet – eli republikaanit – voivat olla eri mieltä ilmastopropagandan kanssa, tai heitä rahoittaa Big Oil tai molemmat. Sillä ei oikeastaan ollut väliä, koska tiede oli puhunut.
Mooneyn luottamus oli kuitenkin turhaa. Siinä missä ilmastonmuutosta koskeva tieteellinen konsensus oli laajasti (ja virheellisesti) raportoitu yhtä kiistattomana kuin “perusfysiikka”, tämän poliittisen ja yhä enemmän myös kulttuurisen sodan uudet laboratoriotakkiset alokkaat eivät voineet väittää mitään yhtä konkreettista. Ensinnäkin tutkimukset vahvistivat, että akateeminen psykologia kärsi “replikointikriisistä” – vain vajaa kolmannes alan julkaistusta tieteestä voitiin toistaa kokeellisesti. Toiseksi paljastui, että psykologinen tiede oli vasemmistolaisten tutkijoiden hallitsemaa, millä oli mitattavissa olevia vaikutuksia vertaisarviointiin. Konservatiiviset tutkijat saivat harvemmin julkaisuja. Pehmeää tiedettä – ja kenties pehmeintä tiedettä – käytettiin nyt muka selittämään, miksi yhä useammat ihmiset eivät uskoneet kovaan tieteeseen, vaikka asioita mutkistaa se, että kova tiede ei ollutkaan niin kovaa.
Britanniassa, jossa politiikka oli vähemmän polarisoitunutta tukahduttavan Blairismin alla, tämä alaston tieteellisyys pääsi paljon helpommin vallankahvaan. Westminsterissä oli muodostunut yksimielisyys ilmastonmuutoksesta – ja melkeinpä kaikesta muustakin – ja suljettu pois kaikki epämiellyttävät vaikutteet politiikasta. Vuonna 2010 julkaistun, kabinettiviraston ja Institute for Governmentin yhdessä laatiman raportin esipuheessa kabinettiministeri, silloinen sir, nykyinen lordi Gus O’Donnell, joka oli tilannut raportin, kirjoitti:
Monet suurimmista poliittisista haasteista, joita meillä on nyt edessämme… voidaan ratkaista vain, jos onnistumme saamaan ihmiset muuttamaan käyttäytymistään, elämäntapojaan tai nykyisiä tottumuksiaan.
Raportissa todetaan, että “käyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden ymmärtämisessä on saavutettu huomattavaa edistystä” ja että “käyttäytymiseen vaikuttaminen on keskeistä julkisessa politiikassa” ja että “rikollisuuden, liikalihavuuden tai ympäristön kestävyyden torjunnassa käyttäytymiseen perustuvat lähestymistavat tarjoavat potentiaalisesti tehokkaita uusia välineitä”.
Käyttäytymistieteissä ei kuitenkaan ollut tapahtunut mitään kehitystä – ne olivat edelleen juuttuneet replikointikriisien ja ilmeisen ideologisen ennakkoluulon syövereihin. Ainoa tapahtunut muutos oli se, että yksilöiden kompetensseja koskeva hämärä näkemys oli kehittynyt ja tullut muotiin poliittisissa piireissä syrjäyttäen näkemyksen, joka oli tähän asti rajoittanut teknokraattista paternalismia. Vajaa vuosi julkaisunsa jälkeen Cass Sunsteinin vuonna 2008 ilmestynyt kirja Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth and Happiness (Terveyttä, vaurautta ja onnellisuutta koskevien päätösten parantaminen) oli tullut brittiläisen instituution toimintakäsikirja. Nudge-yksikkö, joka tunnetaan oikeasti nimellä Behavioural Insights Team, oli syntynyt.
Loppujen lopuksi julkisesta elämästä oli puuttunut jotakin jo ennen Blairin voittoisaa saapumista Downing Streetille, ja poliitikot olivat ponnistelleet sen selvittämiseksi. Uuden työväenpuolueen alkuaikoina varapääministeri John Prescott julisti, että valtion suorituskykyä mitattaisiin nyt “elämänlaatuparometrillä”. Jopa linnunlaulun määrää – ekologisen kestävyyden ja subjektiivisen hyvinvoinnin mittari – mitattaisiin. Prescottin valitettavasti onnellisuutta koskevat suunnitelmat hyllytettiin terrorismin vastaisen sodan vuoksi, ja niinpä terapeuttisen aloitteen teki lopulta herkkäuskoinen David Cameron. Hän oli kutsunut vuonna 2007 koolle elämänlaatua käsittelevän työryhmän tutkimaan, millaisia toimia tarvitaan, jotta saisimme muutettua käyttäytymistämme niin, että elämästä tulisi parempaa kaikille, esimerkiksi käyttämällä vähemmän fossiilisia polttoaineita. Ja kun hän oli astunut virkaansa vuonna 2010, nudgerit olivat juuri se ryhmä, joka auttoi häntä tekemään ne “vaikeat” valinnat, joita planeetan pelastaminen edellyttää.
Koalition “kaikkien aikojen vihrein hallitus” kokosi yhteen kaksi oppositiopuoluetta, jotka olivat vakuuttaneet itsensä planeetan pelastajiksi. Mutta Britannian (kaikkien aikojen) vahvimmalla vaalipiirillä oli hyvin erilainen käsitys siitä, mitä politiikasta puuttui. Mikä pahempaa, kun Leave-äänestys oli voittanut, ei vähempää kuin maanjäristys Donald Trumpin muodossa lähetti toisen paniikin voideltujen luokkien läpi. Miten nokkamiehet Atlantin molemmin puolin olivat voineet mennä näin pahasti pieleen? Näiden katastrofien jälkeen psykologit ryhtyivät kehittämään uusia hypoteeseja, joilla selitettäisiin yleisön kiitollisuuden puutetta.
Kansanäänestyksen ja Covid-pandemian välisenä aikana psykologien oudoin puheenvuoro tuli sitten vihreiltä tahoilta. Vuonna 2018 kliinisen psykologin Margaret Klein Salamonin vuonna 2016 laatima hämärä artikkeli tuli ilmastomielenosoittajien tietoon. Paperissa kehotettiin luomaan “ilmastohätäliike”, joka “johdattaisi yleisön hätätilaan”. Tämä “tila on ihmisen psykologisen toiminnan tila, joka ilmenee, kun yksilöt tai ryhmät reagoivat optimaalisesti eksistentiaalisiin tai moraalisiin hätätilanteisiin”, psykologi väitti. Näin ollen, kun yleisölle olisi selitetty “totuus” “ilmastohätätilanteesta”, se nousisi ja pakottaisi hallitukset toimimaan planeetan pelastamiseksi. Klein-Salamonin hypoteesi synnytti Extinction Rebellion -järjestön ja sen franchising-järjestöt sekä Greta Thunbergin Schools Strike -liikkeen. Mutta miljoonat ihmiset jäivät kotiin. Sen sijaan, että he olisivat nousseet ylös, heistä tuli kärsimättömiä, kun kaduilta ei saatu poistettua vain kymmeniä mielenosoittajia.
Onnistuneempi sosiaalipsykologien väliintulo oli surullisenkuuluisa tutkimus, jossa väitettiin, että 97 prosenttia ilmastonmuutosta käsittelevistä akateemisista artikkeleista tuki konsensuskantaa. Obama siteerasi rutiininomaisesti Cookin ym. vuonna 2013 tekemää tutkimusta “tieteen ylivoimaisen tuomion” edustajana. Sen laatijat uskoivat Klein-Salamonin tavoin, että yleisö suhtautuisi myönteisemmin “ilmastohätätilan” pelotteluun, jos he tietäisivät, että suurin osa ilmastotutkijoista tukee sitä – kiistelty tiedeviestinnän hypoteesi, joka tunnetaan nimellä Gateway Belief Model. “Tarkka käsitys tieteellisen konsensuksen asteesta on olennainen osa ilmastopolitiikan julkista tukea”, selitetään artikkelin johdannossa. Paperi ei ollut tarkka, mutta se loi uskonkappaleen, jonka ympärille sen kannattajat saattoivat järjestää argumenttinsa. Se oli poliittista viestintää, ei tiedeviestintää.
Mutta kuinka tehokasta tämä psykologinen “tiede” on ollut?
Atlantin toisella puolella gallupit viittaavat siihen, että äänestäjät palauttavat Donald Trumpin Valkoiseen taloon ja lopettavat Justin Trudeaun hyperherän hallinnon. Etelämpänä moottorisahaa heiluttava libertaari Javier Milei sai 56 prosenttia äänistä Argentiinan viime vuoden presidentinvaaleissa. Yksi kolmesta eurooppalaisesta äänestää nykyään vallankumouksen vastaisia puolueita, toteaa Guardian. Guardianin sisarlehti odottaa hermostuneena 40 vaalitulosta eri puolilla maapalloa, jotka uhkaavat horjuttaa maailmanjärjestystä ja kaikkea elämää maapallolla. The Guardian raportoi jälleen kerran kritiikittömästi John Kerryn sanat: “Populistinen vastareaktio nollaverkkoa vastaan kaikkialla maailmassa vaarantaa taistelun ilmastokatoa vastaan, ja siihen on puututtava kiireellisesti, tai meitä uhkaa planeetan tuho, jota ei voi käsittää.”
Alkaa näyttää siltä, että käyttäytymistieteiden “tutkijoiden” neuvot siitä, miten yleisö saataisiin sitoutettua Net Zero -politiikkaan ja muihin politiikkoihin, ovat hieman tyhjänpäiväisiä. Nämä tutkijat antavat suuria lupauksia kyvystään vaikuttaa yleisöön. Mutta mitä he todella pystyvät saavuttamaan?
Käyttäytymistieteilijöiden väitteiden tueksi on saatu erittäin vähän näyttöä. Klassinen esimerkki “nudge”-toiminnasta on esimerkiksi havainto, jonka mukaan virtsapönttöön maalattu kärpäsen kuva auttaa miehiä tähtäämään paremmin ja siten jättämään käymälät parempaan kuntoon. Psykologien löydöksiä on vaikea kvantifioida laajemmin yhteiskunnassa. Jotkut psykologit ovat kritisoijiensa mukaan käyttäneet eksoottisia ja sopimattomia tilastollisia menetelmiä raportoidakseen suuremmista vaikutuksista kuin mitä voidaan realistisesti havaita ja ilmaista tavanomaisin termein. Jopa laboratoriossa Gateway Belief Model -mallin kvantifioimiseksi tehdyssä yrityksessä havaittiin, että konsensusviestien avulla saatiin aikaan vain +1,7 prosentin muutos ilmastopolitiikan kannatuksessa. Muut alan tutkijat kiistivät myöhemmin tämän tuloksen ja havaitsivat konsensusviestintää koskevissa tutkimuksissa “reaktiivisuutta” – tietoisuutta siitä, että heitä manipuloidaan, mikä pikemminkin lisäsi kuin poisti polarisaatiota.
Vihervasemmiston akateemikot käyvät omituista keskustelua siitä, miten parhaiten manipuloida ilmastoskeptisiä konservatiiveja sen sijaan, että he riitelisivät vihollisensa kanssa demokraattisessa avoimessa ympäristössä. Tämä turskatieteen vihamielisyys demokratiaa ja kansanjoukkoa kohtaan, joka mielletään ajattelemattomaksi ja muokattavaksi massaksi, toistuu lukemattomissa hallitusten politiikoissa ja viestinnässä. Ehkäpä ne eivät siis ole vain epäonnistuneet suostumuksen tuottamisessa vaan ovat itse asiassa auttaneet kääntämään äänestäjät heidän tulevia herrojaan vastaan.
Olisi liioiteltua sanoa, että maailmanlaajuinen “populistinen vastareaktio” johtuisi yksinomaan vihreiden blobien pään kutistumisesta. Käyttäytymistieteilijöiden työn tarkoituksena näyttää kuitenkin olevan pikemminkin legitimoida tinkimättömyys ja perustella poliitikoille ankaraa politiikkaa kuin voittaa yleisö puolelleen, jonka reaktioiden ymmärtäminen ei vaadi tohtorin tutkintoa. Hallitukset ovat tuhlanneet miljoonia tutkimukseen, joka ei ole pelkästään tuottanut jonkinlaista “reaktiokykyä”, vaan joka näyttää lopulta olevan lähes tuhoisaa vihreälle asialle, jos edistykselliset hallitukset ja poliitikot kärsivät monien ennusteiden mukaiset katastrofaaliset tappiot vaaliuurnilla. Jos tarkoituksena oli saada yleisö puolelleen, psykologit ovat vielä enemmän pihalla kuin heidän asiakkaansa. Akateeminen psykologia pikemminkin ilmentää kuin pelastaa eliitin tinkimättömyyttä.
Ihmisiä voidaan hoputtaa ja rangaista lukituksiin ja pakottaa korkeilla hinnoilla vähentämään energiankäyttöään, ja demokratia voidaan hitaasti murentaa. Mutta akateemiset psykologit eivät ole kyenneet muuttamaan kärpästen päälle pissaavia miehiä koskevaa oivallusta siten, että he olisivat voineet estää suuttuneen yleisön vastavuoroisen suhtautumisen virallisiin tunteisiin.
Kun kansalaisille tarjotaan todellisia valinnanmahdollisuuksia “valinta-arkkitehtien” sanelemien valintojen sijaan, he eivät valitse lämpöpumppuja tai sähköautoja eivätkä vihreitä teknokraattisia globalisteja. Britannia näyttää tällä hetkellä olevan vastapäätä muuta planeettaa vallitsevaa suuntausta. Tämä johtuu kuitenkin osittain siitä, että peräkkäiset konservatiivihallitukset ovat luottaneet aivan liikaa käyttäytymistieteeseen perustuvaan propagandaan, aivan kuten niiden edistykselliset kollegat ulkomailla. Tässä on opittavaa Keir Starmerille – mutta voitte lyödä vetoa, että hän jättää sen huomiotta.
