Julkaisuaikataulut

Artikkelit julkaistaan 2 tunnin välein alkaen klo 11, julkaisuajat ovat siis 11,13,15,17 ja mikäli päivälle on myös videojulkaisu (ei aina) se tapahtuu klo 19.

Yhteystiedot

Publication-X on sitoutumaton julkaisu, artikkelit tulevat yhteistyökumppaneiltamme, ensisijassa ainoastaan käännämme tekstit ja muut julkaisut  suomeksi.

Tarvittaessa yhteyden toimitukseen saa helpoiten sähköpostilla osoittella [email protected] tai Telegramilla:

https://t.me/konradkurzex

Publication-X:n oma telegram-kanava löytyy myös, https://t.me/publicationxcom

 

15.6.2024

Publication-X

"in tenebris moderni diei, solum bellum est"

Prof. Mattias Desmet: Propaganda, vilpitön puhe ja samuraiden intuitio.

8 min lukea
Prof. Mattias Desmet: Propaganda, vilpitön puhe ja samuraiden intuitio.

Pikalinkki tähän artikkeliin: https://publication-x.com/bh00

Se on yksi aikamme suurista kysymyksistä: Mitä voimme uskoa?

Nyt kun yhteiskunnassa on yhä vähemmän tilaa ennakkoluulottomille keskusteluille ja poikkeaville mielipiteille, vastaaminen tähän kysymykseen on yhä vaikeampaa. “Digitaalisten ensivastaajien” parvet pilkkaavat ja kriminalisoivat nimettömänä toisinajattelijoita sosiaalisessa mediassa, koneoppimisteknologia tunnistaa ja tukahduttaa valtavirran vastaiset verkkokertomukset, hakukoneiden algoritmit ohjaavat ihmiset huomaamattomasti poliittisesti korrekteihin vastauksiin kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja niin edelleen. Taistelu ihmisten sydämistä ja mielistä käy kiivaammin kuin koskaan – elämme todella propagandan aikakautta, kirjoittaa professori Mattias Desmet .

Elämme myös tekoälyn aikakautta. Tekoäly luo chatbotteja, keinotekoisia kuvia ja syvästi väärennettyjä videoita, jotka voivat esittää syyttömiä huonossa valossa ja päästää syylliset vapaaksi; se kirjoittaa maisterin tutkielmia ovelille opiskelijoille ja runoja laiskoille rakastavaisille; se luo “heränneen” version historiasta, jossa tosiasioista ei piitata radikaalisti. Ihmiskunta on hukassa valheiden maailmassa.

Kuka suojelee yhteiskuntaa sensuurilta ja valheellisuudelta? Ehkäpä journalismi?

Walter Lippmann voitti kaksi Pulitzer-palkintoa, ja häntä pidetään modernin journalismin isänä (ks. Stiles, 2022, s. 28). Hän kannatti teknokraattista journalismin mallia, jossa “asiantuntijoiden” on rakennettava tarinat jokaisesta suuresta uutistapahtumasta ja välitettävä ne sitten toimittajille ja toimittajille.

Seuraavassa on lainaus Lippmannin kirjasta “Public opinion”: “Julkiset mielipiteet on järjestettävä lehdistöä varten, jos niiden halutaan olevan terveitä, ei lehdistön toimesta, kuten nykyään.” Tämä lainaus kuuluu jotakuinkin näin: Unohtakaa vapaa lehdistö. Se on kirjoitettu vuonna 1922.

Lippmania on kutsuttu 1900-luvun vaikutusvaltaisimmaksi toimittajaksi. Oletko koskaan miettinyt, miksi media-artikkelit ympäri maailmaa näyttävät kaikki vähän samankaltaisilta? Nyt tiedät miksi.

“Valeuutisten” torjumiseksi väitetty faktantarkistajien armeija on myös osa tätä ongelmaa. Näillä “totuuden lähettiläillä” on vain vähän tekemistä totuuden kanssa. Muutama vuosi Corona-kriisin jälkeen tiedämme tämän entistä paremmin. Viruksen alkuperä, viruksen kuolleisuus, rokotteiden tehokkuus ja rokotteen turvallisuus – faktantarkistajat edistivät valeuutisia ja kyseenalaistivat oikean tiedon. Se on selvää kaikille, jotka haluavat nähdä sen: he ovat todellinen orwellilainen totuusministeriö.

Todella hämmentävää on kuitenkin se, että vaikka Gatesin ja Faucin kaltaiset “asiantuntijat” myöntävät, että rokote ei ole pysäyttänyt viruksen leviämistä, vaikka Imperial Collegen asiantuntijat myöntävät, että viruksen aiheuttamat kuolemantapaukset olivat paljon alhaisemmat kuin heidän mallinsa ennustivat, suuri osa väestöstä ei todellakaan halua kuulla sitä. Koskaan historiassa ei ole näin vakuuttavasti osoitettu, että ihmisen perustavanlaatuisin intohimo ei todellakaan ole rakkaus tai viha, vaan intohimo tietämättömyyteen.

Tarkemmin tarkasteltuna yhteiskunnallinen petosongelma on paljon monimutkaisempi kuin vain joukko manipuloivia propagandisteja, jotka johtavat pahaa-aavistamatonta kansaa harhaan. Näyttää siltä, että useimmat ihmiset eivät välitä siitä, että heitä petetään. He näyttävät jopa ihailevan niitä, jotka huijaavat heitä. Se muistuttaa minua tästä Hannah Arendtin lainauksesta:

“Totalitaariset joukkojohtajat perustivat propagandansa siihen oikeaan psykologiseen oletukseen, että tällaisissa olosuhteissa ihmiset voitaisiin saada uskomaan mitä fantastisimpia väitteitä yhtenä päivänä ja luottaa siihen, että jos heille esitettäisiin seuraavana päivänä kiistaton todiste niiden valheellisuudesta, he kääntyisivät kyynisyyteen; sen sijaan, että he hylkäisivät heille valehdelleet johtajat, he protestoisivat, että olivat koko ajan tienneet, että väite oli valhe, ja ihailisivat johtajia ylivertaisesta taktisesta nokkeluudesta.”

Ja vielä enemmän: lopulta meissä kaikissa on pieni propagandisti ja manipuloija. Ja se on niin taitava, että se onnistuu huijaamaan itseämme. Ihmisinä me piiloudumme jatkuvasti sen taakse, mitä kutsuisin “näennäisyyden verhoksi”. Piilotamme jatkuvasti tiettyjä puolia siitä, keitä olemme, muilta, ja yritämme jatkuvasti elää kaikenlaisten yhteiskunnassa kiertävien ihannekuvien mukaisesti. Ja lopulta uskomme, että olemme itse luomamme illuusio – joudumme egomme petollisen luonteen uhriksi.

Tämä pätee ennen kaikkea puheeseemme. Toiset tosiaan sensuroivat meitä, mutta ennen kuin muut sensuroivat meitä, olemme jo sensuroineet itsemme. Viime kädessä puhumme sanoja, joita emme enää ymmärrä, etteivät ne ole meidän sanojamme, vaan ainoastaan onttoja kaikuja sosiaalisten muotojen matriisista, joka sisältää olemuksemme.

Löydämmekö tien ulos tästä petoksen labyrintistä? Onko olemassa sellaista asiaa kuin Totuus? Ja voimmeko löytää sen tästä valheiden ja harhakuvien maailmasta?

Monet ihmiset ovat yrittäneet määritellä strategioita, joilla puututaan propagandan vitsaukseen yhteiskunnassamme (ks. myös Stiles, 2022), mutta ongelmana on mielestäni se, että niissä ei yleensä oteta huomioon ihmisen egon perustavaa laatua olevaa osallisuutta petoksen pelissä. Ja sellaisenaan ne ovat yleensä tehottomia.

Sallikaa minun vedota erääseen arkkityyppiin, jota ollaan karkottamassa kulttuurissamme – soturin arkkityyppiin. Soturilla on aina toinen jalka kuolleiden maassa. Totuus vaeltaa tässä maassa. Samurai- ja ninjakulttuuri osoitti meille mielenkiintoisen suhteen toisaalta totuuden ja toisaalta intuition välillä. Ja uskon, että tämä suhde on merkityksellinen, koska siinä on kyse ratkaisun löytämisestä propagandan ja totalitarismin ongelmaan.

Samuraille sodankäynnin taito tiivistyy tähän: kehittää kykyä erottaa totuus valheesta. Kamppailulajien liikkeet ovat luonteeltaan kielellisiä. Joskus ne valehtelevat ja joskus ne kertovat totuuden. Oikeassa kädessä oleva miekka herättää huomiota – vasemmassa kädessä oleva tikari iskee. Ne, jotka osaavat erottaa totuuden valheesta, selviytyvät taistelukentällä, ne, jotka eivät osaa, kuolevat.

Taistelukentällä ei selviä näkemällä silmillään. Silmämme näkevät näennäisen maailman; niitä on helppo pettää. Todella tärkeää on zanshin, eräänlainen tietoisuus ympäröivästä maailmasta, joka ei perustu tavalliseen aistihavaintoon. Koko samuraitaiteen tavoitteena oli kehittää tätä potentiaalia – soturin kuudetta aistia.

Samurai-kulttuurissa testattiin sakki- tai godan-testin avulla, oliko kamppailulajin oppilas kehittänyt intuitionsa tarpeeksi hyvin. Kandidaatti polvistuu, ja suurmestari asettuu hänen taakseen näkökentän ulkopuolelle. Suurmestari odottaa jonkin aikaa ja iskee sitten yhtäkkiä ja tähtää kokelaan kaulaan. Jos kokelaan intuitio on hyvin kehittynyt, hän kääntyy pois juuri oikealla hetkellä, jos ei, hän menettää päänsä. Nykyään tämä testi tehdään puumiekoilla (“boken”), mutta aiemmin se tehtiin partaterän terällä. Muuten: Akira Kurosawa esitti muunnelman tästä kokeesta ajattomassa elokuvallisessa mestariteoksessaan Seitsemän samuraita .

Miten samurait kehittivät tämän intuition? Soturin intuitio liittyy puheeseen. Toisin kuin Platon, samurai-kulttuurissa uskottiin, että kynää ja miekkaa tulisi käyttää samalla kädellä. Samurait harjoittivat puhumisen taitoa. Ja yksi tämän taiteen perusperiaatteista oli vilpittömyys (ks. esimerkiksi Saitõ Chikamorin mukaiset budon periaatteet).

Voimme karkeasti ottaen erottaa kahdenlaista puhetta: egon puhetta ja puhetta, jota voisimme kutsua sieluksi.

Ego on mielikuvitusrakenne, joka perustuu identifikaatioihin ulkoisten ihannekuvien kanssa. Kun puhumme egosta käsin, emme oikeastaan ilmaise sitä, mitä tunnemme tai koemme sisällämme. Sanomme mieluummin sen, mitä meidän mielestämme on sanottava, jotta muut ja yhteiskunta hyväksyisivät meidät. Tällainen puhe pitää yllä ulkonäköä. Se saa meidät saavuttamaan jotakin egomme tasolla, mutta sillä on myös hintansa – menetämme hitaasti kosketuksen siihen olemukseen, joka olemme.

Ja se saa meidät myös menettämään kosketuksen ympäröivään maailmaan. Egopuhe keskittää huomiomme ja psykologisen energiamme ulkoisiin ihannekuviin, olemuksemme pintaan. Se kirjaimellisesti paksuntaa psykologista “kuorta”. Tällä tavoin eristäydymme tähän egon kuoreen ja lakkaamme resonoimasta ympäröivään maailmaan. Toisin sanoen zanshinimme eli intuitiomme heikkenee.

Mikä on vaihtoehto egopuheelle? Egon kuoren sisällä on jotakin, jota kutsutaan uskonnollisissa ja mystisissä perinteissä sekä joissakin älyllisissä perinteissä sieluksi. “Sielu” vaikuttaa vanhentuneelta käsitteeltä, mutta monella tapaa se on hedelmällinen käsite. Se viittaa sisäiseen olemukseen, johonkin ulkoisen muodon sisällä olevaan.

Psykologisesta näkökulmasta katsottuna sielusta puhuminen tarkoittaa, että annamme äänen niille asioille, joita todella tunnemme tai koemme; niille asioille, jotka ovat yleensä piilossa ihannekuvien takana. Se tarkoittaa niiden asioiden sanomista, jotka eivät ole sosiaalisten ihanteiden, dogmien ja normien matriisin mukaisia. Tällainen puhe tekee meistä haavoittuvaisia, se asettaa meidät ekskommunikaation ja hylkäämisen vaaraan, varsinkin kun teemme sen sellaisten ihmisten läsnäollessa, jotka käyttävät ulkonäkömaailmaa pääasiallisena linnakkeenaan.

Egopuheesta poiketen vilpitön puhe toteaa, että menetämme jotain näennäismaailmassa ja että voitamme jotain todellisessa maailmassa. Se on eräänlaista puhetta, joka tulee sisältäpäin ja kirjaimellisesti tunkeutuu ulkoiseen ihannekuvaan, jonka taakse piiloudumme. Se kirjaimellisesti puhkaisee reikiä egoon. Ja näiden aukkojen kautta voi syntyä uusi resonoiva yhteys olemuksemme ja ympäröivän maailman välille. Tälle tasolle voimme sijoittaa totuuden ilmiön.

This may seem abstract, but it is not. Just try it. Share something that makes you feel vulnerable, something you usually hide from the world, with a few trustworthy people. You will immediately feel a deeper connection – from soul to soul. You can almost physically feel it. Practice the art of sincere speaking day by day, week by week, month by month, trying to make progress step by step and your intuition will improve step by step. At this level we can understand the connection between sincere speaking and the samurai’s intuition – sincere speaking makes you aware of the world around you beyond ordinary sensory perception.

Speaking sincerely makes your soul resonate with the world around you – indeed. From a subtle materialistic perspective, for which the physicist Erwin Schrödinger laid the foundation in his book ‘What is Life?’ (see Berkovich, 2003 and Van Lommel, 2011, p. 286), we could consider the human body as a vibrating substance, which resonates with the frequencies of the world around it. And through the tuner, man can creatively return the music to the universe with a single touch.

The samurai was well aware of this: what ultimately kills you on the battlefield is not so much your enemy’s sword or arrow, but your own ego. And what makes you powerless against propaganda is not so much the propaganda itself, but your ego. It makes you unable to distinguish between truth and deception and it makes your voice hollow and weak and unable to make the connection with others necessary to render propaganda powerless.

Truth is the only cure for a society sick of lies. It connects people from soul to soul, like strings vibrating at the same frequency. And as such, it is the real remedy for the loneliness and disconnection that makes modern man so vulnerable to propaganda (see Jacques Ellul’s concept of the lonely crowd ).

As I said before, once the group united by sincere speech is energetically stronger than the propagandized masses, the era of totalitarianism is over. Not sooner, not later. In this regard, the only way to contribute to the solution of the great crisis of our society is to face our shadow and overcome our own individual crisis and trauma, which means transcending our ego through sincere speech.

fiFinnish