Tekoälystä puhutaan usein sähköisen asioinnin tehostajana. AI-agentit muuttavat asetelman toisenlaiseksi: ne eivät vain suosittele ratkaisuja, vaan havaitsevat, järkeilevät ja tekevät päätöksiä minimaalisella ihmisen ohjauksella. Berlin Global Government Technology Centren tuore “The Agentic State” -paperi asettaa tämän suoraan pöydälle: jos hallinto ottaa agentit käyttöön, muutos koskee instituutioita, vastuuta ja legitimiteettiä – ei pelkästään prosessikaavioita.

Paperin ydin osuu oikeaan: järjestelmätason muutos
Raportti katsoo koko hallinnon koneistoa, ei yksittäisiä chatboteja tai dokumenttien käsittelypilotteja. Se pakottaa kysymään, miltä julkinen valta näyttää, kun autonomiset järjestelmät yltävät palvelutuotannosta sääntelyn toimeenpanoon, hankinnoista johtamiseen. Kirjoittajat tunnistavat myös rehellisesti, miksi aiemmat digiuudistukset ovat jääneet puolitiehen: hauraat instituutiot, vanhat kannustimet, kulttuurinen varovaisuus. Tämä ei ole hype-esite vaan tilannekuva.

Miksi nyt voi olla toisin
Aiemmin digitalisaatio myytiin “kiva kun on” -tehokkuutena. Nyt asetelma on toinen. Vastustajat asemoivat tekoälyä jo omiin tarkoituksiinsa, ja kansalaiset saavat huipputason AI-palveluja yksityiseltä sektorilta. Jos valtio jää jälkeen, se menettää sekä toimintakykyä että uskottavuutta.

Agentit eroavat myös teknisesti aiemmista “automatisoidaan prosessi” -aaltoista. Ne pystyvät tulkitsemaan jäsentymätöntä aineistoa, toimimaan epäyhtenäisissä tietokannoissa ja soveltamaan harkintaa poikkeustilanteissa. Täydellistä masterdatan nirvanaa ei tarvita ennen hyötyjen realisoitumista. Lisäksi paperi painottaa tulosperusteista hankintaa: julkisorganisaatio maksaa mitattavasta lopputuloksesta, ei tunneista tai välineestä. Se ohittaa monia klassisia pullonkauloja. Lopputulema on kunnianhimoinen: erittäin yksilölliset palvelut ja reaaliaikainen vaatimustenmukaisuus lähes nollilla rajakustannuksilla.

Kuusi askelta visiosta toteutukseen
Raportti tekee vakuuttavan vision. Jotta tästä ei tule toiveiden tynnyri, seuraava versio kannattaa rakentaa konkreettisen etenemissuunnitelman ympärille:

  1. Rajapyykki LLM:ien ja agenttien välille.
    Tarvitaan selkeä typologia: suunnittelu, muisti, autonomia, koordinointi. Missä kohtaa järjestelmä on vielä “LLM-avusteinen” ja milloin se on oikeasti agentti? Tämä määrittää sekä riskit että mahdollisen käyttömarkkinan.
  2. Ryömi–kävele–juokse -polku.
    Mitkä perusvalmiudet (identiteetti- ja valtuutuskerros, metatiedot, lokitus, audit trail) on oltava kunnossa ennen kuin agentit voivat toimia? Näytä realistiset vaiheet siitä, miten tämän päivän sirpaleisesta arjesta siirrytään agenttitoimintaan.
  3. Laillisuus, vastuu ja luottamus.
    Agenttien käyttöönotto on demokraattinen kysymys. Kuka vastaa päätöksestä, jonka agentti tekee? Miten avoimuus, perustelut ja oikaisumahdollisuus varmistetaan? Jos valtio toimii “AI-alustan” tuottajana, mallien ja datan on oltava julkisen valvonnan piirissä – käytännössä uudenlaista digitaalista infrastruktuuria.
  4. Poliittisen talouden kartoitus.
    Kuka voittaa, kuka häviää? Miten ammatilliset roolit, liitot, vakiintuneet toimittajat ja valvojat asemoituvat? Vallan dynamiikka ratkaisee sen, mikä on ylipäätään toimeenpantavissa.
  5. Institutionaalinen suunnittelu etusijalle.
    Ongelma ei ole vain tekninen. Lainsäätäjät, tuomioistuimet ja valvontaelimet on suunniteltu ihmiskeskeiseen päätöksentekoon. Miten rakennetaan rakenteet, jotka pystyvät ohjaamaan reaaliaikaisesti toimivia autonomisia järjestelmiä – ja jarruttamaan niitä tarvittaessa?
  6. Kapasiteettivaje pöydälle.
    Hauraat tietoinfrastruktuurit, osaajapula ja riskinvälttely ovat todellisia. Tarvitaan rehellisiä tapaustutkimuksia ja pilotteja – säröineenkin. Varhaiset kokeilut (kuten osavaltio- ja kaupunkitason pilotit Yhdysvalloissa) kannattaa dokumentoida läpinäkyvästi, jotta opit skaalautuvat.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä
Jos julkinen hallinto ottaa agentit tosissaan, pelisäännöt on määriteltävä ennen laajaa käyttöönottoa:
– Läpinäkyvyys oletusarvoksi: päätöspuut, datalähteet, malliversiot ja lokit avataan valvoville tahoille.
– “Ihminen silmukassa” rajataan tarkasti: missä kohtaa ihmisen on pakko vahvistaa päätös, ja milloin automaatio on perusteltua?
– Oikaisukelpoinen hallinto: jokaisella agentin tekemällä päätöksellä on jälki ja oikaisutie.
– Turvallisuus ennen kaikkea: mallit, agenttikehykset ja tietovirrat käsitellään julkisen infrastruktuurin tasoisina kohteina – ei kevyinä SaaS-hankintoina.
– Tulosperusteinen hankinta todeksi: mittarit, sopimusrakenteet ja sanktiot rakennetaan nimenomaan lopputulosten ympärille, ei työtuntien.

Miksi tämä kannattaa julkaista nyt
Agenttikeskustelu velloo yhä “LLM vastaa kysymyksiin” -tasolla, kun todellinen muutos tapahtuu siellä, missä järjestelmät alkavat tehdä päätöksiä. Julkisen sektorin kannalta kyse ei ole siitä, ehtiikö se kyytiin – vaan siitä, säilyykö sen legitimiteetti, jos yksityiset alustat tai ulkoiset toimijat määrittävät arjen palvelut ja sääntelyn käytännön toimeenpanon.

Lopputulos
Agenttivaltio ei ole scifiä, vaan institutionaalinen haaste, joka ratkaistaan nyt – ennen kuin teknologia ja geopolitiikka ratkaisevat sen meidän puolestamme. Seuraava askel on siirtyä määränpään maalaamisesta reitin kartoittamiseen: määritellään rajat, rakennetaan infrastruktuuri, käynnistetään rehelliset pilotit ja tehdään päätöksenteosta jälleen läpinäkyvästi ihmisen ohjaamaa – myös silloin, kun agentti painaa “suorita”.