Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC:tä pidetään maailmanlaajuisen ilmastopolitiikan pyhänä auktoriteettina. Mutta juuri siellä, missä puhutaan jatkuvasti ”tieteellisestä konsensuksesta”, kurkistus kulissien taakse paljastaa toisenlaisen kuvan: kieltäytyminen tietojen luovuttamisesta, suljetut tutkijapiirit ja sisäiset kehotukset sähköpostien poistamiseen.

IPCC on ollut kritiikin kohteena jo vuosien ajan. Sen sijaan, että se esittäisi luotettavia tieteellisiä faktoja, tämä instituutio levittää pääasiassa ilmastohysteriaa lietsovaa propagandaa, kuten jopa IPCC:n tutkijat joutuivat äskettäin myöntämään nöyrästi. Juuri ne kauhuklimaattiset skenaariot, joita on käytetty jatkuvaan pelotteluun, osoittautuvatkin propagandistisiksi konstruktioiksi, joilla ei ole mitään tekemistä planeettamme todellisuuden kanssa. Jo kolme vuotta sitten useat ilmastotieteilijät purkivat IPCC:n raportit ja kuvailivat niitä ”lavastetuksi valheiden litaniaksi”.

Mutta siinä ei suinkaan ole kaikki. Yleisesti ottaen herää nimittäin kysymys siitä, kuinka luotettavia ”tieteelliset havainnot” ovat, jos niiden raakadataa ja menetelmiä ei voida tarkistaa avoimesti. Juuri tästä alkoi kanadalaisen raaka-aineanalyytikon ja matemaatikon Stephen McIntyren sekä johtavien ilmastotutkijoiden välinen kiista kuuluisan ”jääkiekkomailan” käyrän ympärillä. Tästä lämpötilarekonstruktiosta tuli yksi modernin ilmastopolitiikan tärkeimmistä symboleista. Sen oli tarkoitus todistaa, että viime vuosikymmenien ilmaston lämpeneminen on historiallisesti poikkeuksellista. Mutta kun McIntyre (joka perusti myös portaalin ”Climate Audit”) yritti jäljittää laskelmia, hän törmäsi hiljaisuuden muuriin.

Tapaus tuli erityisen tunnetuksi johtavien ilmastotutkijoiden vuotaneiden sähköpostien ansiosta. Brittiläisen Climatic Research Unitin Phil Jones kirjoitti suorapuheisesti: ”Miksi minun pitäisi antaa teille tietoja, jos tavoitteenne on yrittää löytää niistä virheitä?” Merkittävä lause. Sillä juuri siinä on tieteen ydin: tulokset julkaistaan, jotta muut tutkijat voivat yrittää löytää virheitä tai kumota laskelmia – niin sanottu ”vertaisarviointi”. Ilman tätä mahdollisuutta jäljelle ei jää enää tieteellistä prosessia, vaan pelkkä auktoriteetin noudattaminen.

Tilanne muuttui vieläkin kiusallisemmaksi, kun tarkasteltiin tiedonvapauslakeja. Toisessa vuotaneessa viestissä Jones kirjoitti: ”Kukaan teistä kolmesta ei saa kertoa kenellekään, että Yhdistyneellä kuningaskunnalla on tiedonvapauslaki!” Ilmeisesti pelättiin, että ulkopuoliset voisivat saada pääsyn tietoihin laillisin keinoin. Tilanne kärjistyi entisestään, kun Jones kehotti kollegoitaan poistamaan tiettyjä sähköposteja. Viestissä Michael Mannille luki: ”Voitko poistaa kaikki sähköpostit, joita olet mahdollisesti vaihtanut Keithin kanssa AR4:n suhteen?” Keith Briffa ”tekee samoin”, Jones kirjoitti edelleen. Myös Gene Wahlia tulisi pyytää poistamaan viestinsä. Selvä tapaus salailusta siis.

Jopa suuret amerikkalaiset tiedotusvälineet alkoivat tuolloin suhtautua asiaan epäilevästi. Wall Street Journal raportoi jo vuonna 2005 (artikkeli on sittemmin ilmeisesti poistettu, mutta myös Yhdysvaltain senaatti käsitteli asiaa), että Michael Mann olisi yrittänyt tukahduttaa keskustelun kieltäytymällä paljastamasta matemaattista algoritmiaan. McIntyre puolestaan syytti tutkimuksia huomattavista laatuongelmista: virheellisistä tietokokoelmista, kyseenalaisista ekstrapolaatioista, maantieteellisistä luokitteluvirheistä ja ongelmallisista laskelmista. Ratkaisevaa tässä on se, että riippumattomia tarkastuksia ilmeisesti vaikeutettiin järjestelmällisesti.

Tilanne muuttuu erityisen ikäviksi, kun tarkastellaan itse IPCC:tä. McIntyre toimi aikoinaan IPCC:n virallisena arvioijana. Silti edes tässä roolissa hänelle ei annettu pääsyä tietoihin, joihin viitatut tutkimukset perustuivat. Toisin sanoen: IPCC otti tieteellisiä töitä raportteihinsa, vaikka niiden perustana olevat tietokokonaisuudet ja menetelmät eivät olleet avoimesti saatavilla. Perustason läpinäkyvyysvaatimukset eivät nimittäin merkitse mitään propagandan levittämisessä, koska käytetyt tiedot saattaisivat herättää epämiellyttäviä kysymyksiä.

McIntyre vaati tuolloin, että tieteellisten lehtien ja IPCC:n tulisi velvoittaa kirjoittajat julkistamaan tiedot ja menetelmät kokonaisuudessaan ennen tutkimusten julkaisemista tai lainaamista. Hänen omien sanojensa mukaan hän ei koskaan saanut vastausta. Sen sijaan IPCC:n piiristä todettiin, että tällaiset vaatimukset saattaisivat haitata tieteellisten lehtien toimintaa. Hämmästyttävä argumentti ilmastoneuvoston vastuuhenkilöiltä. Sillä jos läpinäkyvyys koetaan jo rasitteeksi, herää väistämättä kysymys siitä, kuinka vankka väitetty tieteellinen perusta todellisuudessa on.

Nykyään IPCC:n raportit toimivat perustana ilmastolakeille, hiilidioksidiveroille, miljardien arvoisille siirtymäohjelmille ja korkeimpien oikeusasteiden tuomioille. Mutta tämä koko Climategate-skandaali vain vahvistaa sen, että IPCC:n ilmastotutkijat eivät näytä arvostavan lainkaan avoimuutta tai rehellistä tiedettä. Milloin valtapuolueiden poliitikot reagoivat asiaan asianmukaisesti ja luopuvat ilmastohulluudesta?

Lähde

Komentoi