#Analysis
25. heinäkuuta 2026

Euroopan parlamentti hyväksyi 9. heinäkuuta 2026 neuvottelumandaatin digitaalista euroa koskevalle asetukselle äänin 416–169, 22 edustajan pidättyessä. Päätös ei vielä tarkoita, että digitaalinen euro olisi hyväksytty tai että sen käyttöönotto olisi varma. Se tarkoittaa kuitenkin, että hanke on siirtynyt pois loputtoman valmistelun vaiheesta kohti lopullisia neuvotteluja parlamentin, neuvoston ja komission välillä.

Tässä vaiheessa olisi virhe puhua digitaalisesta eurosta pelkkänä teknisenä maksuvälineenä. Parlamentin oma neuvottelukanta sisältää jo poliittisesti asetettavat hallussapitorajat, yritysten käyttöä koskevan 24 tunnin säännön, laajan hyväksymisvelvollisuuden sekä keskitetyn teknisen infrastruktuurin. Kyse on rahajärjestelmän rakenteesta – ja ennen kaikkea siitä, kuka saa määritellä sen rajat.

Mitä parlamentti todella päätti?

Parlamentti ei äänestänyt valmiin digitaalisen euron käyttöönotosta, vaan valtuudesta aloittaa lopulliset neuvottelut. Tämä ero on tärkeä. Lakiteksti voi vielä muuttua, ja Euroopan keskuspankki tekee muodollisen päätöksen mahdollisesta liikkeeseenlaskusta vasta asetuksen hyväksymisen jälkeen.

Silti käytännön valmistelu on jo pitkällä. EKP aikoo aloittaa 12 kuukautta kestävän pilotin vuoden 2027 jälkipuoliskolla ja tavoittelee teknistä valmiutta mahdolliseen ensimmäiseen liikkeeseenlaskuun vuonna 2029. Pilottiin on valittu 36 maksupalveluntarjoajaa eri puolilta euroaluetta. Suomesta mukana on OP Retail Customers Oyj.

Hanke ei siis ole enää abstrakti tulevaisuusvisio. Lainsäädäntö, pilotointi, palveluntarjoajat ja tekninen infrastruktuuri etenevät rinnakkain.

Politiikka päättää, kuinka paljon rahaa saat pitää

Digitaalista euroa kutsutaan usein digitaaliseksi käteiseksi. Vertaus alkaa kuitenkin hajota heti, kun tarkastellaan hallussapitorajoja.

Parlamentin neuvottelukannan mukaan digitaalisten eurojen määrälle asetettaisiin yhteinen katto. Euroopan komissio määrittelisi ylimmän rajan EKP:n suosituksen perusteella, ja sitä tarkasteltaisiin vähintään kahden vuoden välein. Tarkkaa summaa ei ole vielä päätetty.

Perustelu on rahoitusvakaus: jos ihmiset voisivat siirtää rajattomasti varoja liikepankkien tileiltä keskuspankkirahaan, pankkien talletuspohja voisi heikentyä nopeasti etenkin kriisitilanteessa. Huoli ei ole kuvitteellinen. Samalla ratkaisu paljastaa, ketä järjestelmä ensisijaisesti suojaa.

Kansalaiselle tarjotaan suoraa keskuspankkirahaa vain poliittisesti määriteltyyn rajaan asti, jotta nykyinen liikepankkijärjestelmä säilyy vakaana. Digitaalinen euro ei siis korvaa pankkirahaa eikä vapauta käyttäjää pankkijärjestelmästä. Se lisää uuden kerroksen vanhan päälle ja antaa viranomaisille oikeuden määrätä, kuinka suuren osan varoistaan ihminen saa pitää tässä muodossa.

Yritys saa vastaanottaa digieuroja – mutta ei pitää niitä

Yritysten kohdalla raja on vielä jyrkempi. Parlamentin hyväksymän kannan mukaan oikeushenkilöt eivät pääsääntöisesti saisi pitää digitaalisia euroja lainkaan. Ne voisivat kerätä saapuvia maksuja enintään 24 tunnin ajan, minkä jälkeen varat siirrettäisiin tavalliselle pankkitilille.

Yritysten olisi samalla pääsääntöisesti hyväksyttävä digitaalinen euro, jos ne hyväksyvät muitakin digitaalisia maksuja. Poikkeuksia esitetään lähinnä pienille toimijoille, jotka eivät muutenkaan ota vastaan sähköisiä maksuja.

Tämä tekee digitaalisesta eurosta yrityksille ennen kaikkea valtion määrittelemän maksukanavan. Yritys velvoitetaan vastaanottamaan rahaa, jota se ei saa käyttää pitkäaikaisena kassavarana. Rahasta tulee hetkellinen läpivirtauserä, jonka lopullinen säilytyspaikka on edelleen liikepankki.

“Ei ohjelmoitavaa rahaa” – mutta kyllä ehdollisia maksuja

EKP vakuuttaa, ettei digitaalinen euro olisi ohjelmoitavaa rahaa. Sillä tarkoitetaan, ettei itse rahayksikköä rajoitettaisi käytettäväksi vain tiettyihin tuotteisiin, tiettynä aikana tai tietyllä alueella. Nykyinen suunnitelma ei siis sisällä hiilibudjetteja, automaattisesti vanhenevia euroja tai viranomaisen määrittelemiä ostoslistoja.

Samanaikaisesti järjestelmään kehitetään ehdollisia maksuja. Maksu voitaisiin esimerkiksi vapauttaa vasta tavaran toimituksen jälkeen, käyttömäärän perusteella tai tietyn välitavoitteen täyttyessä. EKP erottaa nämä kaksi käsitettä toisistaan: maksun ehtojen olisi oltava käyttäjän valitsemia, eikä itse rahaa saisi rajoittaa.

Tekninen ero on todellinen, mutta se ei poista poliittista riskiä. Kun infrastruktuuri kykenee varaamaan varoja, tarkistamaan ehtoja ja käynnistämään maksuja automaattisesti, järjestelmän tulevat rajat riippuvat lainsäädännöstä. Nykyinen kielto on arvokas suoja vain niin kauan kuin tulevat lainsäätäjät säilyttävät sen.

Kriittinen argumentti ei siksi ole, että nykyiseen esitykseen olisi jo salaa kirjoitettu kulutuksen pisteytys. Argumentti on, että teknisesti keskitetty järjestelmä tekee myöhemmistä muutoksista huomattavasti helpompia kuin käteisen kohdalla.

Yksityisyys ei ole sama asia kuin anonymiteetti

Digitaalisen euron vahvimpia lupauksia ovat offline-maksut, joiden tietojen olisi määrä jäädä vain maksajan ja vastaanottajan tietoon. Tämä voisi aidosti tarjota nykyisiä kortti- ja mobiilimaksuja paremman yksityisyyden.

Online-maksuissa asetelma on toinen. EKP:n ja eurojärjestelmän olisi tarkoitus saada vain pseudonymisoitua tietoa, eikä niiden pitäisi pystyä yhdistämään maksua suoraan tunnistettuun henkilöön. Pankit ja muut maksupalveluntarjoajat kuitenkin tunnistaisivat käyttäjän rahanpesun, terrorismin rahoittamisen torjunnan, petosten ehkäisyn ja muiden lakisääteisten velvoitteiden vuoksi.

Tämä voi olla yksityisempää kuin monet nykyiset kaupalliset maksupalvelut, mutta se ei ole käteisen anonymiteettiä. Digitaalisen euron yksityisyys perustuu teknisiin ratkaisuihin, tietojen minimointiin ja lakeihin. Käteisen yksityisyys perustuu siihen, ettei keskitettyä tapahtumatietoa synny lainkaan.

Euroopan maksuriippuvuus on todellinen ongelma

Digitaalisen euron puolustajilla on yksi vahva argumentti: Eurooppa on liian riippuvainen yhdysvaltalaisista kortti- ja maksujärjestelmistä. Visa, Mastercard ja muut kansainväliset toimijat hallitsevat suurta osaa euroalueen sähköisestä maksuliikenteestä, ja monista jäsenmaista puuttuu toimiva kansallinen korttijärjestelmä kokonaan.

Strateginen riippuvuus ulkomaisesta infrastruktuurista on todellinen riski. Mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että paras ratkaisu on keskuspankin johtama järjestelmä, jossa hallussapitorajat, hyväksymisvelvollisuus ja tekniset käyttöehdot määräytyvät poliittisesti.

Vaihtoehtona voisi olla eurooppalaisten yksityisten ja hajautettujen maksujärjestelmien kilpailun vahvistaminen, kansallisten järjestelmien yhteentoimivuus sekä käteisen saatavuuden turvaaminen. Digitaalinen euro ratkaisee riippuvuusongelmaa vaihtamalla yhden infrastruktuurin toiseen – ei poistamalla riippuvuutta keskitetystä järjestelmästä.

Käteisen suojaaminen on ratkaiseva testi

EU käsittelee digitaalisen euron rinnalla myös käteisen asemaa vahvistavaa lainsäädäntöä. Virallinen lupaus on, että digitaalinen euro täydentää käteistä eikä korvaa sitä. Lainsäädäntöön suunnitellaan velvoitteita käteisen saatavuuden ja hyväksyttävyyden turvaamiseksi.

Pelkkä tämänhetkinen lupaus ei kuitenkaan riitä. Ratkaisevaa on, säilyykö käteinen käytännössä helposti saatavana, laajasti hyväksyttynä ja ilman uusia käyttörajoja myös sen jälkeen, kun digieuron infrastruktuuri on rakennettu ja miljoonat käyttäjät on ohjattu siihen.

Jos käteisen nostamisesta, tallettamisesta tai käyttämisestä tehdään vähitellen hankalaa ja kallista, muodollinen oikeus käteiseen jää tyhjäksi. Digitaalisen euron todellinen vapaustesti ei ole se, saako kansalainen käyttää uutta järjestelmää. Se on se, saako hän edelleen aidosti valita myös järjestelmän ulkopuolisen maksutavan.

Kustannukset kertovat hankkeen mittakaavasta

EKP arvioi eurojärjestelmän omien kehityskustannusten olevan noin 1,3 miljardia euroa mahdolliseen ensimmäiseen liikkeeseenlaskuun asti. Vuodesta 2029 alkaen vuosittaisten käyttökustannusten arvioidaan olevan noin 320 miljoonaa euroa.

Nämä luvut eivät vielä sisällä kaikkia pankkien, kauppiaiden ja maksupalveluntarjoajien omia järjestelmämuutoksia. Kyse ei ole pienestä sovelluksesta tai uudesta korttituotteesta, vaan euroalueen laajuisesta rinnakkaisesta maksuinfrastruktuurista.

Johtopäätös: huoli ei ole nykyinen ostokielto, vaan tuleva valta

Digitaalista euroa koskevassa keskustelussa sorrutaan helposti kahteen yhtä huonoon ääripäähän. Toisessa hanketta markkinoidaan harmittomana digitaalisena käteisenä, jolla ei ole merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia. Toisessa kaikki pahimmat mahdolliset väärinkäytökset esitetään jo päätettyinä tosiasioina.

Todellinen ongelma löytyy näiden välistä.

Nykyinen esitys ei sisällä automaattista hiilibudjettia eikä määrää, mitä kansalainen saa ostaa. Se sisältää kuitenkin poliittisesti asetettavan hallussapitorajan, yritysten 24 tunnin säännön, keskitetyn teknisen infrastruktuurin, laajan hyväksymisvelvollisuuden ja ehdollisten maksujen mahdollistavan tekniikan.

Kun tällainen järjestelmä on rakennettu, sen käyttöehtoja voidaan muuttaa paljon helpommin kuin fyysisen käteisen ominaisuuksia. Siksi olennaisin kysymys ei ole vain se, mitä nykyiset päättäjät lupaavat tehdä digitaalisella eurolla.

Olennaisin kysymys on, millaisen vallan he rakentavat niille, jotka päättävät säännöistä seuraavaksi.

Lähteet

Kuva: Report24 / KI. Käytetty lähdeviittauksella.

Kommentoi