Valvontayhteiskunta ei ole enää scifi-dystopiaa, vaan yhä enemmän arkipäivää Euroopassa. Samalla kun keskitymme päivittäisiin digitaalisiin rutiineihimme – selaamme somea, maksamme laskuja, hoidamme pankkiasiat ja viestimme läheistemme kanssa – hallitukset rakentavat hiljaa ja määrätietoisesti järjestelmiä, jotka seuraavat, analysoivat ja kontrolloivat verkkokäyttäytymistämme.

Turvallisuuden, lapsisuojelun ja “demokratian puolustamisen” varjolla luodaan uutta normaalia, jossa yksityisyys ja sananvapaus ovat uhattuina, mutta uhka naamioidaan “vastuullisuudeksi” ja “digitaalisen turvallisuuden vahvistamiseksi”. Järjestelmä ei synny yhdellä lailla tai yhdellä asetuksella, vaan kymmenistä, jopa sadoista näennäisesti irrallisista toimista, jotka yhdessä muodostavat valvonnan infrastruktuurin.

Tämä artikkeli paljastaa viisi yllättävintä ja vaikutusvaltaisinta tapaa, joilla hallitukset tiukentavat otettaan digitaalisesta elämästämme – ja selittää, miksi kyse ei ole enää yksittäisistä ylilyönneistä, vaan koko internetin luonteen hiljaisesta uudelleenkirjoittamisesta Euroopassa.

1. Hallitus valvoo naapuruston Facebook-ryhmiäsi

Ison-Britannian hallituksen viestintäpalvelu (Government Communications Service, GCS) on kokenut huolestuttavan muodonmuutoksen. Tämä aiemmin hyväntahtoinen iskulauseita ja politiikkakampanjoita tuottanut virasto on muuttunut kotimaiseksi valvontayksiköksi, joka tarkkailee kansalaisia sisältäpäin – siellä missä keskustelu on arkisinta ja aidointa.

Sen päivitetty “Resist”-ohjelma, joka oli alun perin EU-rahoitteinen työkalu todellisten valheiden ja vihamielisen vaikuttamisen torjumiseksi, on valjastettu valvomaan kansalaisten verkkokeskusteluja. Ohjelma ei enää keskity terrorismiin, kyberhyökkäyksiin tai ulkomaisiin trollitehtaisiin, vaan se kohdistaa huomionsa niin sanottuihin “korkean riskin narratiiveihin”, joiden uskotaan syventävän yhteisöjen välisiä jakolinjoja.

Mitä nämä vaaralliset “narratiivit” sitten ovat? Käytännössä ne ovat tavallisten kansalaisten esittämiä huolia ja kysymyksiä:

  • keskusteluja siitä, saavatko “tietyt yhteisöt etusijan asumisessa”
  • pohdintoja, liittyykö kunnan äkillinen asuntorakentaminen paikalliseen hotelliin majoitettuihin siirtolaisiin
  • kysymyksiä siitä, miksi kunnan palveluja karsitaan samaan aikaan, kun uusia tukimuotoja syntyy maahanmuuttajille

Jopa “huolestuneiden kansalaisten” foorumien perustamista pidetään varoitusmerkkinä. Se, mikä aiemmin oli normaalia paikallispolitiikkaa – kyseenalaistamista, huhujen oikaisua, kriittistä keskustelua – luetaan nyt riskiksi, joka on tunnistettava, luokiteltava ja “vastustettava”.

Tämä lähestymistapa on hätkähdyttävä, koska se leimaa tavalliset yhteisölliset huolenaiheet potentiaalisiksi uhkiksi ja rinnastaa ne tarkoitukselliseen disinformaatioon. Hallituksen soveltama hallinnollinen mutaatio on muuttanut viestintäosaston ajatuspoliisiksi, joka käsittelee kansalaiskeskustelua uhkana, jota on hallittava psykologisin keinoin.

“Kun tavallisia valituksia ja epäilyjä aletaan leimata ‘narratiiveiksi’, joita täytyy ‘vastustaa’, todellisuudessa sanotaan: emme luota siihen, että kansalaiset ajattelevat omilla aivoillaan.”

Käytännön tasolla tämä tarkoittaa, että:

  • naapuruston Facebook-ryhmiä seurataan mallintamalla, mitä teemoja nousee pintaan
  • paikalliset Telegram- ja WhatsApp-ryhmät voidaan tulkita “radikalisoitumisen riskialustoiksi”, jos niissä kritisoidaan hallituksen politiikkaa väärällä tavalla
  • algoritmeja koulutetaan tunnistamaan “kielteisiä narratiiveja” ja ohjaamaan niiden ympärille vastakampanjoita

Valtio ei enää tyydy “tiedottamaan”. Se haluaa aktiivisesti muokata sen, mitä pidetään hyväksyttävänä mielipiteenä.

2. Yksityisviestien massaskannauksesta tulee “vapaaehtoista”

Euroopan unionin “Chat Control” -aloite (virallisesti Child Sexual Abuse Regulation) on herättänyt voimakasta kritiikkiä jo usean vuoden ajan. Vaikka aloitteen uusin versio luopuu pakollisesta kaikkien yksityisviestien skannauksesta, se ei tarkoita, että vaara olisi ohi. Päinvastoin – se tekee valvonnasta salakavalampaa.

Uusi malli luo järjestelmän, joka painostaa teknologiayrityksiä vapaaehtoiseen valvontaan. Ironista kyllä, tätä jo kertaalleen poliittisesti epäonnistunutta lakia ajetaan nyt pysyväksi EU-infrastruktuuriksi, vaikka EU-komission oma vuoden 2025 arviointiraportti myöntää, ettei ole näyttöä sen toimivuudesta ja että saatavilla oleva data on “riittämätöntä lopullisen vastauksen antamiseksi”.

Tämä “Troijan hevoseksi” kutsuttu mekanismi toimii palkitsemalla tai rankaisemalla verkkopalveluita sen perusteella, suostuvatko ne “vapaaehtoiseen” sisällön skannaukseen. Käytännössä:

  • valvonnasta tehdään lakisääteisen vaatimuksen sijaan “liiketoiminnan odotus”
  • alustoille voidaan luoda sertifikaattijärjestelmä: “turvallinen lapsille” = toteuttaa massaskannauksen, “turvaton” = kantaa juridisen ja maineellisen riskin
  • vahvan end-to-end-salauksen tarjoaminen muuttuu kilpailuhaitaksi, jos viranomaiset leimaavat sen “rikollisten suosimaksi”

Kiista ei ole vain aktivistien ja poliitikkojen välinen; se jakaa myös jäsenmaita. Alankomaat, Puola ja Tšekki äänestivät mandaattia vastaan, ja Italia pidättäytyi äänestämästä, mikä osoittaa syvää erimielisyyttä EU-neuvoston sisällä. Silti komission suunta on selvä: jos pakko ei toimi, siirrytään “vapaaehtoiseen pakkoon”.

Kriitikoiden mukaan tämä on valvonnan “yksityistämistä”, jossa vastuu massavalvonnasta siirretään hallituksilta suoraan teknologiayrityksille. Samaan aikaan EU voi julkisesti väittää kunnioittavansa yksityisyyttä – onhan kaikki “vapaaehtoista” ja “yritysten omia päätöksiä”.

Todellisuudessa lain luoma sääntelykehys tekee aidosta yksityisyydestä käytännössä mahdotonta. Palvelu, joka kieltäytyy skannaamasta käyttäjien yksityisviestejä, leimataan automaattisesti epäilyttäväksi.

“Otsikot ovat harhaanjohtavia: Chat Control ei ole kuollut, se vain yksityistetään… Meitä odottaa tulevaisuus, jossa viestin lähettämiseen tarvitaan henkilökortti ja jossa ulkomainen mustan laatikon tekoäly päättää, ovatko yksityiset valokuvasi epäilyttäviä. Tämä ei ole voitto yksityisyydelle; se on odottava katastrofi.”

Kun algoritmi tekee virheen, tavallinen käyttäjä joutuu selittämään lomakkeen kautta, miksi vauvakuvassa kylpyammeessa ei olekaan “laitonta sisältöä”. Ja tämän taustalla EU voi todeta: “Me emme skannaa mitään. Yritykset vain haluavat olla vastuullisia.”

3. “Loukkaavasta” twiitistä voi joutua pidätetyksi – 26 kertaa päivässä

Isossa-Britanniassa pidätettiin viime vuonna lähes 10 000 ihmistä “loukkaavien” verkkokommenttien vuoksi. Tämä tarkoittaa keskimäärin 26 pidätystä joka ikinen päivä – joka päivä, myös viikonloppuna ja pyhinä. Kyse ei ole marginaali-ilmiöstä, vaan järjestelmällisestä linjasta.

Pidätykset perustuvat vanhoihin lakeihin, kuten vuoden 2003 viestintälakiin (Communications Act) ja vuoden 1988 haitallista viestintää koskevaan lakiin (Malicious Communications Act). Nämä lait laadittiin kauan ennen nykyisen sosiaalisen median aikakautta, aikana jolloin harva osasi kuvitella maailmaa, jossa jokaisella olisi taskussaan globaali julkaisualusta.

Nyt näitä lakeja sovelletaan tavoilla, joita niiden laatijat eivät koskaan osanneet ennakoida:

  • sarkastinen meemi voidaan tulkita “uhkaavaksi viestiksi”
  • tyly kommentti poliitikolle luokitellaan “haitalliseksi viestinnäksi”
  • yksityinen WhatsApp-keskustelu voi muuttua rikosasian todisteeksi, jos vastaanottaja päättää loukkaantua oikealla tavalla

Kansainvälisessä vertailussa luku on hälyttävä: Britannia pidätti verkossa esitetyn puheen takia neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin Venäjä. Samalla resurssien kohdentaminen on kyseenalaista, sillä 90 prosenttia todellisista rikoksista, kuten murroista, jää Britanniassa ratkaisematta. Kun poliisi käyttää aikaa “twiittitutkimuksiin”, joku varastaa naapurin auton ilman seurauksia.

Lainvalvonnan epäjohdonmukaisuus on räikeää: esimerkiksi Cumbria Constabulary teki 217 pidätystä (42,5 per 100 000 asukasta), kun taas Staffordshiren poliisi teki vain 21. Toisin sanoen, rikos ei ole se, mitä sanoit – rikos on se, missä poliisipiirissä asut.

“Eroavaisuudet poliisivoimien lähestymistavoissa viittaavat siihen, että sananvapauden määrä riippuu siitä, missä asumme.”

Tämä kehitys luo vaarallisen ennakkotapauksen koko Euroopalle. Kun yksi maa tekee sananvapauden rajoittamisesta rutiinia, se antaa poliittisen suojan muille maille kopioida malli omilla versioillaan. Rajat ylittävä digitaalinen kulttuuri kohtaa pirstaloituneen juridisen kartan, jossa sama lause on yhdessä maassa laillinen, toisessa sakon arvoinen ja kolmannessa pidätyksen syy.

4. Sensuurilla on hintalappu: Saksassa 105 miljoonaa euroa

Saksan hallituksen menot digitaalisen puheen sääntelyyn ovat nousseet 105,6 miljoonaan euroon. Summa ei ole abstrakti budjettikohta, vaan merkki siitä, että sensuuri on muuttunut omaksi teollisuudenalakseen – pysyväksi rakenteeksi, joka työllistää virkamiehiä, tutkijoita, “asiantuntijoita” ja digitaalisia valvojia.

Kansalaisvapauksia seuraavan Liber-net-ryhmän raportin mukaan rahoitus on yli viisinkertaistunut vuodesta 2020. Tällä rahalla ei rahoiteta vain abstrakteja ohjelmia; se on johtanut konkreettisiin toimiin. Kesäkuussa 2025 poliisi teki noin 170 ratsiaa koteihin, jotka kohdistuivat verkossa esitetystä “vihapuheesta” syytettyihin henkilöihin.

Rahoitusta käytetään laajan sensuuriverkoston ylläpitoon, johon kuuluu:

  • ministeriöitä, jotka laativat ohjelmia “demokratian resilienssin vahvistamiseksi”
  • julkisesti rahoitettuja “faktantarkistajia”, jotka toimivat välikätenä valtion ja somejättien välillä
  • tutkimusprojekteja, jotka kehittävät tekoälytyökaluja “disinformaation” tunnistamiseksi ja suodattamiseksi

Saksan liittovaltion opetus- ja tutkimusministeriö (BMBF) on ollut johtava rahoittaja. Keskeinen rahoituskohde on ollut juuri tällaiset tekoälytyökalut, joiden tehtävä on seuloa massadataa ja nostaa viranomaisten pöydälle “huolestuttavia trendejä”. Lopullinen päätös siitä, mikä on sallittua mielipidettä ja mikä ei, jää kuitenkin ihmisille – tai pahimmillaan viranomaisille, joilla on suora poliittinen intressi hallita keskustelua.

Rahoitusta tulee myös ulkomailta. Euroopan unioni on tukenut Saksan sääntelyjärjestelmää noin 30 miljoonalla eurolla, ja myös Yhdysvaltain hallitus on myöntänyt rahoitusta. Kun rahoitusketjut kulkevat yli rajojen, myös sensuurimallit kansainvälistyvät: yhden maan kehittämä työkalu muuttuu toisen maan poliittiseksi aseeksi muutamassa vuodessa.

Liber-netin raportti tiivistää, että sensuurista on tullut “julkisen palvelun institutionaalinen rutiini” Saksassa, jossa puheen valvonta ei ole enää poikkeuksellista kriisitoimintaa, vaan arkea. Digitalisoitunut sensuuri toimii taustalla, lähes näkymättömästi, mutta sen vaikutus tuntuu jokaisessa varovasti muotoillussa somepäivityksessä.

Kun sensuurilla on näin selkeä hintalappu, on syytä kysyä: mitä muuta 105 miljoonalla eurolla olisi voitu tehdä? Kuinka paljon siitä on investointi turvallisuuteen – ja kuinka suuri osa on investointi poliittiseen mukavuuteen?

5. Verkkoanonymiteetti on kuolemassa – ja sinun on todistettava henkilöllisyytesi yhä uudelleen

Lapsien suojelun, petostentorjunnan ja “demokratian suojelemisen” varjolla Euroopan unioni ajaa voimakkaasti kohti pakollista digitaalista tunnistautumista verkossa. Ajatus on yksinkertainen: jos jokainen käyttäjä on tunnistettu, väärinkäytöksistä voidaan pitää paremmin kirjaa. Mutta samalla häviää yksi koko internetin kantavista periaatteista – mahdollisuus puhua, lukea ja olla yhteydessä nimettömästi.

Vaikka Euroopan parlamentin tuore äänestys oli muodollisesti vain ei-sitova päätöslauselma, se osoittaa selkeän poliittisen tahdon purkaa verkkoanonymiteetti asteittain. Ehdotuksen mukaan käyttäjien tulisi todentaa henkilöllisyytensä uudelleen vähintään kerran kolmessa kuukaudessa voidakseen jatkaa suurten alustojen käyttöä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että:

  • anonyymi selaaminen ja osallistuminen keskusteluun muuttuu lähes mahdottomaksi
  • jokainen tili, kommentti ja yksityisviesti sidotaan lopulta henkilön lailliseen identiteettiin
  • alustojen on rakennettava jatkuva todentamiskoneisto, joka tarkistaa, oletko “sinä” myös kolmen kuukauden päästä

Tämä kehitys on kytköksissä myös “Chat Control” -aloitteeseen, joka vaatii palveluita “luotettavasti tunnistamaan alaikäiset”. Tämä ei onnistu ilman laajamittaista henkilöllisyyden varmentamista tai jopa kasvoskannauksia peruspalveluiden, kuten sähköpostin tai viestisovellusten, käyttöön. Lopputuloksena syntyy ympäristö, jossa anonyymi sähköpostiosoite tai pseudonyymi keskustelutunnus on poikkeus – ei normi.

Kyseessä on perustavanlaatuinen muutos internetin luonteessa. Nimettömyys ei ole ollut pelkkä tekninen yksityiskohta, vaan keskeinen osa sananvapautta ja yksityisyyttä:

  • se on mahdollistanut ilmiantajien ja journalististen lähteiden suojan
  • se on antanut tilaa ihmisille, jotka eivät voi turvallisesti ilmaista mielipiteitään omalla nimellään
  • se on suojannut vähemmistöjä ja vainottuja ryhmiä, joiden ääni kuolee ensimmäisenä, kun todentamispakko astuu voimaan

“Ehdotus saattaa merkitä sellaisen internetin alkua, jossa jokaisesta kirjautumisesta tulee tarkastuspiste, jokaisesta käyttäjästä datapiste ja yksityisyydestä oikeuden sijaan etuoikeus.”

Kun kirjautumisesta tulee rajanylitys, myös ajattelusta tulee valvottavaa toimintaa.

Yhteenveto: Hiljainen siirtymä kohti hallinnoitua verkkotodellisuutta

Edellä esitellyt esimerkit eivät ole erillisiä, toisistaan irrallisia tapauksia, vaan osa laajempaa, koordinoitua siirtymää kohti hallinnoitua ja valvottua internetiä Euroopassa. Yksittäiset lait, aloitteet ja ohjelmat – brittiläinen “Resist”, EU:n “Chat Control”, Britannian loukkaavien viestien lait, Saksan satojen miljoonien sensuuribudjetti ja EU:n identiteettipakko – muodostavat yhdessä kattavan valvonnan infrastruktuurin, joka muuttaa digitaalisen kansalaisuuden perusteita.

Kaava on toistuva:

  1. Ensin nostetaan esiin todellinen ongelma – terrorismi, lapsiporno, vihapuhe, ulkomainen vaikuttaminen.
  2. Sitten ehdotetaan ratkaisua, joka vaikuttaa kohtuulliselta kriisitilanteessa, mutta joka ei koskaan purkaudu pois.
  3. Lopulta “poikkeustoimista” tulee pysyvä osa arkea, ja valvonnasta syntyy oma byrokratiansa ja teollisuudenalansa.

Kun yksityisyys ja sananvapaus murenevat pala palalta turvallisuuden nimissä, kriittinen kysymys kuuluu: missä vaiheessa hinta muuttuu liian korkeaksi? Milloin myönnämme, että järjestelmä ei enää suojele meitä, vaan itseään?

Valvontayhteiskunta ei synny huomenna yhdellä lailla. Se syntyy tänään kymmenestä pienestä päätöksestä, joista jokainen kuulostaa ulospäin “vastuulliselta”. Kysymys ei ole enää siitä, näemmekö tämän kehityksen – vaan siitä, reagoimmeko siihen ennen kuin viimeinenkin anonyymi ikkuna verkossa suljetaan.