Vantaan kaupunginvaltuustossa käsiteltiin asiakirjaa, jonka piti ohjata kaupungin suuntaa vuosiksi eteenpäin. Lopputulos julkisuudessa: kävelyä ulos salista, paheksuntaa, moraalista sormella osoittelua ja yksi sana, jonka ympärille koko uutisnarratiivi rakennettiin.

Strategia jäi rekvisiitaksi.

Tämä ei ollut vahinko. Tämä oli valinta.

Mistä tässä piti olla kyse

Kaupunkistrategia ei ole kahvipöytämuistio. Se määrittää, mihin rahaa ohjataan, mitä pidetään ongelmana ja mitä ei, kuka saa tukea ja kuka jää tilastoksi. Vantaalla puhutaan kaupungista, jossa:

  • työttömyys on Uudenmaan korkein
  • pitkäaikaistyöttömyys kasvaa
  • avoimia työpaikkoja on vähemmän kuin vuosiin

Nämä eivät ole sivuhuomioita. Nämä ovat kaupunkipolitiikan ydin.

Silti julkinen huomio ei kohdistunut siihen, miten Vantaa aikoo katkaista työttömyyden kierteen, estää alueellista eriytymistä tai pitää palvelut pystyssä kasvavien kustannusten keskellä. Huomio kohdistui siihen, että osa valtuutetuista poistui salista kesken puheenvuoron.

Politiikan sisältö hävisi politiikan teatterille.

Ulosmarssi ei ole hallintoa, vaan viestintää

Kun valtuutetut kävelevät ulos, he eivät muuta päätöksiä. He eivät pysäytä kokousta lopullisesti. He eivät poista lausuttuja sanoja pöytäkirjoista.

He lähettävät viestin.

Ulosmarssi on symbolinen ele, joka sanoo: tämä puhe ei kuulu tänne. Se on poliittinen vastalause, mutta ennen kaikkea se on kuva. Ja politiikassa kuva on valuuttaa.

Ilman mediaa ulosmarssi on hetken ele salissa. Median kautta siitä tulee koko kokouksen määrittävä tapahtuma. Yhtäkkiä nelituntinen strategiakeskustelu typistyy yhteen kohtaukseen, jossa moraalinen raja vedetään näkyvästi.

Se on tehokasta. Mutta se ei ole sama asia kuin kaupungin asioiden hoitaminen.

Sanat aseina – ja savuverhona

Termit kuten “väestönvaihto” ja puheet “haittamaahanmuutosta” eivät ole neutraaleja. Niillä on poliittinen historia ja lataus, eikä ole yllättävää, että ne herättävät vastareaktion.

Mutta tässä kohtaa tapahtuu jotain olennaista: sanasta tulee itse asia.

Kun keskustelu siirtyy siihen, saiko sanaa käyttää, unohtuu se, miksi sana ylipäätään nostettiin esiin. Oli puheenvuoro kuinka kömpelö, provosoiva tai tarkoitushakuinen tahansa, se liittyi väestökehitykseen, palveluiden kestävyyteen ja kaupungin kasvuun.

Nämä ovat oikeita, vaikeita kysymyksiä. Niihin ei vastata moraalisella paheksunnalla. Niihin vastataan politiikalla.

Mutta politiikka on tylsempää kuin paheksunta. Siksi paheksunta voittaa otsikot.

Turvallinen draama on median unelma

Kaupunkistrategia on hankala uutinen. Se vaatii lukijalta keskittymistä, numeroiden ymmärtämistä ja sen hahmottamista, miten päätökset vaikuttavat vuosien päästä.

Valtuustosalin konflikti on helppo uutinen. Siinä on osapuolet, tunne, vastakkainasettelu ja selkeä moraalinen kehys.

Toinen vaatii ajattelua. Toinen tuottaa klikkejä.

Niinpä saamme jutun, jossa strategian sisältö listataan pikaisesti puolueiden ryhmäpuheenvuorojen kautta, mutta pysähdytään kunnolla vasta siinä kohdassa, jossa joku sanoo väärän sanan ja joku toinen kävelee ulos.

Tämä on politiikan tosi-tv-versio. Äänestykset ja budjettirivit jäävät leikkauspöydälle.

Kuka tästä hyötyy?

Ei ainakaan Vantaan asukas, joka haluaisi tietää:

  • Miten työllisyys oikeasti aiotaan parantaa?
  • Miten segregaatiota estetään käytännössä?
  • Miten palvelut rahoitetaan, jos työttömyys pysyy korkeana?

Nämä kysymykset eivät ratkea sillä, kuka poistui salista ja kuka jäi istumaan.

Mutta ne jäävät taka-alalle, kun politiikka typistyy symbolisiin rangaistuksiin: yksi sanoo liikaa, toinen osoittaa mieltään, puheenjohtaja muistuttaa pelisäännöistä, ja yleisölle jää tunne, että jotain tärkeää tapahtui.

Todellisuudessa tärkein – eli itse strategia – jäi lähes käsittelemättä julkisessa keskustelussa.

Epämukava johtopäätös

Vantaan valtuuston kokouksessa ei nähty demokratian kriisiä. Siellä nähtiin demokratian arkipäivää: erimielisyyksiä, kärjistyksiä ja poliittista teatteria.

Kriisi syntyy vasta siinä vaiheessa, kun sisältö katoaa ja jäljelle jää vain performanssi.

Jos kaupunkipolitiikka redusoituu siihen, kuka loukkaantui ja kuka poistui paikalta, päätökset tehdään yhä enemmän ilman, että kukaan oikeasti seuraa, mitä niissä päätetään.

Ja se on paljon vaarallisempaa kuin yksikään yksittäinen sana valtuustosalissa.