Euroopan unionin uusin pakotekehitys ei enää kohdistu tekoihin vaan mielipiteisiin – ja se murentaa sananvapauden, lehdistönvapauden ja tieteen vapauden perusteita. Kyse ei ole yksittäistapauksista, vaan rakenteellisesta muutoksesta vallankäytössä.

Euroopan unionin viimeisin pakotelaajennus on hiljainen, mutta merkitykseltään poikkeuksellisen raskas askel. Uudet rajoittavat toimenpiteet eivät kohdistu sotilaskomentajiin, oligarkkeihin tai konkreettisiin hybridivaikuttamisen operaatioihin. Ne kohdistuvat tutkijoihin, toimittajiin ja poliittisiin kommentaattoreihin – siis ihmisiin, joiden “rikos” on esittää tulkintoja ja näkemyksiä, jotka eivät istu EU:n hyväksymään geopoliittiseen kehykseen.

Tätä kehitystä ei voi enää selittää poikkeustilalla tai sodan aiheuttamalla väliaikaisella lipsahduksella. Kyse on linjasta.

Pakotelistalle päätyminen tarkoittaa varojen jäädyttämistä, matkustuskieltoa ja käytännössä ammatillista eristämistä. Kun tällaisia seuraamuksia kohdistetaan ihmisiin heidän puheidensa, analyysiensä tai journalistisen työnsä vuoksi, ollaan jo alueella, jota ennen pidettiin autoritaaristen järjestelmien tunnusmerkkinä – ei liberaalien demokratioiden.

EU:n perustelu on tuttu: “disinformaatio”, “narratiivien manipulointi”, “hybridivaikuttaminen”. Ongelma ei ole siinä, etteikö disinformaatiota olisi olemassa. Ongelma on siinä, ettei näitä käsitteitä enää rajata tarkasti. Ne laajenevat kattamaan myös epämiellyttävät tulkinnat, väärät painotukset ja jopa sallitun poliittisen erimielisyyden.

Kun eläköitynyt sveitsiläinen upseeri, venäläiset valtiotieteilijät, eurooppalaiset toimittajat ja afrikkalaiset mediavaikuttajat niputetaan samaan “destabiloivan toiminnan” koriin, ei puhuta enää yksilöllisestä arvioinnista. Puhutaan maailmankuvan puolustamisesta hallinnollisin keinoin.

Erityisen huolestuttavaa on oikeusturvan puute. Pakotteet määrätään ilman ennakkokuulemista. Syytökset nojaavat usein kolmansien osapuolten – jopa sodan osapuolena olevan valtion tiedustelupalvelun – toimittamiin arvioihin. Euroopan unionin tuomioistuimen toimivalta on rajattu ulos yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksistä. Toisin sanoen: käytännön valituskanavaa ei ole.

Tämä rikkoo suoraan perusoikeusajattelua, jonka mukaan rangaistuksia seuraa vasta oikeudellisen prosessin jälkeen, ei ennen sitä.

EU:n virallinen vastaus on kylmä ja tekninen: pakotteet eivät ole rangaistus, vaan keino “ohjata käyttäytymistä”. Tämä semanttinen temppu ei muuta todellisuutta. Kun ihmisen elinkeinon harjoittaminen estetään ja liikkumisvapaus poistetaan, vaikutus on rangaistava – riippumatta siitä, mitä sanaa asiakirjassa käytetään.

Taustalla näkyy laajempi muutos. EU ei enää tyydy säätelemään markkinoita ja lainsäädäntöä. Se pyrkii säätelemään hyväksyttävää ajattelua ulko- ja turvallisuuspolitiikan nimissä. Kritiikki Natoa, Ukrainan sodan narratiiveja, koronapolitiikkaa tai Lähi-idän tulkintoja kohtaan tulkitaan yhä herkemmin “vihamieliseksi vaikuttamiseksi”.

Tässä kohden on syytä pysähtyä. Jos “EU:n linjaa” ei saa kyseenalaistaa ilman henkilökohtaista sanktioriskiä, kyse ei ole enää arvoyhteisöstä vaan ortodoksiasta. Ja ortodoksian valvonta on historian saatossa johtanut harvoin hyvään lopputulokseen.

On ironista, että samaan aikaan kun EU korostaa puolustavansa sananvapautta autoritaarisia valtioita vastaan, se kaventaa sitä omilla päätöksillään. Sananvapaus ei ole vapautta olla samaa mieltä vallan kanssa. Se on vapautta olla eri mieltä – myös väärässä, provosoiva tai epämukava.

Tämä ei tarkoita Venäjän politiikan puolustamista. Se tarkoittaa oikeusvaltion puolustamista. Ilman sitä EU menettää moraalisen selkärankansa, joka on ollut sen keskeinen oikeutus olemassaololleen.

Kun mielipiteistä tulee sanktioitavaa toimintaa, seuraava kysymys ei ole kuka on seuraava listalla, vaan milloin lista alkaa koskea myös meitä.

📚 Lähde: Report24