Kun hallituksen päämies pyytää omia virkamiehiään lepäämään siksi, että ensi vuosi on vielä pahempi, kyse ei ole mustasta huumorista eikä työuupumuksesta. Se on lipsahdus. Sellainen, joka tapahtuu vain silloin, kun sisäiset ennusteet ovat jo irronneet julkisesta käsikirjoituksesta.

Giorgia Meloni ei puhunut äänestäjille. Hän puhui valtiolle itselleen – sille byrokraattiselle koneistolle, jonka tehtävä on panna täytäntöön päätöksiä, joiden seurauksia ei enää voi peittää. Hänen sanansa eivät koskeneet normaalia työtaakan kasvua. Ne koskivat rajoja. Niukkuutta. Eurooppaa, joka on siirtynyt kriisinhallinnasta hallittuun taantumaan ja tietää, että vuosi 2026 on se hetki, jolloin kaikki lykätyt kustannukset osuvat samaan aikaan seinään.

Se, mikä Melonilta lipsahti, on se, minkä Euroopan eliitti jo tietää: lännen projekti Ukrainassa on ajettu vasten materiaalista todellisuutta. Ei Venäjän propagandan vuoksi. Ei disinformaation. Ei populismin. Vaan teräksen, ammusten, energian, työvoiman ja ajan vuoksi. Ja kun faktat pakottavat itsensä esiin, legitimiteetti alkaa murentua.

Sota, jota Eurooppa ei pysty käymään

Eurooppa osaa pukeutua sotaan. Se ei osaa tuottaa sotaa.

Pitkän kulutussodan realiteetti on yksinkertainen: sitä ei ylläpidetä puheilla, pakotteilla tai diplomatian hylkäämisellä. Se ylläpidetään kranaateilla, ohjuksilla, koulutetulla henkilöstöllä, huoltokierroilla ja tuotantovauhdilla, joka ylittää tappiot – kuukausi toisensa jälkeen.

Vuoteen 2025 mennessä kuilu ei ole enää teoreettinen. Venäjä tuottaa tykistöammuksia enemmän kuin NATO yhteensä. Tuotanto ei ole lupaus vaan toimitettu fakta: useita miljoonia ammuksia vuodessa, jatkuvassa tuotantotilassa, ilman täyttä mobilisaatiota.

Eurooppa taas juhlii tavoitteita, joita se ei ehdi koskaan saavuttaa. EU:n kahden miljoonan ammuksen vuosilupaus nojaa uusiin tehtaisiin, uusiin sopimuksiin ja uuteen työvoimaan – kaikki asioita, jotka realisoituvat vasta sodan kannalta ratkaisevan aikajänteen jälkeen, jos silloinkaan. Ja vaikka tavoite saavutettaisiin paperilla, se ei silti merkitsisi tuotannollista tasavertaisuutta Venäjän kanssa.

Yhdysvallatkaan ei pysty paikkaamaan kuilua. Patriot-ilmatorjuntaohjuksia valmistuu vain satoja vuodessa samalla, kun kysyntä kasvaa Ukrainassa, Israelissa, Taiwanissa ja omien varastojen täydennyksessä. Telakkateollisuus on vuosia jäljessä aikatauluista. Ajatus siitä, että Washington kantaisi Euroopan puolesta teollisen vastuun, ei enää vastaa todellisuutta. Tämä ei ole eurooppalainen ongelma. Tämä on läntinen ongelma.

Sota-asenne ilman tehtaita

Euroopan johtajat puhuvat “sota-asenteesta” kuin se olisi poliittinen valinta. Todellisuudessa se on teollinen tila – eikä Eurooppa täytä sen ehtoja.

Uusien ammuslinjojen ylösajo kestää vuosia. Ilmatorjuntajärjestelmien tuotanto kulkee erissä, ei piikeissä. Räjähteiden perusraaka-aineet ovat pullonkauloja, ja tehtaita, jotka suljettiin vuosikymmeniä sitten, avataan nyt uudelleen tavoitevuosilla, jotka osuvat 2028–2030 tienoille.

Pelkkä päivämäärä on tunnustus.

Venäjä toimii jo sotavauhdissa. Se laskee toimituksia, ei lehdistötiedotteita. Euroopan ongelma ei ole ajatus, vaan instituutiot: hajautettu hankinta, heikentynyt alihankintaverkko ja byrokratia, joka murenee paineessa. Saksa hyväksyi kymmeniä miljardeja Zeitenwendeen – mutta toimitukset laahaavat vuosia perässä. Ranska pystyy valmistamaan huipputekniikkaa, mutta määrissä, jotka mitataan kymmenissä, kun kulutussota vaatii tuhansia.

210 miljardin euron fantasia

Tämä teollinen todellisuus selittää, miksi jäädytettyihin varoihin ladattiin niin paljon toivoa – ja miksi se epäonnistui.

Euroopan johto ei halunnut takavarikoida Venäjän valtion varoja moraalisen kirkkauden vuoksi. Se halusi aikaa. Aikaa lykätä hetkeä, jolloin olisi pakko myöntää, ettei sotaa voida jatkaa länsimaisin teollisin ehdoin.

Kun noin 210 miljardin euron varojen takavarikointi kaatui joulukuussa oikeudellisiin ja markkinariskeihin, Eurooppa päätyi heikompaan ratkaisuun: 90 miljardin euron lainaan Ukrainalle vuosille 2026–2027. Tämä ei ollut strategia. Se oli ensiapua – ja se jakoi unionia entisestään.

Pysyvä jäädyttäminen viestii maailmalle, että Euroopassa varannot ovat ehdollisia. Reputaatio kärsii hitaasti mutta varmasti. Valinta paljastaa pelkoa, ei voimaa.

Ukraina taselaskelmana

Ukraina ei ole enää ensisijaisesti taistelukenttäongelma. Se on maksuvalmiusongelma.

Yhdysvallat ymmärtää tämän. Se voi kestää kasvojen menetyksen, mutta ei rajatonta vastuuta. Ulospääsyä etsitään hiljaa. Epätasaisesti. Retoriikan suojissa.

Eurooppa ei voi myöntää samaa, koska se on kehystänyt sodan eksistentiaaliseksi ja moraaliseksi. Kompromissi on määritelty antautumiseksi. Näin omat poistumistiet poltettiin.

Nyt kustannukset osuvat sinne, missä mikään kertomus ei enää pehmennä niitä: budjetteihin, energialaskuihin, teollisuuteen ja poliittiseen koheesioon.

Sensuuri paniikin hallintana

Kun materiaaliset rajat kiristyvät, kertomuksen kontrolli tiukentuu. EU:n Digipalvelusäädöksen aggressiivinen toimeenpano ei liity turvallisuuteen vaan haurauteen. Itsevarmat järjestelmät eivät pelkää keskustelua. Hauraat pelkäävät.

Sensuuri ei ole ideologia. Se on vakuutus.

Deindustrialisaatio – vaiettu petos

Eurooppa ei ole vain sanktioinut Venäjää. Se on sanktioinut oman teollisen perustansa.

Energia on Euroopassa yhä kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa tai Venäjällä. Saksassa energiaintensiivinen tuotanto hiipuu. Kemikaalit, teräs, lannoitteet ja lasi katoavat tai siirtyvät muualle. Pk-yritykset kaatuvat hiljaa.

Halpa energia ei ollut luksusta. Se oli perusta. Kun se poistetaan itse aiheutetulla romahduksella, rakenne onteloituu.

Mitä Meloni oikeasti pelkää

Ei kovaa työtä. Vaan vuotta 2026, jossa kolme asiaa karkaa yhtä aikaa käsistä:

Raha – kun “Venäjä maksaa” -fantasia hajoaa.
Kertomus – kun kysymys “miksi?” ei enää vaimene.
Liittokurin kuri – kun Washington irtautuu ja Eurooppa jää maksajaksi.

Tämä on paniikki: ei äkillinen tappio, vaan hidas legitimiteetin menetys.

Inhimillinen kysymys

Eurooppalaiset eivät kaipaa ikuista mobilisaatiota tai pysyvää niukkuutta. He haluavat rauhaa, vakautta ja tulevaisuuden, jota ei ole pantattu sodalla, johon he eivät koskaan antaneet suostumustaan.

Kun tämä totuus kirkastuu, kysymys ei ole tekninen eikä ideologinen.

Se on inhimillinen: miksi meidät pakotettiin uhraamaan kaikki sodan vuoksi, josta emme koskaan sopineet – ja miksi meille kerrottiin, ettei rauhaa kannattanut edes etsiä?

Se on kysymys, joka pitää Giorgia Melonin hereillä.