Euroopan energiapolitiikka elää jatkuvassa ristiriidassa todellisuuden kanssa. Samalla kun poliittinen puhe nojaa yhä vahvemmin tuuleen ja aurinkoon, käytännön sähköjärjestelmä paljastaa talvi toisensa jälkeen saman ongelman: sääriippuvainen tuotanto ei kanna yhteiskuntaa kriisitilanteissa. Silti juuri siihen Eurooppa sitoo tulevaisuutensa.

Äskettäin yhdeksän Euroopan maata ilmoitti rakentavansa yhdessä 100 gigawatin merituulivoimakokonaisuuden Pohjanmerelle. Hanketta juhlistettiin energiasiirtymän merkkipaaluna ja askeleena kohti riippumattomuutta. Retoriikka oli tuttua: enemmän nimellistehoa, enemmän vihreää kapasiteettia, enemmän poliittisia pisteitä.

Mutta sähköjärjestelmä ei toimi nimellistehon, vaan saatavuuden ehdoilla.

Tuuli ei korvaa varmaa tehoa. Se ei tee sitä nyt, eikä se tee sitä tulevaisuudessakaan. Sähkö ei synny juhlapuheista, vaan siitä, mitä verkkoon saadaan silloin, kun kulutus on korkeimmillaan — kylminä, pimeinä ja tuulettomina hetkinä.

Tämä talvi on jälleen kerran osoittanut, mitä tapahtuu, kun sää sanelee tuotannon. Euroopassa jouduttiin nojaamaan takaisin juuri niihin energiamuotoihin, joita poliittisessa puheessa pidetään välttämättömänä pahuutena tai jopa moraalisena virheenä: hiileen, kaasuun ja ydinvoimaan. Kun aurinko ei paista ja tuuli ei puhalla, ideologia väistyy fysiikan tieltä.

Yhdysvalloissa tämä nähtiin poikkeuksellisen kirkkaasti. Kylmäaallot pakottivat useita alueita turvautumaan öljyyn, kaasuun ja ydinvoimaan. Samaan aikaan tuuli- ja aurinkovoiman osuus jäi marginaaliseksi. Tämä ei ollut ideologinen valinta, vaan pakko. Verkkoa ei pidetä pystyssä hyvillä aikomuksilla, vaan sillä, että sähköä saadaan ulos voimalasta silloin kun sitä tarvitaan.

Texas toimii usein eurooppalaisessa keskustelussa joko varoittavana esimerkkinä tai virheellisenä mallina. Todellisuudessa Texasin järjestelmässä tehtiin juuri se, mitä rationaalinen energiapolitiikka edellyttää: riskeihin varauduttiin. Tuulivoiman tuotantokatkokset ennakoitiin, aurinkovoiman toimimattomuus hyväksyttiin luonnonlakina, ja peruskuorma varmistettiin kaasulla, ydinvoimalla ja tarvittaessa hiilellä.

Peruskuorma ei ole vanhanaikainen käsite. Se on sähköjärjestelmän selkäranka. Kaasu, hiili, ydinvoima ja äärimmäisissä tilanteissa myös öljy tuottavat sähköä riippumatta säästä, vuorokaudenajasta tai akkujen varaustilasta. Tuuli ja aurinko eivät tee sitä. Tämä ei ole mielipide, vaan tekninen fakta.

Euroopassa tämä tiedetään aivan yhtä hyvin. Saksa istuu valtavien ruskohiilivarantojen päällä, mutta kieltäytyy ideologisista syistä hyödyntämästä niitä pitkäjänteisesti. Samalla hiilivoimalat käynnistetään uudelleen aina, kun järjestelmä ajautuu stressitilaan. Poliittinen puhe ja käytännön toiminta kulkevat eri suuntiin.

Seurauksena on kasvava tuontiriippuvuus. Eurooppa ei käytä omia resurssejaan, mutta tarvitsee silti energiaa. Ratkaisu ei ole ollut realismi, vaan korvaava riippuvuus — tällä kertaa Yhdysvalloista. LNG-tuonnista valtaosa tulee jo Atlantin takaa, ja venäläisen kaasun täyskielto vuodesta 2027 alkaen lukitsee tämän suunnan entistä tiukemmin.

Päätös on taloudellisesti raskas ja geopoliittisesti naiivi. Samalla kun EU julistaa irtautuvansa venäläisestä kaasusta, se ostaa ennätysmääriä venäläistä LNG:tä. Todellisuus ei taivu poliittisiin julistuksiin, vaan etsii aina reitin, jolla energia virtaa sinne missä sitä tarvitaan.

Lisää tuulivoimaa ei ratkaise tätä ristiriitaa. Se pahentaa sitä.

100 gigawattia lisää asennettua nimellistehoa ei auta mitään, jos tuuli ei puhalla. Toimitusvarmuus ei synny siitä, miltä järjestelmä näyttää PowerPoint-kalvolla, vaan siitä, mitä tapahtuu pakkasyönä, kun koko maan kulutus on huipussaan.

Euroopan energiapolitiikan ongelma ei ole teknologian puute. Se on realismivaje. Niin kauan kuin poliittinen päätöksenteko kohtelee peruskuormaa välttämättömänä pahana eikä järjestelmän perustana, jokainen uusi tuulivoimahanke on askel syvemmälle samaan ongelmaan.

Sähköjärjestelmä ei palkitse uskoa. Se palkitsee varautumisen.