Lähde: Timo Haapala, Ilta-Sanomat
Artikkelityyppi: #Analysis — Sysimusta-luenta
Päiväys: 4.1.2026

Raakadata ensin – mitä Haapala oikeasti sanoo

Timo Haapalan kommentti rakentuu yhden voimakkaan analogian varaan:
nyky-Suomen suhde Yhdysvaltoihin Donald Trumpin kaudella ≈ YYA-Suomen suhde Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana.

Vertaus tehdään toistuvasti ja eri kulmista:

  • Kiemurtelu suurvallan edessä
  • Hiljaisuus, viive ja muotoiltu kieli ulkopoliittisissa kannanotoissa
  • Henkilökohtaiset suhteet huipulla (Kekkonen–Hruštšov / Stubb–Trump)
  • Bisnes kulkee, vaikka suurvalta toimii röyhkeästi
  • Pienen valtion etu = olla ärsyttämättä

Haapala käyttää tätä kehystä selittääkseen:

  1. Miksi Suomi reagoi hitaasti Trumpin Venezuela-iskuun
  2. Miksi Grönlanti-uhkailuun vastataan varovaisesti
  3. Miksi oppositiokin puhuu pehmeästi
  4. Miksi tämä kaikki “tuntuu pahalta mutta on välttämätöntä”

Tämä on tekstin näkyvä pinta.

Ensimmäinen Sysimusta-havainto: YYA-vertaus ei ole analyysi, vaan rauhoituskeino

YYA-vertaus ei tässä tekstissä toimi historiallisena analyysina.
Se toimii psykologisena normalisointina.

“Näinhän tämä on ennenkin mennyt.”
“Pienet valtiot ovat aina näin selvinneet.”
“Ei tämä ole uutta, tämä on vain historia toistamassa itseään.”

Tämä on klassinen kriisiajan retorinen temppu:
pelottava nykyhetki sidotaan tuttuun menneisyyteen, jotta se lakkaa tuntumasta hallitsemattomalta.

Mutta tässä kohtaa tulee ensimmäinen ongelma.

YYA ≠ NATO ≠ DCA

Haapala käsittelee näitä kuin ne olisivat eri versioita samasta ilmiöstä.
Ne eivät ole.

YYA-Suomi:

  • Pakotettu geopoliittinen asema
  • Rajoitettu suvereniteetti
  • Julkinen valhe, yksityinen realismi
  • Neuvostoliitto määritteli rajat

Nyky-Suomi:

  • Vapaaehtoinen liittoutuminen
  • Sitovat sopimukset, ei “ystävyyspuhetta”
  • Avoin arvojulistus (ainakin paperilla)
  • Yhdysvallat ei määrittele Suomen sisäistä politiikkaa

Haapala ohittaa tämän eron lähes kokonaan.
Se ei ole huolimattomuutta – se on valinta.

Toinen havainto: Teksti ei kritisoi Suomea – se puolustaa vaikenemista

Pinnalta teksti näyttää kriittiseltä.
Rivien välissä se tekee päinvastaista.

Kun Haapala kirjoittaa:

“Yhdysvaltoja ei haluta suututtaa.”

Hän ei kyseenalaista tätä.
Hän oikeuttaa sen.

Kun hän muistuttaa:

“Kunhan muisti paikkansa, eikä aukonut liikaa suutaan.”

Hän ei varoita.
Hän opettaa.

Tämä on tärkeä ero.

Venezuela-episodi paljastaa rakenteen

Haapala kuvaa Trumpin iskua Venezuelaan “kansainvälisen oikeuden kannalta täysin roistomaiseksi”, mutta:

  • Maduro kuvataan ensin rikollisena
  • Venezuelalaisten toiveet korostetaan
  • Vasta lopuksi mainitaan oikeusperiaate

Rakenne on tietoinen:

  1. Moraalinen helpotus: “Kohde oli paha.”
  2. Emotionaalinen etäisyys: “Ei koske meitä.”
  3. Periaate mainitaan muodollisesti, ei toiminnallisesti

Tämä peilaa Suomen virallista linjaa – ja Haapala hyväksyy sen.

Kolmas havainto: Stubb–Trump-suhde esitetään riskinä, ei valintana

Alexander Stubb esitetään tekstissä miehenä, joka on “kovaassa paikassa”, koska hän on rakentanut hyvät suhteet Trumpiin.

Mutta teksti ei kysy:

  • Miksi nämä suhteet rakennettiin?
  • Millä ehdoilla?
  • Mitä niistä luvattiin tai vaiettiin?

Golf-metafora toimii tässä kahteen suuntaan:

  • Pinnalla: kiusallinen symboli
  • Syvällä: hyväksyttävä hintalappu

Sama rakenne toistuu Kekkosessa – mutta silloin kyse oli selviytymisestä.
Nyt kyse on strategiasta.

Grönlanti – se kohta, jossa Haapalan kehys alkaa rakoilla

Kun teksti siirtyy Grönlantiin, sävy muuttuu.

Yhtäkkiä:

  • Puhutaan EU:sta
  • Puhutaan pohjoismaisesta solidaarisuudesta
  • Julkaistaan identtiset viestit

Tässä kohtaa YYA-vertaus alkaa ontua.

YYA-Suomessa:

  • Yhteisrintama oli mahdoton
  • Julkinen solidaarisuus oli riski

Nyt:

  • Solidaarisuus on julistettu arvo
  • Mutta se tehdään minimimuodossa

Haapala ei pysähdy tähän ristiriitaan.
Hän kiirehtii takaisin historiaan.

Neljäs havainto: 1930-luku-retoriikka on sumuverho

Teksti toistaa useaan kertaan viittauksen 1930-lukuun.
Se on voimakas, mutta epämääräinen.

Mitä sillä oikeasti sanotaan?

Ei konkreettista uhkaa.
Ei toimintaohjetta.
Vain tunne: “Pitäkää hatusta kiinni.”

Tämä on kriisipuheen klassinen muoto:

  • herätetään levottomuus
  • mutta ei tarjota vaihtoehtoa

Se, mitä tekstissä ei sanota (mutta pitäisi)

Sysimusta-luennassa tärkeintä on usein se, mikä puuttuu.

Haapala ei käsittele:

  • DCA-sopimuksen pitkäaikaisia vaikutuksia päätöksenteon itsenäisyyteen
  • Tilannetta, jossa USA rikkoo kansainvälistä oikeutta toistuvasti
  • Mahdollisuutta, että vaikeneminen heikentää Suomen asemaa pitkällä aikavälillä
  • Vaihtoehtoisia strategioita kuin “ole hiljaa ja toivo parasta”

YYA-Suomessa vaihtoehtoja ei ollut.
Nyt niitä on – mutta niitä ei haluta käsitellä.

Lopullinen Sysimusta-tulkinta

Timo Haapalan kommentti ei ole varoitus.
Se on sopeutumisopas.

Se ei kysy:

“Onko tämä oikein?”

Vaan sanoo:

“Näin tämä toimii.”

YYA-vertaus ei ole analyysin väline, vaan henkinen turvavyö lukijalle ja päättäjälle:

  • Tämä on epämiellyttävää
  • Mutta tuttua
  • Ja siksi hyväksyttävää

Se tekee tekstistä vaarallisen rauhoittavan.

Yhteenveto yhdellä lauseella

Haapalan kommentti ei paljasta Suomen ulkopolitiikan ongelmaa – se normalisoi sen, ja tekee vaikenemisesta jälleen kerran “pienen valtion viisauden”, vaikka olosuhteet ovat perustavanlaatuisesti muuttuneet.

Tämä on Sysimustan ydin.