Hiilidioksidi merenpohjaan – Euroopan uusi kallis ilmastoinfrastruktuuri

#Analysis

Euroopan ilmastopolitiikka on siirtymässä vaiheeseen, jossa hiilidioksidia ei enää vain hinnoitella, veroteta ja pyritä vähentämään, vaan sitä ryhdytään keräämään teollisuuslaitoksista, nesteyttämään, kuljettamaan laivoilla valtioiden rajojen yli ja pumppaamaan kilometrejä merenpohjan alle. Yaran Sluiskilin ammoniakki- ja lannoitetehtaalla Alankomaissa käyttöön otettu järjestelmä on tästä tähän mennessä näkyvin eurooppalainen esimerkki.

Teknisesti kyse ei ole enää laboratoriokokeesta. Yaran mukaan laitos pystyy ottamaan talteen jopa 800 000 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Kaasu nesteytetään Sluiskilissa, kuljetetaan Northern Lightsin aluksilla Norjan Øygardeniin ja johdetaan sieltä pysyvään varastoon noin 2,6 kilometrin syvyyteen merenpohjan alle. Sopimuksen tavoite on noin 12 miljoonan tonnin varastointi viidentoista vuoden aikana.

Juuri tässä kohtaa kysymys muuttuu teknisestä poliittiseksi ja taloudelliseksi: mitä Eurooppa oikeastaan rakentaa, kuinka paljon se maksaa ja millaisen järjestelmän varaan teollisuuden kilpailukykyä ollaan sitomassa?

Tekniikka toimii – mutta se ei tee taloudesta merkityksetöntä

CCS eli hiilidioksidin talteenotto ja varastointi ei ole pseudoteknologiaa. Hiilidioksidia voidaan erottaa teollisista prosessivirroista, puristaa tai nesteyttää, kuljettaa ja injektoida geologisiin muodostumiin. Yaran tapauksessa kyse on nimenomaan ammoniakin tuotannossa syntyvän prosessihiilidioksidin käsittelystä, mikä on teknisesti otollisempi kohde kuin esimerkiksi hyvin laimean savukaasuvirran puhdistaminen.

Mutta se, että jokin voidaan tehdä, ei vielä vastaa kysymykseen siitä, kannattaako se tehdä juuri tällä tavalla ja tässä mittakaavassa. CCS:n keskeinen ongelma on, ettei lopputuotteena synny uutta markkinoilla myytävää hyödykettä. Talteenotto, nesteytys, välivarastointi, laivakuljetus, putkisto ja injektointi ovat kaikki lisävaiheita olemassa olevan tuotannon päälle.

Järjestelmän kannattavuus syntyy siksi suurelta osin poliittisesti luodun hinnan ympärille: vältettyjen päästökustannusten, tukien, infrastruktuurirahoituksen ja sääntelyn yhdistelmästä. Yara itse korostaa, että Sluiskilin projekti mahdollistaa 800 000 tonnin vuotuisten päästöjen välttämisen ja samalla näihin määriin kohdistuvan hiiliverotuksen tai päästökustannuksen välttämisen.

Julkinen raha ei ole sivuseikka vaan osa rakennetta

Northern Lights ei ole yksityisesti tyhjiössä syntynyt kuljetus- ja varastointipalvelu. Sen ensimmäinen vaihe on osa Norjan Longship-hanketta, jossa Norjan valtio on sitoutunut kattamaan noin 80 prosenttia ensimmäisen vaiheen toteutuneista kustannuksista sovittujen ehtojen puitteissa. Euroopan unionin Connecting Europe Facility puolestaan on myöntänyt Northern Lightsin laajennukseen 131 miljoonaa euroa.

Tämä on olennainen havainto. Euroopassa ei rakenneta CCS-markkinaa vain siksi, että yritykset olisivat spontaanisti havainneet hiilidioksidin hautaamisen tuottavaksi liiketoiminnaksi. Markkina syntyy, koska politiikka luo samanaikaisesti kustannuksen hiilidioksidin päästämiselle ja tukee infrastruktuuria, jolla tuota kustannusta voidaan välttää.

Rakenteessa on tietty sisäinen logiikka: jos poliittinen tavoite on vähentää päästöjä myös sellaisilla teollisuudenaloilla, joissa prosessipäästöjä on vaikea poistaa, CCS tarjoaa yhden teknisen reitin. Mutta samalla järjestelmä tekee teollisuuden kilpailukyvystä entistä riippuvaisemman päästökaupan, tukien ja sääntelyn keskinäisestä tasapainosta.

800 000 tonnia on sekä paljon että vähän

Luvut näyttävät erilaisilta riippuen siitä, mihin niitä verrataan. Yaran mukaan 800 000 tonnin vuotuinen vähennys vastaa noin puolta prosenttia Alankomaiden kokonaispäästöistä. Yhden teollisuuslaitoksen tasolla määrä on suuri. Kansallisen tai eurooppalaisen kokonaisuuden tasolla se on jo paljon vaatimattomampi.

Tästä ei seuraa, että projekti olisi automaattisesti merkityksetön. Teollisuuden päästövähennykset syntyvät väistämättä yksittäisten laitosten, prosessien ja investointien summana. Mutta mittakaava kertoo, kuinka valtava infrastruktuuri tarvitaan, jos CCS:stä halutaan muodostaa yksi Euroopan keskeisistä ilmastoratkaisuista.

Euroopan komissio itse puhuu tulevasta koko Euroopan kattavasta hiilidioksidin kuljetus- ja varastointiketjusta. Sluiskil ei siis ole järjestelmän päätepiste vaan prototyyppi suuremmalle verkostolle: satamaterminaaleille, putkistoille, laivastolle, varastointikentille ja niihin liittyville tukimekanismeille.

Energia- ja kilpailukykykysymys jää helposti taka-alalle

Jokainen CCS-ketjun vaihe kuluttaa energiaa. Hiilidioksidi on erotettava, käsiteltävä, nesteytettävä tai paineistettava, kuljetettava ja injektoitava. Tämä merkitsee sitä, että osa teollisuuden energiankulutuksesta ei enää mene itse tuotteen valmistamiseen vaan tuotannon sivuvirran käsittelyyn.

Euroopan kannalta tämä ei ole pieni yksityiskohta. Maanosa kamppailee jo nyt korkean energian hinnan, teollisuuden investointipaineiden ja globaalin kilpailukyvyn kanssa. Jos päästövähennykset toteutetaan lisäämällä olemassa olevan tuotannon ympärille uusi kallis infrastruktuurikerros, kustannus ei katoa. Se siirtyy yritysten, veronmaksajien, energiajärjestelmän ja lopulta tuotteiden hintojen välille.

Lannoiteteollisuudessa tämä ketju on erityisen herkkä, koska lannoitteiden hinta vaikuttaa maatalouden tuotantokustannuksiin ja sitä kautta ruokaketjuun. Siksi CCS:n kustannuksia ei voi tarkastella vain ilmastotonnien laskentana. Ne ovat myös teollisuus-, maatalous- ja kuluttajapolitiikkaa.

Euroopan strateginen valinta

Sluiskilin projekti on kiinnostava juuri siksi, ettei se ole yksittäinen tekninen kuriositeetti. Se paljastaa Euroopan ilmastopolitiikan seuraavan vaiheen logiikan.

Ensin hiilidioksidille asetetaan poliittinen hinta. Sen jälkeen rakennetaan julkisesti tuettua infrastruktuuria, jonka avulla yritykset voivat välttää tuon hinnan. Lopuksi järjestelmästä muodostetaan uusi rajat ylittävä markkina, jossa hiilidioksidia kuljetetaan ja varastoidaan palveluna.

Tätä voidaan pitää johdonmukaisena ilmastopolitiikkana. Sitä voidaan yhtä perustellusti tarkastella myös valtavana kustannusten ja infrastruktuurin ketjuna, jonka olemassaolo riippuu jatkuvasta poliittisesta ohjauksesta.

Ratkaiseva kysymys ei siis ole, pystytäänkö hiilidioksidia pumppaamaan merenpohjan alle. Pystytään.

Ratkaiseva kysymys on, kuinka suuren osan Euroopan rajallisesta energiasta, pääomasta ja teollisesta kilpailukyvystä haluamme sitoa siihen, että jo syntynyt hiilidioksidi kerätään talteen, kuljetetaan toiseen maahan ja haudataan geologiseen varastoon.

Jos CCS jää tarkasti rajatuksi työkaluksi sellaisiin prosesseihin, joissa päästöjä on aidosti vaikea muuten poistaa, sillä voi olla järkevä rooli. Jos siitä sen sijaan rakennetaan yksi Euroopan uuden teollisuusjärjestelmän peruspilareista, kustannusten, tukiriippuvuuden ja energiankulutuksen pitäisi olla aivan yhtä näkyvä osa keskustelua kuin talteen otettujen hiilidioksiditonnien.

Lähteet: Report24, Yara International, Euroopan komissio, Northern Lights ja Norjan hallitus.