Roomassa järjestetyssä suljetussa tapaamisessa Paavi Leo XIV kehotti papistoa kirjoittamaan saarnansa itse. Hän varoitti tekoälyn käytön houkutuksesta ja vertasi aivoja lihaksiin: jos niitä ei käytä, ne surkastuvat. Lisäksi hän korosti, että saarnaaminen on uskon jakamista – kokemuksen ja henkilökohtaisen suhteen välittämistä – eikä tekoäly kykene siihen.

Yksittäinen huomio teknologian käytöstä olisi voinut jäädä marginaaliin. Mutta nyt siitä on tullut osa laajempaa keskustelua: mitä tapahtuu, kun hengellinen auktoriteetti kohtaa algoritmin?

Tekoäly kirkon työkaluna – vai uhkana?

On selvää, että monet papit – kuten monet opettajat, toimittajat ja virkamiehet – ovat kokeilleet generatiivisia kielimalleja, kuten ChatGPT, tekstin jäsentämiseen tai ideoiden luonnosteluun. Teknologia on nopea, rakenteellisesti siisti ja usein yllättävän retorisesti pätevä.

Kysymys ei siis ole siitä, voiko tekoäly kirjoittaa “hyvän” saarnan. Se voi.

Kysymys on siitä, onko hyvä saarna sama asia kuin hengellisesti merkityksellinen saarna.

Paavin puheenvuorossa ydin ei ollut teknologinen vaan teologinen. Saarna ei hänen mukaansa ole informatiivinen esitys vaan todistaminen – henkilökohtaisen uskon jakaminen yhteisölle. Siinä kontekstissa tekoäly ei ole vain apuväline vaan väliin tuleva suodatin.

Miksi aihe politisoituu heti?

Tekstin yhteydessä esitetään väitteitä kirkon poliittisesta agendasta, pandemia-ajan toiminnasta, suhtautumisesta rokottamattomiin sekä suhteesta maahanmuuttoon ja saksalaiseen Alternative für Deutschland -puolueeseen.

Nämä väitteet ovat osa laajempaa eurooppalaista kulttuurisotaa, jossa kirkko nähdään joko:

  1. perinteisen identiteetin puolustajana
  2. tai poliittisesti vasemmistolaistuneena instituutiona.

Kun tekoäly astuu kuvaan, keskustelu laajenee nopeasti:
Onko kirkko menettänyt uskottavuutensa niin, että edes papit eivät enää kirjoita omia saarnojaan?
Vai onko kyse vain uudesta työkalusta, jota demonisoidaan symbolisista syistä?

Tekoäly ja aitouden kriisi

Yksi artikkelin keskeisistä retorisista kysymyksistä kuuluu: “Miksi enää mennä kirkkoon, kun voi keskustella yhtä valveutuneen botin kanssa?”

Tämä ei ole pelkkä provokaatio. Se osuu laajempaan ilmiöön.

Generatiiviset mallit kykenevät:

  • vastaamaan teologisiin kysymyksiin
  • tuottamaan lohduttavaa kieltä
  • simuloimaan empaattista dialogia

Mutta ne eivät:

  • elä uskonnollista elämää
  • kanna seurakunnan vastuuta
  • osallistu yhteisölliseen rituaaliin

Kirkon kriisi ei siis ole ensisijaisesti teknologinen. Se on institutionaalinen ja kokemuksellinen. Jos yhteisö ei koe papin puhetta aidoksi, tekoälystä tulee helposti symbolinen syntipukki.

Onko kyse oikeasti tekoälystä?

Paavin huomio voidaan tulkita kahdella tavalla:

  1. Konservatiivinen tulkinta: tekoäly on uhka hengelliselle aitoudelle.
  2. Institutionaalinen tulkinta: kirkko yrittää säilyttää auktoriteettinsa maailmassa, jossa kuka tahansa voi generoida teologisesti pätevää tekstiä.

Kun kielimallit madaltavat asiantuntijuuden kynnystä, myös hengellinen auktoriteetti joutuu uuteen asemaan. Papin asema ei enää perustu yksin retoriseen kykyyn tai tiedolliseen etumatkaan.

Se perustuu kokemukseen, yhteisöön ja henkilökohtaiseen todistukseen.

Mikä tässä oikeasti muuttuu?

Tekoäly ei todennäköisesti tyhjennä kirkkoja.

Mutta se paljastaa jotain:

Jos seurakuntalainen kokee saavansa saman sisällön kotikoneeltaan, kirkon lisäarvon täytyy olla muualla kuin tekstin laadussa.

Paavin varoitus ei siis ole vain tekninen ohje. Se on muistutus identiteetistä.

Kysymys ei lopulta ole siitä, voiko ChatGPT kirjoittaa saarnan.

Kysymys on siitä, kuka kantaa sen.

Komentoi