Kun vallanpitäjä alkaa pelätä omia kansalaisiaan, se ei kiristä vyötä – se kiristää suuta.

Konteksti: länsimaiset arvot paperilla, valvontakone käytännössä

Lännen oma myyttinen peruskertomus on selkeä: vapaus, oikeusvaltio, sananvapaus. Ne on kirjoitettu auki sekä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen (YKJ), jossa artikla 19 takaa oikeuden mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen “rajoista riippumatta”,(un.org) että Euroopan ihmisoikeussopimukseen (EIS), jonka artikla 10 suojaa sananvapautta ja oikeutta vastaanottaa ja levittää tietoa.(ECHR)

Sama Eurooppa, joka nojaa näihin teksteihin omaa moraalista ylemmyyttään perustellessaan, on viimeisen 20 vuoden aikana rakentanut rinnalle toisen todellisuuden: sääntely- ja valvontakoneen, jossa “turvallisuus”, “disinformaatio” ja “lapsensuoja” ovat taikasanoja, joilla oikeuksia kavennetaan pala palalta.

Hans Vogelin tuore “Censorship is a Western Value!” -kirjoitus esittää tylyn teesin: sensuurista on tehty käytännön länsimainen arvo – ei poikkeus, vaan järjestelmälogiikka.(globalresearch.ca) Kaikesta voi olla eri mieltä, mutta väite osuu kiusallisen lähelle tämän päivän EU-todellisuutta.

Todisteet: DSA, disinformaatio-koodit ja “vapaaehtoinen” chat-kontrolli

Ensimmäinen kerros on EU:n Digital Services Act (DSA), joka määrittelee suurille verkkoalustoille “järjestelmäriskit” – muun muassa disinformaation, vaalivaikuttamisen ja yhteiskunnallisen vakauden horjumisen. Lisäksi se velvoittaa alustoja poistamaan laitonta sisältöä, tekemään yhteistyötä “trusted flagger” -toimijoiden kanssa ja avaamaan dataa viranomaisille ja “pätevöitetyille tutkijoille”.(digital-strategy.ec.europa.eu)

Toinen kerros on vahvistettu ohjeistus disinformaation torjumiseksi – ensin vuoden 2018 vapaaehtoinen Code of Practice, sitten vuoden 2022 “vahvistettu koodi”, jota on alettu kytkeä osaksi DSA-kehikkoa.(digital-strategy.ec.europa.eu) Käytännössä se tarkoittaa, että suurten alustojen on rakennettava politiikat, algoritmit ja moderointiprosessit, joilla “disinformaatio” tukahdutetaan ennen kuin se edes leviää.

Kolmas kerros on kaikkein vaarallisin: EU:n lapsipornon vastainen sääntely (CSAR, “Chat Control”), jossa on toistuvasti ajettu läpi ajatusta asiakaspuolen skannauksesta – teknologiaa, joka rikkoo päästä päähän -salauksen ja muuttaa jokaisen yksityisen viestin ennakkotarkastetuksi. Kritiikki on ollut poikkeuksellisen rajua: sekä riippumattomat tietosuoja-asiantuntijat että ammattijärjestöt ovat varoittaneet, että kyse on massavalvonnan työkalusta, ei rajatusta lapsisuojatoimesta.(CEPIS)

Neuvoston tuore kompromissi puhuu “vapaaehtoisesta” skannauksesta ja riskiperusteisuudesta, mutta jättää oven levälleen sille, että korkean riskin palvelut voidaan painostaa skannaamaan sisältöjä – samalla kun aiemmat poikkeukset yksityisviestien skannaukseen jatkuvat.(Reuters)

Neljäs kerros on ikä- ja henkilöllisyysvalvonta. Euroopan parlamentti on hiljattain vaatinut koko EU:n laajuista vähintään 16 vuoden alaikärajaa sosiaaliseen mediaan, videoalustoille ja tekoälychatboteille, nuoremmille vain huoltajan suostumuksella. Toteutus nojaa väistämättä jonkinlaiseen vahvaan tunnistautumiseen, vaikka sitä ei vielä myönnetä ääneen.(Reuters)

Kun nämä kerrokset yhdistetään, muodostuu kuva: alustan on tunnistettava käyttäjä, arvioitava hänen viestintänsä riskit, suodatettava “disinformaatio” ja tarvittaessa skannattava myös yksityisviestit – kaikki “eurooppalaisten arvojen” ja “perusoikeuksien suojelun” nimissä.

Analyysi: “Disinformaatio” aseena, ei käsitteenä

Vogel osuu yhteen olennaiseen hermoon: “disinformaatio” ei ole neutraali tekninen termi vaan poliittinen ase. Jokainen viesti sisältää informaatiota – se voi olla totta, osatotta, virheellistä tai suoraa valhetta, mutta se on aina informaatiota. Se, mikä leimataan “disinformaatioksi”, ei määräydy matematiikalla vaan vallalla.

EU määrittelee disinformaation “tarkoitukselliseksi harhaanjohtavaksi sisällöksi, jolla pyritään vahingoittamaan yhteiskuntaa”. Se kuulostaa järkevältä, kunnes kysyy: kuka päättää tarkoituksesta ja vahingosta? DSA:ssa disinformaatio nivoutuu suoraan “järjestelmäriskeihin”, kuten vaaleihin, julkisen turvallisuuden uhkiin ja yhteiskunnalliseen koheesioon.(cogitatiopress.com)

Kun tämä yhdistetään poliittisesti valittuihin “trusted flaggereihin”, syntyy järjestelmä, jossa:

  • Viranomaiset ja niihin kytkeytyvät NGO-verkostot päättävät, mikä on “riski”.
  • Alustojen algoritmit tukahduttavat riskiksi nimetyn sisällön ennalta – ei vasta rikosepäilyn perusteella.
  • Käyttäjät näkevät lopulta vain sen osan keskustelusta, jonka yhdistelmä Brysselin komissaareja, kansallisia viranomaisia ja yritysten compliance-osastoja katsoo “turvalliseksi”.

Sananvapaus ei kuole kerralla, se kuristetaan huomaamattomasti. EIS:n artikla 10 sallii rajoituksia esimerkiksi rikollisuuden ehkäisemiseksi tai muiden oikeuksien suojaamiseksi, mutta edellyttää, että rajoitusten on oltava välttämättömiä, laissa tarkkaan määriteltyjä ja oikeasuhtaisia demokraattisessa yhteiskunnassa.(ECHR)

On vaikea väittää, että ennakoiva massaalgoritminen suodatus – joka perustuu epämääräiseen “järjestelmäriskiin” ja poliittisesti ladattuun “disinformaatioon” – täyttäisi nämä kriteerit ilman erittäin tiukkaa ja läpinäkyvää valvontaa. Sellaista valvontaa ei tällä hetkellä ole.

Seuraukset: pelon politiikka ja itseään ruokkiva jakolinja

Vogel rakentaa kertomuksensa pitkästä kaaresta: kylmän sodan Neuvostoliiton uhka, “terrorismin vastainen sota”, ilmastohätätila, Covid, Ukrainan sota. Teesi on, että uhkakertomuksia vaihdetaan, mutta logiikka pysyy – pelon avulla pidetään yhteiskunta kurissa ja jakautuneena.

Tässä kohtaa kannattaa irrottautua salaliittokielestä ja katsoa mekanismia:

  • Jokaisen kriisin yhteydessä valvontaa kiristetään ja poikkeuksista tulee normi.
  • Jokainen poikkeus perustellaan sillä, että “tilanne on poikkeuksellinen”.
  • Kun kriisi hiipuu, valvontaa ei pureta, vaan se integroidaan uuteen perusrakenteeseen.

Covid-vuosina nähtiin, miten nopeasti kova narratiivikuri pystytettiin: algoritmiset rajoitukset, tilien sulkemiset, virallisen linjan kyseenalaistajien leimaaminen. Se toimi – ja siksi samaa mallia sovelletaan nyt laajempaan kokonaisuuteen: ilmastopolitiikkaan, geopoliittisiin konflikteihin, talouskriiseihin.

Samalla syntyy Vogelinkin kuvaama syvä jakolinja:

  • ne, jotka edelleen luottavat siihen, että “viranomaiset tarkoittavat hyvää”
  • ja ne, jotka eivät enää usko virallisiin narratiiveihin edes silloin, kun ne ovat totta.

Kun EU ajaa eteenpäin CSAR:ia, jossa asiakaspuolen skannaus on edelleen neuvottelupöydällä,(CEPIS) ja rakentaa DSA:n kautta pysyvän rakenteen “luotetuille liputtajille” ja disinformaation torjunnalle, se vahvistaa juuri sitä epäluottamusta, jota väittää torjuvansa.

Lisäkerros on teknologinen: ikärajojen ja “turvallisen suunnittelun” ympärille rakennettavat vaatimukset ajavat käytännössä digitaaliseen henkilöllisyyteen ja kasvo- tai ID-pohjaiseen tunnistautumiseen aina, kun haluat osallistua julkiseen keskusteluun.(Reuters) Pelko lasten puolesta on aito, mutta ratkaisu laajentaa valvontaa kaikkiin – myös niihin, jotka eivät ole tehneet mitään väärää.

Tuomio: heikko valta tarvitsee vahvaa sensuuria

Publication-X:n näkökulmasta EU:n nykyinen linja merkitsee käytännössä yhtä asiaa:
sensuurista on tehty järjestelmätason oletus, ja se on räikeässä ristiriidassa sekä YKJ:n että EIS:n hengen kanssa.(un.org)

Tämä ei tarkoita, ettei lapsiin kohdistuvaa seksuaalirikollisuutta pitäisi torjua aggressiivisesti – pitäisi, ja paljon tehokkaammin kuin nyt. Se ei tarkoita, ettei ulkomaisella vaikuttamisella olisi merkitystä – on, ja sitä vastaan pitää suojautua. Mutta:

  • Massaskannaus ei ole täsmäase vaan sirpalepommi, joka osuu kaikkiin.
  • Ennakoiva algoritminen vaientaminen ei ole oikeusvaltiota vaan ennakkosensuuria.
  • Epäselvät käsitteet “disinformaatio” ja “vihapuhe” eivät ole juridiikkaa vaan politiikkaa.

Vogelin kärjistys “sensuuri on länsimainen arvo” on liioitteleva – mutta juuri siksi se toimii varoituskynttilänä. Jos annamme EU-koneiston jatkaa nykyistä kurssiaan, lauseesta tulee vähitellen kuvaus todellisuudesta, ei pelkkä poleeminen otsikko.

Terve demokraattinen järjestelmä uskaltaa sietää:

  • virheitä,
  • väärää tietoa,
  • jopa typeriä ja mauttomia mielipiteitä –

ja keskittyy rankaisemaan konkreettisia tekoja: uhkauksia, vainoa, rikoksiin yllyttämistä, lapsipornon tuottamista ja levittämistä. Se ei rakenna koneistoa, joka kohtelee jokaisen kansalaisen viestintää potentiaalisena rikoksena.

EU:n komissio ja sitä myötäilevät hallitukset ovat valinneet toisen tien. He eivät luota kansalaisiinsa, ja siksi he rakentavat jatkuvasti uusia kerroksia kontrollia. Se on heikkouden merkki, ei voiman.

Ja kuten historia on useamman kerran osoittanut:
vallat, jotka pelkäävät omaa kansaansa ja tukeutuvat sensuuriin, eivät lopulta kaadu siksi, että niitä vastustetaan – vaan siksi, että kukaan ei enää usko niihin.

📚 Lähteet