Lännen väkivaltainen parisuhde: mitä tapahtuu, kun valtio alkaa käyttäytyä kuin kaltoinkohteleva kumppani?

Kun “Sundance”-nimimerkillä kirjoittava analyytikko julkaisi kaksi vuotta sitten Conservative Treehouse -sivustolla esseen siitä, kuinka “me, kansalaiset” olemme väkivaltaisessa parisuhteessa omien hallitustemme kanssa, moni kohautti olkapäitään. Ajatus kuulosti liioitellulta – kunnes hän rinnasti valtion vallankäytön mielenterveysjärjestön listaan “15 merkkiä, että olet väkivaltaisessa suhteessa”.

Yhtäkkiä kuva kirkastui: eristetään ystävistä, kontrolloidaan liikkumista, seurataan viestintää, muutetaan sääntöjä jatkuvasti, syyllistetään, vähätellään ja lopulta syytetään uhria kaikesta. Se on mallitarina kaltoinkohtelusta – ja samalla pelottavan tuttu kuva länsimaisesta politiikasta viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

Tässä jutussa emme jää vain Covid-muisteloihin. Katsomme, mitä on tapahtunut sen jälkeen – Britanniassa, EU:ssa ja laajemmin lännessä – ja kysymme: missä kohtaa “huolestuneesta vanhemmasta” tuli mustasukkainen väkivaltainen kumppani, joka ei enää luota sinuun lainkaan?

15 merkkiä, että olet väkivaltaisessa suhteessa – valtion kanssa

Sundancen esseen lopussa oli kaavio: 15 merkkiä väkivaltaisesta suhteesta. Lista on ahdistavan arkinen:

  1. Estää näkemästä ystäviä ja perhettä.
  2. Et saa poistua kotoa ilman lupaa.
  3. Määrää, mitä saat pukea.
  4. Tarkistaa puhelimesi ja viestisi.
  5. Kontrolloi raha-asioitasi ja estää sinua tekemästä työtä.
  6. Valvoo, mitä luet, katsot ja sanot.
  7. Tarkistaa kaiken, mitä teet.
  8. Rankaisee sinua sääntöjen rikkomisesta – ja sääntöjä muutetaan koko ajan.
  9. Sanoo, että kaikki on “sinun parhaaksesi, he tietävät paremmin”.
  10. Ei salli kyseenalaistaa päätöksiä.
  11. Vakuuttaa, että olet hullu – “kukaan muu ei ajattele noin”.
  12. Haukkuminen ja häpäisy: “itsekkääksi” leimaaminen.
  13. Manipulointi, gaslightaus, muistojen kyseenalaistaminen.
  14. Mielipiteesi mitätöinti.
  15. Uhrin syyllistäminen kaikesta.

Alun perin Sundance sovelsi listaa Covid-vuosiin ja Yhdysvaltojen sensuurikoneistoon. J.B. Shurk tarttui samaan metaforaan tuoreessa kirjoituksessaan ja laajensi sen koko länsimaiseen järjestelmään: kun tarkastelet yksityiskohtia, huomaat, että lähes kaikki 15 kohtaa täyttyivät – ja monessa paikassa täyttyvät yhä.

Covid: harjoituskierros vai todellinen käännekohta?

Kalifornian kuvernööri Gavin Newsom julkaisi syksyllä 2020 kiistetyt mutta sittemmin vahvistetut Thanksgiv­ing-ohjeistukset: ei enempää kuin kolme kotitaloutta, juhlat enintään kaksi tuntia, kaikki ulkona, ei laulua, ei huutamista. Samalla poliisi ajoi rannikolla yksin meressä melovia paddleboard-harrastajia rantaan ja pidätyksiin. Ajatus riskien hallinnasta venyi absurdiin – ja viesti oli selvä: sinun järkeilylläsi ei ole väliä, vain määräyksillä on.

Demokraattijohtajat eri puolilla Yhdysvaltoja kilpailivat siitä, kuka säätää tiukimmat rajoitukset: koteihin lukitsemista, kirkkojen sulkemista, pienyrittäjien konkurssiaaltoja, maskipakkoja tilanteissa, joissa ne olivat lähinnä rituaali. Shurk väittää, että Covid-kausi täytti koko 15 kohdan väkivaltaisen parisuhteen listan – eikä siksi, että virus olisi ollut vaaraton, vaan koska valta maistui liian hyvältä, kun se kerran oli saatu käsiin.

On tärkeää tehdä yksi korjaus, jota alkuperäinen retoriikka usein laiminlyö: Minnesotassa kuvattu, maailmalle levinnyt video, jossa poliisi ja kansalliskaarti ampuvat maalipatruunoita talojen kuisteilla seisoviin ihmisiin, liittyi George Floyd -protestien aikana asetettuun yö­kieltoon – ei Covid-lukkoihin. Se ei tee teosta vähemmän ongelmallista, mutta muistuttaa, että “hätätila” voi olla mitä tahansa: epidemia, mielenosoitukset, terroriuhka, energiapula, disinformaatio.

Kuvio on silti sama. Kun hätätila julistetaan, monet demokratian normaalit jarrut siirretään sivuun – ja osa niistä ei välttämättä koskaan palaudu.

Hydrapäinen tyrannia: kun yksi pää katkaistaan, kaksi kasvaa tilalle

Sundancen ja Shurkin yksi keskeinen havainto on tämä: Covid ei ollut loppu, se oli harjoitus. Kun terveys­kriisi menetti poliittisen voimansa, sama logiikka siirrettiin uusiin kehikkoihin:

  • Ukrainan sota: kuka kyseenalaistaa “oikean” linjan, leimataan helposti Kremlin apuriksi tai äärioikeistolaiseksi.
  • “Ääriliikkeet” ja sisäinen turvallisuus: protestit, lippurivit ja kansallissymbolit tulkitaan yhä useammin potentiaaliseksi “uhkakäyttäytymiseksi”.
  • Lapsiin kohdistuvat rikokset verkossa: todellinen ja vakava ongelma, mutta myös täydellinen savuverho laajalle viestinnän valvonnalle.

Hydra-metafora on osuva: kerran käyttöön otettu poikkeusvallan malli ei katoa – se vain vaihtaa perusteluaan.

Britannian digitaalinen henkilöllisyys: “turvallisuus” vai digitaaliset rajat omille kansalaisille?

Britanniassa Labour-puolueen kansanedustajat ovat käynnistäneet kampanjan pakollisen digitaalisen henkilöllisyysjärjestelmän puolesta. Ajatuksena on yhdistää maahanmuuttopolitiikka, palvelujen tehostaminen ja “kansallinen turvallisuus” yhdeksi digitaaliseksi portinvartijaksi.

Parlamentti kävi lokakuussa 2025 täysistuntokeskustelun “Mandatory Digital ID” -aiheesta, jossa käytiin läpi sekä teoreettisia hyötyjä että yksityisyyden ja perusoikeuksien uhkia. Samaan aikaan kansalaisoikeusjärjestö Big Brother Watch keräsi lähes kolme miljoonaa allekirjoitusta pakollista digitaali-ID:tä vastustavaan vetoomukseen ja varoitti “checkpoint-yhteiskunnasta”, jossa kansalaiset joutuvat jatkuvasti todistamaan oikeutensa liikkua, tehdä töitä ja käyttää palveluja.

Tässä näkyy väkivaltaisen parisuhteen yksi klassinen piirre: ensin luodaan ongelma – vuosia jatkunut hallitsematon maahanmuuttopolitiikka ja byrokraattinen kaaos – ja sen jälkeen tarjotaan ratkaisuksi lisää valtaa samalle järjestelmälle: “Me suojelemme teitä, jos luovutatte vielä vähän lisää vapautta.”

EU:n “Chat Control” – yksityisviestit suurennuslasin alle

EU:n lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjuntaan liittyvä säädöspaketti (CSAR) – kriitikoiden suussa “Chat Control” – lähti liikkeelle komission ehdotuksesta, joka olisi velvoittanut palveluntarjoajat seulomaan kaikkia yksityisiä viestejä, kuvia ja sähköposteja tekoälyfilttereillä epäillyn materiaalin varalta.

Kolmen vuoden kiivaan vastustuksen jälkeen jäsenmaat vetivät marraskuussa 2025 osittain käsijarrua ja päätyivät malliin, jossa seulonta olisi “vapaaehtoista” eikä enää täysin pakollista. Mutta olennainen asia jäi suurelta osin huomiotta: itse periaate – että yksityisviestintä voidaan nähdä lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja alistaa massaseulonnalle – tuli normalisoiduksi.

Kriitikoiden mukaan kyseessä on oppikirjaesimerkki väkivaltaisen suhteen kohdasta 4 ja 7: “tarkistetaan puhelimesi ja viestintäsi” sekä “tarkistetaan kaikki, mitä teet”. Kun järjestelmä on kerran rakennettu ja oikeutettu “hyvällä asialla”, sen uudelleenkäyttö muihin tarkoituksiin on vain ajan kysymys.

Democracy Shield – EU:n oma “suojelusenkeli”, joka kuiskaa mitä saa sanoa

Marraskuussa 2025 komissio esitteli uuden kokonaisuuden nimeltä European Democracy Shield. Virallisen kuvauksen mukaan tarkoitus on “vahvistaa demokratian resilienssiä”, torjua ulkoista vaikuttamista ja varmistaa, että eurooppalaiset saavat “luotettavaa tietoa”.

Käytännössä pakettiin kuuluu uusi “informaation seurantakeskus”, jonka tehtävänä on valvoa verkossa leviävää sisältöä ja tunnistaa “manipulaation” muodot – eli päättää, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Kriittiset kommentaattorit ovat verranneet hanketta EU-tasoiseen totuusministeriöön.

Demokratian kannalta ongelma ei ole se, että propagandaa ja disinformaatiota ylipäätään pyritään torjumaan. Ongelma on, että sama instituutio, joka tuottaa politiikkaa, alkaa määritellä myös sen, miten politiikasta saa puhua. Se on suora polku listan kohtiin 6, 10 ja 14: valvotaan mitä luet ja sanot, kielletään päätösten kyseenalaistaminen ja mitätöidään vähemmistömielipiteet “vaarallisina” tai “harhaanjohtavina”.

Kun lippu muuttuu “uhaksi” – symbolit, pelko ja häpeä

Yksi väkivaltaisen suhteen tehokkaimmista työkaluista on häpeä. Kun uhri alkaa uskoa, että hänen tunteensa, toiveensa tai symbolinsa ovat lähtökohtaisesti väärin, valtasuhde on sisäistetty.

Britanniassa tämä näkyy kouriintuntuvasti lippukiistassa. Operation Raise the Colours -kampanja, jossa Union Jack – ja St George’s -lippuja on ripustettu laajalti katujen varsille, on liukunut nopeasti arvokeskustelusta turvallisuuskysymykseksi. Osa kampanjasta on selvästi kytköksissä äärioikeistoon ja maahanmuuttovastaiseen liikehdintään, mikä tekee tilanteesta vaikean.

Silti se, miten viranomaiset puhuvat ilmiöstä, kertoo jotain olennaista valtasuhteista. Emily Spurrell, Association of Police and Crime Commissioners -järjestön puheenjohtaja, totesi poliisijohtajien kokouksessa, että lippujen käytöstä on tullut “jakamisen työkalu” ja että se ei joissain tilanteissa ole “sanavapautta vaan pelottelua”.

Kun kansallisen lipun heiluttaminen voidaan paketoida “uhkaavaksi signaaliksi”, avautuu ovi tilanteelle, jossa valtion on oikeus määritellä, mitkä tunteet ja symbolit ovat hyväksyttäviä. Tämän jälkeen on helppo siirtyä listan kohdista 12–15: häpäisy, syyllistäminen, uhrin leimaaminen ongelman aiheuttajaksi.

Miksi me hyväksymme tämän?

Väkivaltaisessa suhteessa uhrin keskeinen kysymys on aina sama: miksi en vain lähde? Valtio–kansalainen-suhteessa lyhyt vastaus on: koska ei ole minne mennä. Lännen keskiluokalle “muuta maahan X” ei ole realistinen ratkaisu – ja usein sama logiikka toistuu myös “vaihtoehtoisissa” maissa.

Psykologisesti kyse on hitaasta totuttamisesta. Kun raja ylittyy pienin askelin – yksi uusi “väliaikainen” poikkeussääntö, yksi uusi valvontajärjestelmä, yksi uusi “turvallisuutta parantava” toimenpide – kukaan ei herää siihen hetkeen, jossa koko arkkitehtuuri muistuttaa väkivaltaisen kumppanin taloa: kamerat joka huoneessa, lukot ulko-ovessa sisäpuolelta, GPS-siru kaulapannassa ja päällä jatkuva tunne, että “kaikki tämä on kuitenkin omaa syytäni”.

Metafora ei ole täydellinen. Hallituksilla on myös legitiimejä tehtäviä: infrastruktuuri, puolustus, järjestyksen ylläpito, epidemioihin reagoiminen. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että vallankäyttö on ihmisten työkalua – ja ihmisten mieltymykset vallan suhteen ovat harvoin nöyriä. Harva poliitikko luopuu vapaaehtoisesti erikoisvaltuuksista, jotka on kerran saatu käyttöön.

Miten väkivaltaisesta suhteesta voi irtautua, jos koti on koko maa?

Väkivaltaisessa suhteessa on kaksi selviytymisstrategiaa: lähdet tai alat taistella takaisin. Lähdön sijaan useimmille realistisempi vaihtoehto on asettaa rajat ja palauttaa valtasuhde sille tasolle, jolla sen olisi aina pitänyt olla: kansalainen työnantajana, valtio palvelijana.

Käytännössä tämä tarkoittaa ainakin neljää asiaa:

  1. Nimeä kuvio ääneen.
    Niin kauan kuin jokainen uusi valvontahanke nähdään irrallisena “tarpeellisena turvallisuustoimena”, kokonaisuus jää hämäräksi. Kun puhumme avoimesti kumulatiivisesta vaikutuksesta – digitaali-ID:t, viestinnän seulonta, Democracy Shield, kasvojentunnistus, maksuliikenteen täydellinen läpinäkyvyys – on vaikeampi teeskennellä, että kyse on pelkistä yksittäisistä säädöksistä.
  2. Puolusta periaatteita myös silloin, kun ne suojelevat muita kuin sinua.
    On helppoa taputtaa, kun valvonta kohdistuu “vääriin” ihmisiin – ääriryhmiin, rikollisiin, vihattuihin poliittisiin vastustajiin. Mutta jos hyväksyt massaseulonnan tänään pedofiilien tai äärioikeiston nimissä, sinulla ei ole enää teknistä eikä oikeudellista estettä sille, että sama koneisto kohdistuu huomenna sinuun.
  3. Rakenna rinnakkaisia suojakerroksia:
    • oikeusjärjestelmä (perustuslakituomioistuimet, riippumattomat tuomarit)
    • kansalaisjärjestöt ja valvontatoimet (esim. Big Brother Watch, EDRi)
    • tekniset ratkaisut (päästä päähän salatut viestimet, avoimen lähdekoodin ratkaisut, hajautetut alustat)
  4. Irrallistu häpeästä.
    Yksi väkivaltaisen suhteen salaisista aseista on häpeä: “Olet yksin, olet hullu, kukaan ei ajattele kuten sinä.” Heti kun huomaat, että samaa kuviota näkevät kymmenet miljoonat ihmiset, dynamiikka muuttuu. Silloin valtion on vaikeampi toimia “huolehtivana vanhempana”, joka väittää tietävänsä kaikesta paremmin.

Tuomio: diagnoosi on raju – mutta vaihtoehto, “kaikki on hyvin”, on vielä vaarallisempi

Onko väite, että länsimaiset kansalaiset ovat väkivaltaisessa parisuhteessa omien hallitustensa kanssa, liian raju? Ehkä joissain yksityiskohdissa – kyllä. Esimerkiksi kaikki lipunheiluttaja ei ole sankari, eivätkä kaikki viranomaiset ole sadistisia kontrollifriikkejä.

Mutta jos katsomme isoja linjoja – Covidin aikana testattua poikkeusvaltaa, sen jatkoa digitaalisen viestinnän seulonnassa, Digitaalisen ID:n normalisointia, Democracy Shieldin kaltaisia “totuuskeskuksia” ja yhä tiukempaa mielipidekontrollia – on vaikea väittää, että huoli olisi pelkkää paranoidia liioittelua.

Väkivaltaisen suhteen ehkä tärkein merkki on tämä:
Säännöt muuttuvat koko ajan, mutta suunta on aina sama – enemmän valtaa toiselle osapuolelle, vähemmän sinun vapaudellesi.

Ja tähän kysymys, jota emme enää voi lykätä:
Aiommeko vain sopeutua, selitellä ja toivoa, että “kumppani” muuttuu paremmaksi – vai alammeko viimein asettaa rajoja?

📚 Lähteet