Uusi PNAS-julkaisu ravistelee ilmastotutkimuksen peruskiveä: mallien oletus enemmän CO₂ → enemmän lämpöä ei näytä vastaavan mitattuja energiavirtoja. Ero mallien ja todellisuuden välillä ei ole marginaalinen – vaan vuosikymmeniä kestävä ja systemaattinen.

Kun teoria ja todellisuus erkanevat toisistaan

Ilmastopolitiikka nojaa vahvasti mallilaskelmiin, jotka arvioivat, kuinka paljon lisä-CO₂ kasvattaa Maahan jäävää energiaa (”radiative forcing”), ja miten meri, ilmakehä ja jäätiköt tähän reagoivat. Mallit ovat olleet perusteluina niin CO₂-vähennystavoitteille, hiilibudjeteille kuin globaaleille skenaarioille.

Nyt julkaistu tutkimus Wu et al., 2025 (PNAS) tarkastelee energiataseen todellista kehitystä ajalta 1880–2020 yhdistelemällä useita merilämpösisällön ja säteilytasapainon mittaussarjoja.
Lähtökohta on yksinkertainen mutta radikaali:
Verrataan mallien oletuksia todellisiin havaintoihin – ilman poliittisia filttereitä.

2000–2020: mallien ”lämpöpiikki” ei näy mittauksissa

Tutkimuksen keskeinen tulos:

Mallien olettama lisäsäteily, jonka CO₂:n nousun pitäisi aiheuttaa, on noin 50 % suurempi kuin se energiamäärä, jonka Maa todellisuudessa on mitannut absorboineensa kahden viime vuosikymmenen aikana.

Toisin sanoen:

  • Mallit olettavat voimakkaan lämpenemisen rungon → mutta
  • Havaintoihin perustuva energiajäämä kasvaa paljon hitaammin.

Tutkijoiden mukaan:

  • Oletettu merien lämpösisällön kasvu on ollut liian jyrkkää.
  • Oletettu merien lämpölaajeneminen ja siitä johdettu merenpinnan nousu ovat yliarvioituja.
  • Mallien ajama ”lämpöpiikki” 2000-luvun alusta nykypäivään ei materialisoitunut.

Tämä luo systemaattisen kuilun teorian ja havainnon välille – ei yhden vuoden, vaan kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Historiallinen trendi ei tue lineaarista CO₂ → energia -yhteyttä

Tutkimus avaa myös pidemmän aikavälin paradoksin:

1910–1945 ≠ 1980–2020

  • 1910–1945 aikana päästöt olivat noin 1 GtC/vuosi.
  • 1980–2020 ne nousivat 6–10 GtC/vuosi, siis moninkertaisiksi.

Silti:

  • Merien lämpövastetta ja lämpölaajenemista oli prosentuaalisesti enemmän 1900-luvun alkupuolella kuin viimeisen 40 vuoden aikana.
  • Toisin sanoen: vähäisemmät päästöt → voimakkaampi energian nousu,
    suuremmat päästöt → huomattavasti maltillisempi energianousu.

Tämä haastaa vahvasti mallien perusoletuksen, jonka mukaan:

”Suurempi CO₂-pitoisuus → suurempi pakote → suurempi energian kertyminen.”

Tutkimuksessa ei väitetä, etteikö CO₂ vaikuttaisi säteilytasapainoon – mutta sen vaikutuksen suuruus, ajoitus ja herkkyys eivät näytä vastaavan todellista energiataseen muutosta.

Kun teoreettinen pakote kasvaa nopeammin kuin mitattu energian kasvu, mallit menettävät ennustearvonsa.

Mitä tästä seuraa ilmastopolitiikalle ja -mallinnukselle?

1. Energiabudjetin herkkyys on todennäköisesti arvioitu liian suureksi

Jos CO₂:n oletettu lämpövaikutus on 2000-luvulla liioiteltu ~50 %, mallilaskelmat tulevien vuosikymmenten lämpenemisestä perustuvat virheelliseen lähtöoletukseen.

2. Mallit eivät kykene selittämään pitkän aikavälin historiallista dynamiikkaa

Jos mallit eivät pysty rekonstruoimaan 1900-luvun todellista energiavastetta, miten ne voisivat ennustaa 2100-lukua luotettavasti?

3. Merien rooli on aliarvioitu tai väärin mallinnettu

Meret nielaisevat 90 % ilmastojärjestelmään tulevasta lisäenergiasta.
Jos tämä komponentti ei vastaa mallien oletuksia, koko ilmastoprojektion perusrunko horjuu.

4. Poliittiset johtopäätökset perustuvat yhä enemmän mallien tarinoihin, eivät havaintoihin

Ilmastokeskustelussa mallien kritiikki on usein tabua. Tämä tutkimus osoittaa, miksi sen ei pitäisi olla.

5. Narratiivi ”CO₂ ohjaa kaikkea” ei kestä mittausdataa sellaisenaan

Tutkimuksen mukaan staattinen lineaarinen oletus CO₂-pitoisuuden ja energiakertymän välillä ei päde.
Todellisuus on monimutkaisempi – ja tällä on suoria seurauksia politiikkaan, rahoitukseen ja riskiskenaarioihin.

Ilmastomalleilta putoaa yksi jalka pois

Uusi PNAS-analyysi ei kiistä ilmastonmuutosta.
Se osoittaa, että mallien herkkyysparametrit ja pakoteoletukset ovat väärässä mittakaavassa.
Kun mallien ennusteet ja mittaukset eroavat 20 vuoden ajan näin paljon, kyse ei ole ”luonnollisista vaihteluista” – vaan väärästä teoreettisesta lähtökohdasta.

Jos Maapallon energiajäämä kasvaa hitaammin kuin CO₂-mallit väittävät, silloin:

  • ennusteet ylikuumenemisesta ovat liioiteltuja
  • ilmastokeskustelun poliittinen terä tylsyy
  • tutkimuksessa on palattava perusmekanismeihin

Tämä ei ole pieni korjaus.
Tämä on järjestelmätason haaste koko nykyiselle ilmastoprojektiolle.

📚 Lähteet (klikattavat linkit)