On ilmiö, jota ei ole mukava sanoa ääneen: osa vasemmistosta näyttää suhtautuvan väkivaltaan – tai väkivallan reunaa hipovaan “suoraan toimintaan” – yllättävän ymmärtäväisesti. Ikkunoita saa särkyä, patsaita saa kaataa, vastustajien tapahtumia saa sabotoida. Peruste on usein moraalinen: “me olemme oikealla asialla.” Mutta jos väline on pelottelu, painostus ja vahingoittaminen, miksi se olisi hyväksyttävämpää, kun tekijä vain sattuu edustamaan “oikeaa” puolta?

Tämä ei ole väite, että kaikki vasemmistolaiset kannattaisivat väkivaltaa. Eivät kannata. Mutta kysymys on silti ajankohtainen: miksi vasemmistossa esiintyy taipumus romantisoida väkivaltaisia muotoja – ja miksi niihin suhtaudutaan järjestelmällisesti pehmeämmin kuin oman vastapuolen harjoittamaan väkivaltaan?

Vallankumousromantiikan varjo

Vasemmiston historiassa on vahva vallankumousromanttinen perinne. Sankaritarina kapinallisesta, joka “rikkoo ketjut”, on voimakas mielikuva – Che-paitoja ja 1968-vuoden kuvia myöten. Tarinan ytimessä on ajatus: järjestelmä on niin läpimätä, ettei sitä voi muuttaa sisäisesti. Siksi poikkeus keinovalikoimassa muuttuu hyveeksi: “ilman radikaalia painetta mitään ei tapahdu”.

Tämä on psykologisesti ymmärrettävää, mutta poliittisesti vaarallista. Kun väkivaltaa aletaan nähdä katalyyttinä, se normalisoituu. Ja kun väkivalta normalisoituu, kynnykset madaltuvat – ensin “vain omaisuutta”, sitten “vain vastapuolen tilaisuuksia”, lopulta “vain ne, jotka estävät meitä”.

Moraalisen ylemmyyden ansa

Toinen selitys on moraalinen. Jos uskot edustavasi parempaa maailmaa ja haavoittuvien puolustamista, kiusaus on suuri perustella kovat otteet “poikkeuksellisilla oloilla”. Tätä kutsutaan moral licensingiksi: koet ansainneesi luvan kyseenalaisiin keinoihin, koska päämääräsi on jalo. Tällöin väkivalta ei näyttäydy rikkomuksena, vaan välineenä “oikeuden” saavuttamiseksi.

Ongelma on kaksinkertainen. Ensiksi, moraali, joka sallii väkivallan, tyhjentää oman jaloutensa sisältä käsin. Toiseksi, sama logiikka toimii kaikilla suunnilla. Jos “hyvä päämäärä” oikeuttaa väkivallan, kuka enää on oikeudenkäyttäjä? Lopputulos on kilpailu siitä, kuka huutaa hätätilaa kovempaa.

Kielen taikatemput: väkivalta muuttuu “suoraksi toiminnaksi”

Kieli pehmentää. Väkivallasta tulee “suoraa toimintaa”, pelottelusta “vastarintaa”, hajotuksesta “symbolista”. Kun sanat vaihtuvat, myös moraalinen arvio hämärtyy. “Symbolinen väkivalta” kuulostaa akateemiselta termiltä – kunnes muistetaan, että jonkun kauppa on hajalla ja työntekijä pelkää.

Sama kielen venyttely näkyy vastuunkannon kiertelynä: “enemmistö oli rauhanomaisia”, “muutamat ylilyönnit”, “provokaatio”. Lopputulema on, ettei kukaan ole vastuussa, mutta ikkuna on silti rikki.

Spektaakkelin logiikka ja algoritmit

Nykyinen mediaympäristö palkitsee spektaakkelin. Rauhallinen kyltti ja kolmen minuutin puhe eivät trendaile, mutta savu, liekit ja kireä vastakkainasettelu tekevät niin. Kun huomio muuttuu valuutaksi, kovemmat keinot saavat ylilainaa. Tämä ei ole vasemmiston yksinoikeus – mutta vasemmistolla on usein taito paketoida spektaakkeli moraaliseen narratiiviin: “emme me, vaan järjestelmä pakottaa”.

“Ei vihollisia vasemmalla” – koalition kurinalaisuus

Poliittiset liittoumat pysyvät kasassa, kun sisäisiä jännitteitä ei revitellä julkisuudessa. Siksi äärilaitojen rikkeisiin suhtaudutaan mieluummin vaivaantuneesti kuin jyrkästi: tuomitsemisen pelätään hajottavan rintamaa. Tämä “no enemies to the left” -refleksi näkyy hiljaisuutena, relativisointina tai fokus-siirtona (“entä oikeisto?”). Lopputulos on tilamoraali: omille enemmän armoa, muille enemmän nuijaa.

“Väkivalta ylhäältä” vs. “väkivalta alhaalta”

Vasemmiston ajattelussa on perinne erottaa “valtiorakenteiden väkivalta” (poliisi, laki, talous) ja “kansan vastarinta”. Jako on analyyttisesti kiinnostava, mutta käytännössä se on usein alibi nähdä alhaalta tuleva fyysinen väkivalta ymmärrettävämpänä. Jos poliisin voiman käyttö on aina “sortoa”, silloin kyynelkaasun välttelyssä syntynyt kivisade nähdään helposti “itsepuolustuksena” – vaikka todellisuudessa kyse olisi aivan tavallisesta pahoinpitelystä.

Vastapaino: tämä ei ole vain vasemmiston ongelma

Rehellisyyden nimissä: väkivaltaa romantisoidaan myös oikealla. Myytit sankarillisesta “kansannoususta” ja “kulttuurisodasta” voivat yhtä lailla syöttää kovia otteita. Mutta tämä peili tekee väitteestäni vahvemman, ei heikompaa: jos kuka tahansa normalisoi väkivallan, demokratia häviää. Silloin me tarvitsemme periaatteen, joka ylittää puolueet.

Neljä koetinta, joihin vasemmiston (ja kaikkien) pitäisi suostua

  1. Universaali sääntö: väkivalta ja pelottelu eivät muutu hyväksyttäviksi siksi, että minun tavoitteeni ovat hyvät. Jos keinon hyväksyttävyys riippuu lipusta, kyse on tribalismista, ei moraalista.
  2. Käänteistesti: kuvittele, että sama teko, sama määrä väkivaltaa ja samat kohteet, mutta tekijänä on oma vastapuolesi. Oletko yhtä lempeä? Jos et, olet kaksoisstandardin äärellä.
  3. Selkokielisyys: lopeta eufemismit. “Suora toiminta” on väkivaltaa silloin, kun ihmisiä vahingoitetaan tai omaisuutta rikotaan. Jos et uskalla sanoa sanaa, tiedät jo mitä se on.
  4. Johtajien velvollisuus: vasemmiston eturivin toimijoiden – kuten myös oikeiston – on paitsi tuomittava väkivalta, myös organisoitava liikkeen sisäinen hygienia: mielenosoitusten turvaprotokollat, rauhanomaisuuden valvonta, väkivaltaisten elementtien erottaminen ja julkinen nimeäminen. Hyve ei riitä; tarvitaan käytäntöjä.

Miksi tällä on väliä?

Väkivalta on politiikan antifilosofiaa. Se ei keskustele, vaan pakottaa; se ei perustele, vaan pelottaa. Kun väkivallan taso nousee, rationaalinen keskusta vetäytyy, koska tavallinen ihminen haluaa rauhaa. Se jättää näyttämön niille, jotka sietävät kaaosta – juuri niille, joihin demokraattinen yhteisö voi luottaa vähiten.

Vasemmiston on helppo pitää itseään heikomman puolen puolustajana. Siksi sen pitäisi olla tarkin väkivallan tuomitsemisessa, ei lepsuin. Muuten puolustettavat ihmiset – vähemmistöt, pienyrittäjät, tavalliset työntekijät – maksavat laskun, kun kaduilla leikitään vallankumousta ja vakuutukset eivät kata kaikkea.

Lopuksi kysymys, joka punnitsee aidon sitoutumisen demokraattisiin arvoihin: kumpaa pelkäät enemmän, vastustajasi argumentteja vai heidän kykyään pelotella? Jos vastaus on jälkimmäinen, kyse ei ole enää politiikasta, vaan vallasta. Ja silloin meidän kaikkien on sanottava ei – myös silloin, kun kieltäytyminen sattuu omaan joukkueeseen.

Demokratia ei tarvitse pyhiä väkivallantekijöitä, se tarvitsee pyhiä periaatteita. Jos vasemmisto haluaa voittaa äänet eikä vain kadut, sen on valittava sanan voima nyrkin sijaan – aina, kaikkialla, ilman poikkeuksia.