On olemassa yksi syy, miksi tällaiset tekstit leviävät. Ei siksi, että ne olisivat kokonaan totta – vaan siksi, että ne osuvat todelliseen hermoon.

Nuoret miehet länsimaissa voivat huonosti. He putoavat koulutusjärjestelmästä useammin kuin naiset, jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle useammin, tekevät itsemurhan useammin ja kokevat olevansa poliittisesti näkymättömiä. Tämä ei ole mielipide vaan tilastollinen fakta. Sen ohittaminen pelkällä moraalisella paheksunnalla on ollut vuosikymmenen mittainen virhe.

Mutta siitä hetkestä lähtien, kun tämä todellinen ongelma valjastetaan yksinkertaistavaksi viholliskuvaksi ja väkivaltafantasiaksi, ollaan vaarallisella alueella.

Tarkasteltava teksti tekee juuri tämän.

Todellinen kipu, väärä kehys

Tekstin ydinväite on, että länsimainen järjestelmä käy sotaa nuoria valkoisia miehiä vastaan – taloudellisesti, kulttuurisesti ja lopulta kirjaimellisesti sodan kautta. Tässä on osittain tunnistettava kokemus, mutta täysin kestämätön tulkinta.

On totta, että politiikka on epäonnistunut tarjoamaan miehille merkityksellisiä rooleja. On totta, että identiteettipolitiikka on usein sivuuttanut heidät. On totta, että keskustelu velvollisuuksista ja uhrauksista kohdistuu epäsymmetrisesti.

Mutta tästä ei seuraa, että olisi olemassa keskitetty suunnitelma “nuorten länsimaisten miesten tuhoamiseksi”. Se, mikä esitetään järjestelmällisenä salaliittona, on todellisuudessa epäpätevä, hajautunut ja ristiriitainen politiikka, joka on kyvytön näkemään miehiä muuten kuin ongelmana.

Ero on olennainen.

Retoriikan vaarallinen liukumäki

Tekstin vaarallisin osa ei ole sen kritiikki liberaalia järjestystä kohtaan, vaan se hetki, jossa demokraattinen toiminta julistetaan turhaksi ja “soturin” rooli ainoaksi vaihtoehdoksi.

Kun kirjoittaja esittää, että keskustelu on hyödytöntä, että laki on korruptoitunut ja että todellinen ratkaisu syntyy vain “toiminnasta”, hän ei enää analysoi – hän mobilisoi. Tämä on klassinen kaava, joka on nähty historiassa kerta toisensa jälkeen: ensin todellinen epäoikeudenmukaisuus, sitten myyttinen vihollinen, lopuksi oikeutus väkivallalle.

Tässä kohtaa teksti lakkaa olemasta yhteiskuntakritiikkiä ja muuttuu rekrytointipuheeksi.

Soturimyytti ei pelasta ketään

Ajatus “soturiluokasta”, jonka eliitit pelkäävät ja siksi yrittävät tuhota, on psykologisesti houkutteleva. Se tarjoaa merkityksen, kunnian ja selkeän vastakkainasettelun. Mutta se on myös ansalanka.

Todelliset vallanpitäjät eivät pelkää impulsiivisia, hajanaisia ja symbolisesti raivoavia miehiä. He pelkäävät organisoitunutta, rationaalista ja pitkäjänteistä vastavoimaa, joka kykenee rakentamaan vaihtoehtoisia instituutioita, ei vain polttamaan vanhoja.

Historiallisesti “soturit”, jotka hylkäsivät politiikan kokonaan, eivät vapauttaneet kansojaan – he tarjosivat tekosyyn entistä kovemmalle kontrollille.

Mikä olisi rehellinen johtopäätös?

Jos nuorten miesten ahdinko halutaan ottaa tosissaan, siitä ei seuraa kutsu sotaan vaan kolme paljon tylsempää, mutta tehokkaampaa asiaa:

  1. Taloudellinen realismi: koulutus, työ ja asuminen eivät voi perustua moraalisiin narratiiveihin vaan toimivuuteen.
  2. Poliittinen representaatio: miehiä ei voi käsitellä pelkkänä riskiryhmänä ilman seurauksia.
  3. Vastuun ja arvon palauttaminen: ei myyttisenä soturina, vaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Tämä on vaikeampaa kuin viholliskuvan rakentaminen. Siksi se jää usein tekemättä.

Lopuksi

Tämä teksti on merkki jostain todellisesta – mutta se ei ole ratkaisu. Se on oire, joka kertoo, että yhteiskunnallinen keskustelu on epäonnistunut. Mutta oiretta ei hoideta polttamalla taloa, jossa potilas asuu.

Jos nuoret miehet hylkäävät politiikan ja omaksuvat väkivallan romanttisen kielen, he eivät nouse järjestelmää vastaan. He astuvat juuri siihen rooliin, jonka huonoin mahdollinen eliitti osaa hallita parhaiten.

Ja se, jos mikä, on ansa.