Oi, miten ihanaa, että Hollywood on jälleen keksinyt pyörän – tai pikemminkin sotatantereen, jossa mikään ei pyöri mihinkään. ”One Battle After Another” on se elokuva, joka lupaa eeppistä toimintaa, mutta toimittaa lähinnä eeppistä uneliaisuutta. Jos olisit odottanut mestariteosta, jossa sankarit taistelevat merkityksellisistä syistä, olet ilmeisesti unohtanut, että tämä on vuosi 2025, ja budjetti on mennyt ilmaan räjähteisiin, jotka eivät räjähdä kylläkään mihinkään järkevään.

Juonti? Mikä juoni? Elokuva alkaa jotenkin – ehkä joku tyyppi herää, ehkä räjähdys tapahtuu, kuka muistaa? Sen jälkeen seuraa sarja identtisiä taistelukohtauksia, joissa hahmot ampuvat toisiaan tuntikausia ilman, että mikään muuttuisi. Päähenkilö, tuo ikuinen ”kovanaama sotilas” -klishe, jonka nimi on luultavasti jotain kuten ”Jax” tai ”Blade” (enkä vaivaudu tarkistamaan), vaeltaa paikasta toiseen revien vihollisia kappaleiksi. Miksi? Koska… no, koska elokuvan nimi on ”One Battle After Another”, ja ilmeisesti käsikirjoittajat luulivat, että se riittää selitykseksi. Juonen kulminaatio? Se on kuin cliffhanger, joka putoaa suoraan unohduksen jyrkänteeltä: mikään ei ratkea, kaikki on unohdettua jo puolivälissä.

Näyttelijäsuoritukset? Älä naura – tai itke, kumpi nyt sattuu. Pääosassa oleva ”tähti”, tuo lihaksikas robotti, jonka ilmeet vaihtelevat ”tyhjä katse” ja ”vähän vihaisempi tyhjä katse” välillä, ansaitsee Oscarin kategoriassa ”Paras rooli unohdettuna massatuotteena”. Sivuhahmot ovat vieläkin surkeampia: naispuolinen ”kovapintainen agentti” huutaa dialogia, joka kuulostaa siltä kuin se olisi kirjoitettu tekoälyllä, jolla on allergia älykkyydelle. Ja viholliset? He ovat niin geneerisiä, että voisit korvata heidät vaikka Excel-taulukolla – ainakin siinä olisi jonkinlainen rakenne.

Ohjaus on kuin joku olisi antanut viisivuotiaalle lapselle konekivääriä ja sanonut ”tee toimintaelokuva”. Kamera tärisee, leikkaukset ovat sekasortoa, ja erikoisefektit näyttävät siltä kuin ne olisi renderöity vanhalla kännykällä. Ääniraita? Se koostuu räjähdysäänistä, jotka toistuvat niin usein, että alat miettiä, onko elokuvassa salattu viesti: ”Tämä on huonoa, lopeta katsominen”. Ja musiikki? Se on se sama eeppinen orkesteriralli, jota käytetään kaikissa tämänkaltaisissa mössissä, mutta täällä se kuulostaa siltä kuin säveltäjä olisi nukkunut studiossa.

Lyhyesti sanottuna, ”One Battle After Another” ei ole vain huono elokuva – se on hyökkäys katsojan älykkyyttä vastaan, muistutus siitä, miksi streaming-palvelut keksittiin ohjatakseen meidät parempiin asioihin, kuten seinän tuijottamiseen. Jos haluat nähdä taistelua, mene katsomaan kissasi leikkimään villaköydellä; ainakin siinä on yllättäviä käänteitä. Tälle leffalle annan arvosanan: 0/10, koska edes nolla ei riitä kuvaamaan tätä tyhjyyttä. Älä katso, älä vuokraa, älä edes ajattele – mene sen sijaan ulos ja aloita oma taistelusi tylsyyttä vastaan tekemällä jotain muuta.