Oi, Red Sonja, sinä miekka-ja-noituus -sankarittaren surkuhupaisa paluu, joka yrittää epätoivoisesti ratsastaa 80-luvun nostalgian aallonharjalla, mutta kaatuu naamalleen mutaan ennen kuin ehtii edes nostaa miekkaansa! Tämä M.J. Bassettin ohjaama ja Matilda Lutzin tähdittämä yritys elvyttää Robert E. Howardin luoma hahmo on sellainen sekasotku, että tekee mieli huutaa kuningatar Gedrenin tapaan: ”Tuhotkaa kaikki!” – mutta valitettavasti elokuva tuhoaa vain katsojan kärsivällisyyden ja toivon paremmasta fantasiaviihteestä.

Aloitetaanpa juonesta, tai pikemminkin siitä, mitä juoneksi voisi hyvällä tahdolla kutsua. Red Sonja yrittää kertoa tarinan kostosta, kun Sonja (Lutz) lähtee jahtaamaan pahista, joka on tehnyt jotain ilkeää – yllätys, yllätys, hänen perheensä on tapettu, koska mikäpä muu motivoisi toimintasankaria vuonna 2025? Käsikirjoitus, Tasha Huon kynästä, on kuin suoraan roskakorista kaivettu: kliseitä kliseiden perään, dialogia, joka kuulostaa siltä kuin tekoäly olisi yrittänyt matkia 80-luvun B-elokuvaa huonolla menestyksellä, ja hahmoja, jotka ovat ohuita kuin pergamentti, mutta ilman sen charmia. Juoni matelee eteenpäin kuin haavoittunut lohikäärme, kompuroiden omiin epäloogisuuksiinsa ja unohdettaviin sivuhahmoihin, joita esittävät Robert Sheehan ja Wallis Day – jotka selvästi miettivät, miksi heidän agenttinsa suostuttelivat heidät tähän.

Matilda Lutz yrittää parhaansa Sonjan roolissa, mutta hänen karismansa hukkuu käsikirjoituksen ja ohjauksen suohon. Hän heiluttaa miekkaa ja murjottaa kuin on pakko, mutta siinä missä Brigitte Nielsenin vuoden 1985 Sonja oli camp-henkinen guilty pleasure, Lutzin versio on vain… tylsä. Hahmon voimaantumistarina tuntuu väkinäiseltä, kuin se olisi lisätty jälkikäteen, jotta elokuva voisi väittää olevansa ”moderni”. Todellisuudessa Sonjan motivaatiot ja kehitys jäävät yhtä ohuiksi kuin hänen haarniskansa, joka on ilmeisesti suunniteltu enemmän cosplay-faneja kuin käytännöllisyyttä silmällä pitäen.

Visuaalisesti Red Sonja on kuin halpakaupan versio The Witcheristä. Lavasteet näyttävät siltä, että ne on kyhätty kasaan kierrätetystä pahvista, ja erikoistehosteet ovat niin kömpelöitä, että ne saavat 80-luvun stop-motion-hirviöt näyttämään Oscar-kelpoisilta. Taistelukoreografiat ovat sekavia ja leikkaus niin hektistä, että katsoja ei erota, kuka lyö ketä ja miksi. Ääniraita yrittää epätoivoisesti pumpata eeppistä tunnelmaa, mutta se vain korostaa, kuinka latteita toimintakohtaukset ovat. Ja voi, ne CGI-lohikäärmeet ja taikatalismaanit – ne näyttävät siltä kuin ne olisi renderöity vanhalla PlayStationilla.

Elokuvan pahin synti on sen täydellinen kyvyttömyys päättää, mitä se haluaa olla. Onko tämä vakava fantasiaseikkailu? Camp-henkinen komedia? Feministinen voimaantumistarina? Red Sonja yrittää olla kaikkea tätä, mutta ei onnistu missään. Se ei ole tarpeeksi hauska ollakseen parodia, ei tarpeeksi syvällinen ollakseen draama, eikä tarpeeksi jännittävä ollakseen toimintaelokuva. Lopputulos on kuin huonosti maustettu keitto: siinä on vähän kaikkea, mutta mikään ei maistu miltään.

Rotten Tomatoesin 53 prosentin ”tuoreusaste” on antelias, ja sekin kertoo vain, että elokuva on marginaalisesti vähemmän surkea kuin vuoden 1985 versio (21 %). Suomessa teatterilevitystä tuskin nähdään, ja hyvä niin – tämä kuuluu suoraan striimipalveluiden alelaariin, missä se voi hiljaa unohtua muiden keskinkertaisten remakejen joukkoon. Red Sonja on elokuva, joka ei ainoastaan petä alkuperäisen sarjakuvan faneja, vaan myös kaikkia, jotka toivoivat edes viihdyttävää B-luokan mättöä. Säästä rahasi ja katso mieluummin uudestaan Conan Barbaari – tai vaikka vanha Red Sonja, joka sentään tiesi olevansa roskaa ja nauroi itselleen. Tämä elokuva vain nauraa katsojalleen, ja se nauru on katkeraa.