Seabed 2030 on maailmanlaajuinen aloite, jonka Nippon Foundation ja GEBCO käynnistivät vuonna 2017 Kansainvälisen hydrografisen järjestön ja Unescon hallitustenvälisen merentutkimuskomission alaisuudessa Tavoitteena on kartoittaa koko merenpohja vuoteen 2030 mennessä ja yhdistää tiedot yhdeksi maailmanlaajuiseksi rasteriksi. Hankkeessa pyydetään hallituksia, yksityistä sektoria, akateemisia laitoksia ja kansainvälisiä virastoja rakentamaan käytännössä kaikkien aikojen laajin merenpohjan tietokanta.

Olen käsitellyt sitä, kuinka Kiina kartoittaa aktiivisesti merenpohjaa sotilaallisiin tarkoituksiin. Seabed 2030-hankkeen rahoitus tulee muutamalta vaikutusvaltaiselta instituutiolta, hallitukselta ja globalistiselta virastolta. Tärkein taloudellinen tuki tulee japanilaiselta Nippon Foundationilta, joka on sitoutunut antamaan kymmeniä miljoonia dollareita hankkeen käynnistämiseen ja jatkaa sen rahoittamista strukturoitujen maksujen kautta, jotka jaetaan Kansainvälisen hydrografisen järjestön kautta. Lisätukea saadaan viranomaisilta, kuten NOAA:lta, kansainvälisiltä elimiltä, kuten UNESCO:lta YK:n merien vuosikymmenen puitteissa, sekä kasvavalta yritys- ja hyväntekeväisyyskumppaneiden verkostolta, johon kuuluvat muun muassa Fugro, Schmidt Ocean Institute ja muut yksityisen sektorin toimijat, jotka tarjoavat aluksia, teknologiaa ja mahdollisuuksia tiedonkeruuseen. Näin syntyy hybridijärjestelmä, jossa julkiset, yksityiset ja kansainväliset hallintorakenteet yhdistyvät yhden ainoan tietokannan ympärille, kirjoittaa Martin Armstrong.

Ihmisille kerrotaan, että kyse on tieteestä, ilmastosta ja kestävyydestä. Mutta kun tarkastelee projektin rakennetta sekä rahoituksen ja valvonnan keskittymistä, käy selväksi, ettei kyse ole pelkästään tutkimuksesta. Silti sellaisen maailmanlaajuisen tietojärjestelmän rakentaminen, jota hallinnoivat instituutiot, jotka eivät ole vastuussa millekään äänestäjäkunnalle, on juuri se tapa, jolla nämä aloitteet aina esitetään, kun niiden on tarkoitus toimia kansallisten lainkäyttöalueiden yläpuolella.

Jo pelkästään hankkeen laajuus pitäisi herättää huomiota, sillä kyseessä ei ole asteittainen tutkimus vaan strategisen infrastruktuurin nopea laajentaminen, jossa merenpohjan kartoitus kasvaa noin 6 prosentista projektin alussa yli 27 prosenttiin vuoteen 2025 mennessä. Tämä tarkoittaa miljoonia neliökilometrejä uutta kartoitettua aluetta lyhyessä ajassa, mikä viittaa koordinoituun kiihdyttämiseen passiivisen löytämisen sijaan.

Mitä ei koskaan korosteta, on se, että merenpohjaa koskevat tiedot eivät ole neutraaleja, koska niillä on suoria sotilaallisia sovelluksia. Kiina toteuttaa vastaavia kartoitusoperaatioita nimenomaan valmistautuakseen merenalaisiin sotatoimiin, sillä merenpohjan topografian, virtausten ja akustisten olosuhteiden tuntemus on ratkaisevaa sukellusveneiden huomaamattomuuden, havaitsemisen ja paikantamisen kannalta. Tämä tarkoittaa, että se, jolla on käytössään yksityiskohtaisimmat kartat, hallitsee vedenalaista aluetta kaikissa tulevissa konflikteissa.

Samalla lähes kaikki maailmanlaajuiset viestintäyhteydet ovat riippuvaisia merenalaisista kaapeleista ja kriittinen energiainfrastruktuuri kulkee merenpohjassa, joten merenpohjan kartoittaminen tarkoittaa myös maailmantalouden elintärkeiden verisuonten tunnistamista ja mahdollisesti hallitsemista, mikä muuttaa ympäristökartoitukseksi esitetyn toiminnan strategiseksi tiedusteluksi.

Tämän hankkeen rakenne noudattaa tuttua mallia, jossa viranomaiset, monikansalliset yritykset, kansalaisjärjestöt ja ”filantrooppiset säätiöt” on integroitu yhteen kehykseen, jossa tiedot keskitetään maailmanlaajuisiin tietovarastoihin, kuten GEBCO-ruudukkoon, mikä siirtää vaikutusvaltaa vähitellen niille, jotka asettavat standardit, valvovat pääsyä ja päättävät tietojen käytöstä, ja historia opettaa, että kun tällaiset keskitetyt järjestelmät on kerran perustettu, niiden toiminta laajenee alkuperäisen tarkoituksen ulkopuolelle.

Olen sanonut useaan otteeseen, että globaaleja aloitteita käynnistetään harvoin vain yhdestä syystä, eikä tämä ole poikkeus, sillä samat tiedot, joita edistetään ilmastomallinnuksen, biodiversiteetin ja niin sanotun sinisen talouden nimissä, muodostavat myös perustan sotilaalliselle suunnittelulle, luonnonvarojen etsinnälle ja infrastruktuurin hallinnalle. Aikana, jolloin geopoliittiset jännitteet kärjistyvät siihen, mitä ECM on tunnistanut sotasykliksi, on naiivia olettaa, että koko merenpohjan kartoittaminen olisi puhtaasti humanitaarista.

Kyse ei ole pelkästään tieteestä tai ilmastosta, vaan siitä, että luodaan tietopohja maailmanvallan seuraavalle vaiheelle, jossa merenpohjan hallinta vaikuttaa sotilaalliseen asemointiin, viestintään, energiajärjestelmiin ja lopulta taloudelliseen valta-asemaan. Ja heti kun kyseinen infrastruktuuri on valmis, sen käytölle keksitään perustelut, kuten on aina ollut tapana historian kuluessa.

Komentoi