Lähtöasetelma

Iltalehden artikkeli nojaa vahvasti yhden auktoriteetin näkemykseen: Martti Koskenniemi. Teksti rakentaa kuvan Yhdysvalloista, joka on jo käytännössä luhistumassa autoritaariseen diktatuuriin Donald Trumpin johdolla.

Ongelma ei ole se, etteikö autoritaarisia piirteitä voisi tarkastella.
Ongelma on se, miten tämä tehdään.

1. Kieli ennen faktoja: romahdus oletuksena

Artikkelin keskeinen väite – “imperiumin luhistuminen ja tuho” – esitetään ennen kuin yksikään empiirinen mittari, vertailukohta tai institutionaalinen fakta on käsitelty.

Romahdus ei ole analyysin lopputulos.
Se on lähtöoletus.

Kaikki muu teksti toimii tämän oletuksen todisteluna:

  • Trump = autoritaarinen
  • Autoritaarisuus = romahdus
  • Romahdus = väistämätön

Missään vaiheessa ei pysähdytä kysymään:

  • Mikä konkreettinen instituutio on jo lakannut toimimasta?
  • Mikä päätös ei olisi kaadettavissa oikeusteitse?
  • Missä kohtaa vallan kolmijako on tosiasiallisesti murtunut?

Näitä ei eritellä. Ne oletetaan.

2. “Autoritaarinen” – leima ilman mittaria

Trumpia kutsutaan toistuvasti autoritaariseksi johtajaksi ja mafiapomoksi. Mutta autoritarismin tunnusmerkkejä ei operationalisoida.

Ei puhuta:

  • vallan keskittämisestä perustuslain vastaisesti
  • vaalien perumisesta de facto
  • opposition kieltämisestä
  • median sulkemisesta

Sen sijaan puhutaan mahdollisuuksista:

“Trump saattaa…”,
“Voi olla, että…”,
“Ehkä hän peruuttaisi…”

Sysimusta-käännös:
Hypoteesi esitetään tosiasian sävyllä.

3. Vaalien “peukalointi”: spekulaatio esitettynä todennäköisyytenä

Artikkelin vahvin retorinen osuus koskee vaaleja.

Koskenniemi:

“Emme tiedä, tulevatko vaalit olemaan vapaat ja rehelliset.”

Tämä on muodollisesti totta – emme koskaan tiedä etukäteen.
Mutta tekstissä tämä muotoillaan ennakkodelegitimaatioksi.

Jos vaalit menevät Trumpin eduksi → ne olivat epäilyttäviä.
Jos eivät → järjestelmä “pelastui”.

Huomionarvoista:

  • Ei käsitellä osavaltioiden vaalivaltaa
  • Ei käsitellä oikeusasteita, jotka käsittelevät vaalikiistat
  • Ei käsitellä aiempien vaalien oikeudellista jälkipyykkiä

Pelkkä pelko riittää narratiiviksi.

4. Kongressi “ei toimi” – väärä väite, väärä kehys

Väite:

“Kongressi ei säädä lakeja, Trump säätää ne asetuksilla.”

Tämä on harhaanjohtava yksinkertaistus.

Todellisuus:

  • Presidentin asetukset ovat rajattuja
  • Kongressin lainsäädäntövalta ei ole kadonnut
  • Budjettivalta on yhä kongressilla

Mutta artikkelissa kongressin poliittinen halvaantuminen (polarisaatio, puoluekurinalaisuus) esitetään institutionaalisena romahduksena.

Se ei ole sama asia.

5. “Ei vastavoimaa” – objektiivisesti väärin

Teksti väittää:

“Trumpille ei ole mitään tehokasta vastavoimaa.”

Faktuaalisesti väärin:

  • Osavaltiot haastavat liittovaltion jatkuvasti
  • Tuomioistuimet kaatavat asetuksia
  • Media toimii täysin vapaasti
  • Yliopistot kritisoivat avoimesti
  • Yritykset, osavaltiot ja kansalaisjärjestöt toimivat itsenäisesti

Se, että vastavoima ei voita poliittisesti, ei tarkoita ettei sitä ole olemassa.

Tämä on tappion uudelleenmäärittely romahdukseksi.

6. Yliopistot ja “pelon ilmapiiri”

Koskenniemi kuvaa akateemikkojen “tyhjentävän puhelimensa kuin Kiinassa”.

Tässä kohtaa teksti lipsuu vakavaan liioitteluun:

  • Ei viitteitä laajoihin pidätyksiin
  • Ei todisteita sananvapauden juridisesta romuttamisesta
  • Ei esimerkkejä systemaattisesta vainosta

Kyse on:

  • rahoituspaineista
  • kulttuurisodasta
  • poliittisesta vastakkainasettelusta

Mutta Kiina-vertauksella luodaan emotionaalinen oikotie.

7. Hillary Clinton ja “deplorables” – harvinainen rehellinen hetki

Yksi artikkelin harvoja tasapainoisia kohtia on analyysi siitä, miten Hillary Clintonin halveksunta osui todelliseen sosiaaliseen kipuun.

Tässä Koskenniemi on oikeilla jäljillä:

  • Globalisaatio loi voittajia ja häviäjiä
  • Keskiluokka rapautui
  • Eliitti etääntyi

Mutta tämä havainto ei sovi yhteen muun tekstin moraalisen mustavalkoisuuden kanssa.

Jos Trumpin nousu selittyy rakenteellisella epäonnistumisella,
sitä ei voi yhtä aikaa selittää pelkkänä autoritaarisena kaappauksena.

8. Suurin puute: historian väärä mittakaava

Artikkelissa ei verrata:

  • 1960-luvun rotumellakoihin
  • Vietnamin sodan aikaiseen sisäiseen repeämään
  • Watergateen
  • 2000-luvun Patriot Act -laajennuksiin

Ilman historiallista skaalaa nykyhetki näyttäytyy ainutlaatuisen katastrofaalisena, vaikka Yhdysvallat on ollut vastaavissa – ja pahemmissakin – kriiseissä aiemmin.

Sysimusta-yhteenveto

Tämä teksti ei ole analyysi.
Se on ennustus, joka on naamioitu oikeushistorialliseksi arvioinniksi.

Keskeiset ongelmat:

  • Lopputulos päätetty etukäteen
  • Mahdollisuudet esitetään todennäköisyyksinä
  • Pelko korvaa mittarit
  • Vastavoimat ohitetaan
  • Historia typistetään

Imperiumi ei “luhistu” siksi, että yksi professori kokee kehityksen pelottavana.

Romahdus on vakava väite.
Se vaatii dataa, ei tunnelmaa.

Tässä artikkelissa tunnelma voittaa.