Lähtökohta (raakadata)

  • Martti Koskenniemi toteaa, että Yhdysvaltain isku Venezuelaan ja Nicolás Maduron pidätys ovat yksiselitteisesti kansainvälisen oikeuden vastaisia.
  • Perusteluna Yhdysvallat käyttää itsepuolustuksen laajennusta: huumekauppa ja epävakaus = uhka.
  • Sama perusteluketju nähtiin Panamassa 1989 (Noriega).
  • Suomen johto (Valtonen, Stubb) ei tuomitse, vaan painottaa sääntöpohjaista järjestystä abstraktilla tasolla.
  • Koskenniemi myöntää suoraan: maailmaa ei ohjaa oikeusvaltio, vaan politiikka.

Tähän asti kaikki pitää faktuaalisesti paikkansa.

Mutta nyt alkaa Sysimusta-kerros.

1. Oikeudellinen analyysi on teknisesti oikea – ja poliittisesti tyhjä

Koskenniemen tulkinta YK:n peruskirjasta on oppikirjamainen:

  • Aseellinen voima on sallittua vain itsepuolustuksena aseellista hyökkäystä vastaan.
  • Diktaattorius ei ole lieventävä asianhaara.
  • Huumevirrat eivät muodosta aseellista hyökkäystä.

Tämä ei ole kiistanalaista.
Se on konsensus.

Mutta HS:n artikkelin ongelma ei ole oikeudellisessa analyysissä – vaan siinä, mitä sillä yritetään tehdä.

Oikeutta käytetään tässä:

  • moraalisena mittapuuna
  • ilman mitään välinettä arvioida vallan todellista toimintaa

Lukijalle jää implisiittinen viesti:

“Yhdysvallat toimii väärin, mutta maailma on tällainen.”

Tämä ei ole analyysi.
Tämä on alistumisen normalisointia.

2. “Naurettava jo vuonna 1989” – mutta silti toimiva vuonna 2026

Koskenniemi sanoo lauseen ääneen:

Perustelu oli naurettava jo 1989.

Mutta jättää sanomatta tärkeimmän:

👉 Naurettavuus ei ole este toimivuudelle.

Panama 1989:

  • perustelut ontuvat
  • operaatio toteutetaan
  • lopputulos hyväksytään jälkikäteen

Venezuela 2026:

  • sama malli
  • parempi teknologia
  • vähemmän näkyvää miehitystä
  • nopeampi narratiivin sulkeminen

Kansainvälisessä politiikassa ennakkotapaus ei kuole, se hioutuu.

HS käsittelee tätä historiallisena kuriositeettina.
Todellisuudessa se on toimintamalli.

3. Humanitaarinen interventio – haamu, jota ei haluta kutsua nimeltä

Artikkelissa mainitaan:

  • Jugoslavia
  • Ruanda
  • keskustelut 1990-luvulla

Mutta yksi termi puuttuu tarkoituksella:
Responsibility to Protect (R2P)

Miksi?

Koska jos R2P nostetaan pöydälle:

  • joudutaan myöntämään, että sääntöjä venytetään valikoivasti
  • joudutaan myöntämään, että länsi on itse rakentanut harmaan vyöhykkeen
  • joudutaan myöntämään, ettei YK:n peruskirja yksin enää selitä maailmaa

HS ei halua tätä keskustelua.
Koskenniemi ei lähde siihen mukaan.
Se jätetään lukijan harteille – tai jätetään kokonaan tekemättä.

4. Suomen rooli: passiivinen realismin tunnustus

Koskenniemen repliikki on poikkeuksellisen paljastava:

“Sitä on turha huutaa Yhdysvaltain suuntaan tilanteessa, jossa Suomi itse on riippuvainen Yhdysvalloista.”

Tämä on:

  • rehellistä
  • realistista
  • ja täysin ristiriidassa HS:n moraalisen kehystyksen kanssa

Jos riippuvuus määrittää puhekyvyn,
niin sääntöpohjainen järjestys ei ole sääntö,
vaan neuvotteluväline vahvoille.

Tätä johtopäätöstä HS ei kirjoita.
Mutta kaikki tarvittavat osat ovat tekstissä.

5. Mikä jätetään sanomatta (ja miksi se on olennaista)

Artikkeli ei käsittele:

  • ennakkotapausten vaikutusta muihin valtioihin
  • Venäjän, Kiinan tai Turkin vastaavia tulevia perusteluja
  • sitä, miten “naurettava perustelu” muuttuu hyväksytyksi normiksi toiston kautta

Jos Yhdysvallat voi:

  • kaapata valtionpäämiehen
  • ilman aseellista hyökkäystä
  • ilman YK:n mandaattia

👉 silloin kysymys ei ole enää oikeudesta, vaan vallan kieliopista.

Tätä HS ei analysoi.
Se tyytyy siteeraamaan.

Yhteenveto (Sysimusta)

  • Koskenniemi on oikeassa juridisesti.
  • HS on oikeassa faktuaalisesti.
  • Molemmat ovat riittämättömiä selittämään maailmaa.

Tämä ei ole tarina kansainvälisen oikeuden rikkomisesta.

Tämä on tarina siitä, miten:

  • oikeus säilyy puheessa
  • mutta päätökset tehdään muualla
  • ja media opettaa lukijan elämään ristiriidan kanssa

Se ei ole enää naurettavaa.

Se on normalisoitua.