Juha Ristamäen teksti on puhtaaksi hiottu realismin puheenvuoro, jossa maailmanpolitiikka pelkistetään yhteen akseliin: voima ratkaisee, moraali seuraa perässä – jos seuraa. Se on sisäisesti johdonmukainen, mutta juuri siksi vaarallisen huomaamaton. Sysimusta-luenta ei kysy, onko argumentti ”ymmärrettävä”, vaan mitä se tekee ajattelulle.

1) Kehystys: moraali vs. vastuu – väärä vastakkainasettelu

Tekstin avainasetelma on tämä:
moralistit (oppositio, tutkijat, etäällä vastuusta) vastaan vastuunkantajat (valtiojohto, liittolaiset, realismi).

Tämä on klassinen kehystysvirhe. Moraali ja vastuu esitetään toisiaan poissulkevina, vaikka kansainvälisessä politiikassa ne ovat eri tasoja, eivät vaihtoehtoja. Kun kirjoittaja sanoo, että mitä kauempana vallasta, sitä moraalisempi voi olla, hän ohittaa sen, että normatiivinen keskustelu on vallankäytön korjausmekanismi, ei sen vastakohta.

Moraalin sulkeminen ulos ei tee politiikasta realistista – se tekee siitä refleksitöntä.

2) Legitimiteetti-argumentti: liukas mutta kätevä

Ristamäki nojaa vahvasti väitteeseen, että Nicolás Maduron hallinto oli vailla legitimiteettiä, ja siksi Yhdysvaltojen toimia ei pidä tuomita.

Sysimusta-kysymys: kuka määrittää legitimiteetin ja millä hetkellä?

  • Ei YK
  • Ei kansainvälinen tuomioistuin
  • Vaan toimija itse, jälkikäteen

Tämä ei ole oikeudellinen argumentti vaan käyttöoikeusretoriikka: jos lopputulos miellyttää, menettely normalisoidaan. Tämä sama logiikka on historiallisesti ollut kaikkien suurvaltojen peruspuolustus, myös niiden, joita teksti väittää vastustavansa.

3) ”Älyllinen epärehellisyys” – mutta keneltä?

Kirjoittaja kutsuu Yhdysvaltojen ja Venäjän toimien rinnastamista älyllisesti epärehelliseksi. Perustelu:
Vladimir Putin = massiivinen tuho
Trump = nopea operaatio, kuolonuhreja vältellen

Tässä tapahtuu tarkoituksellinen tasonvaihto:

  • Vertailu siirretään seurauksista (uhrimäärät)
  • pois periaatteesta (oikeus käyttää voimaa ilman mandaattia)

Oikeudellisesti ja normatiivisesti nämä eivät ole eri asioita. Jos periaate hyväksytään vain silloin, kun ”hyvä” käyttää sitä, periaate lakkaa olemasta periaate.

4) Paasikivi-kortti: realismi vai muistovalinta?

”Moskova ei ole käräjäoikeus” on historiallisesti tosi. Mutta Paasikiven realismin ydin ei ollut ”säännöillä ei ole väliä”, vaan ”tunne vastapuoli ja rajasi”.

Ristamäen tekstissä Paasikivestä tulee retorinen kilpi, jolla sivuutetaan se tosiasia, että pienvaltion etu on ennustettavuus, ei pelkkä lojaalisuus voimakkaimmalle.

5) Liittolaisuus ilman ehtoja – hiljainen oletus

Teksti nojaa ajatukseen, että:

  • Suomen turvallisuus = liittoutuminen
  • Liittoutuminen = NATO + Yhdysvallat
  • Kritiikki = riski

Tämä on ehdollistamaton lojaalisuusmalli, jossa poliittinen hiljaisuus tulkitaan viisaudeksi. Mutta historiallisesti liittolaisuudet kestävät parhaiten silloin, kun niissä on selkeät rajat ja avoin erimielisyys, ei silloin kun pienempi osapuoli lakkaa puhumasta.

6) Mitä tekstissä ei sanota (mutta pitäisi)

Sysimusta-ydin löytyy poissaoloista:

  • Ei pohdintaa ennakkotapauksen vaikutuksesta
  • Ei analyysiä siitä, missä raja kulkee seuraavalla kerralla
  • Ei kysymystä siitä, mitä Suomi sanoo, jos kohde ei ole diktaattori

Hiljaisuus ei ole neutraali tila – se on tulkinnan luovuttamista muille.

Yhteenveto – mitä tämä oikeasti tekee

Ristamäen teksti ei ole vain kannanotto Venezuelaan. Se on linjaus siitä, millaisena Suomi haluaa tulla nähdyksi:

  • Ei normien puolustajana
  • Ei moraalisena toimijana
  • Vaan sopeutuvana, reaktiivisena liittolaisena

Tämä voi tuntua turvalliselta lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se kaventaa Suomen toimijuutta, ei vahvista sitä.

Realismi ilman itsekuria ei ole realismia.
Se on retorista mukautumista, joka naamioidaan viisaudeksi.