Voi hyvänen aika, missä aloitan tämän täydellisen fiaskon ruumiinavauksen? Dwayne ”The Rock” Johnsonin uusin ”taideteos” – tai pikemminkin lihaksilla täytetty roskasäiliö nimeltä The Smashing Machine – on kuin se painajainen, jossa heräät huomaamaan, että Hollywoodin pahin virus on levinnyt biopic-genreen ja tartuttanut sen The Rockin proteiinipitoiseen hikinesteeseen. Tämä elokuva, joka väittää kertovansa MMA-legenda Mark Kerrin elämästä, on todellisuudessa vain The Rockin loputon itsepalvonta-sessio, jossa hän poseeraa paidatta ja luulee, että se riittää korvaamaan käsikirjoituksen, ohjauksen ja aivojen. Ohjaaja Benny Safdie, se sama kaveri, joka aiemmin teki jotain älykästä ja ahdistavaa kuten Uncut Gems, on ilmeisesti lyönyt vetoa väärästä hevosesta ja myynyt sielunsa The Rockin personal trainerille. Lopputulos? Kaksi ja puoli tuntia kidutusta, joka saa sinut rukoilemaan armahdusta ennen ensimmäistä hidastettua nyrkinnostoa. Jos tämä on Hollywoodin tulevaisuus, niin anna minun olla tulevaisuudessa – mieluummin katselisin lakanoita kuivumassa.

Juonesta puhuttaessa: oi, mitenpa kuvailemaan tätä ”tarinaa”, joka on kuin otettu suoraan The Rockin Instagram-stoorista, mutta venytettyjä kliseitä täynnä olevaksi marttyyri-epokseksi? Mark Kerr, todellinen MMA-sankari, jonka elämä oli täynnä voittoja, tappioita, huumeita ja sydänsuruja, ansaitsi tarinan, joka pureutuisi syvälle ihmismielen pimeään puoleen. Sen sijaan saamme The Rockin version: miehen, joka nousee nollasta sankariksi, sortuu riippuvuuteen (mutta ei liian syvälle, koska hei, tämä on PG-13-fanipalvelua), rakastuu (tai ainakin tuijottaa intensiivisesti) johonkin sivuhahmoon ja palaa voittoon – kaikki höystettynä The Rockin patentoidulla ”minä olen voittaja” -monologeilla. Jokainen käänne on ennakoitavissa jo trailerista: ”Minä lyön kovempaa kuin kukaan! Minä rakastan kovempaa kuin kukaan! Minä syön proteiinia enemmän kuin kukaan!” Kerrin todellinen kamppailu crack-riippuvuuden kanssa? Se on kuvattu kuin joku olisi kopioinut Requiem for a Dreamin sivun ja korvannut sen The Rockin saarnauksella ”Älä tee tätä, lapset – mutta katso, miten lihakseni kiiltelevät”. Ja ne taistelukohtaukset? Ne eivät ole raakoja tai intensiivisiä; ne ovat kuin The Rockin vanhoja WWE-matsseja, mutta ilman yleisön hurrauksia tai edes ripausta draamaa. Hitaat-mo-slow-mo-lyönnit, joissa hänen öljyiset lihaksensa pomppivat kuin ylipuhalletut rantapallot, ja vastustajat kaatuvat kuin heillä olisi allergiaa The Rockin karismaa kohtaan. Kuka tarvitsi dokumenttia, kun voi myydä fanifiktiota? Ja se ”syvä” loppukäänne, jossa Kerr kohtaa menneisyytensä? Se on niin latteaa, että se voisi olla resepti The Rockin teräkselle – sekoita kliseitä, lisää hymyä ja paista ego-uunissa.

Näyttelijäsuoritukset ovat tämän kaaoksen kruununjalokivi – tai pikemminkin kruununlika – ja The Rock on tietysti sen kiistaton kuningas. Dwayne Johnson, tuo lihaksikas kulttihahmo, joka on pelastanut maailman jo kymmenessä Fast & Furious -leffassa ja myynyt enemmän energiapatukoita kuin on ihmisiä maapallolla, yrittää nyt ”näytellä” tosielämän draamaa. Ja epäonnistuu niin täydellisesti, että se ansaitsee oman kategorian Netflixin ”mitä vittu” -osioon. Hänen kasvonsa eivät liiku kertaakaan koko elokuvan aikana; se on samaa graniittista tuijotusta, jolla hän myy autoja tai saarnaa motivaatiota TikTokissa. Kun Kerr sortuu huumeisiin, The Rock näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut, että tämä ei ole Jumanji-jatko-osa – ei itkuja, ei raivoa, vain se ikuinen ”if you smell…” -ilme, joka huutaa ”Osta minun voideani!”. Emily Blunt, köyhä Emily Blunt, joka on ansainnut uransa A Quiet Placen kaltaisilla mestariteoksilla, on vedetty tähän lihasmyllyyn näyttelemään Kerrin vaimoa Dawn – tai jotain sellaista sivuhahmoa, joka on siellä vain kaunistamaan The Rockin paidattomia minuutteja. Hän yrittää, oi miten hän yrittää: vilkuttaa silmiään, mutisee dialogia, joka kuulostaa siltä kuin se olisi kirjoitettu tekoälyllä, mutta se on turha taistelu. The Rockin varjo nielee hänet kokonaisena, ja hänen ”rakkauskohtauksensa” ovat kuin katselisi kiveä flirttailevan puun kanssa. Muu näyttelijäkaarti? He ovat vain täyteainetta: joku valkokaulaliivi-tyyppi näyttelee Kerrin valmentajaa, mutta näyttää siltä kuin hän olisi eksynyt The Wolf of Wall Streetin kuvauksista; naiset ovat joko uhreja tai kannustusjoukkoja; ja vastustajat kehässä ovat niin geneerisiä, että ne voisi korvata CGI:llä säästääkseen rahaa. Kukaan ei erotu, koska miksi pitäisi? Tärkeintä on The Rockin bicepsejä – anteeksi, ”syvällinen hahmonkehitys”.

Ohjaus ja tuotanto ovat Safdien suurin synti tässä syntirekisterissä. Mies, joka aiemmin kuvasi ahdistusta kuin veitsellä, on nyt eksynyt The Rockin fitness-saliin ja unohtanut kameran sinne. Visuaalit ovat kuin joku olisi sekoittanut The Wrestlerin raakuuden Pain & Gainin kiiltoon ja lisännyt siihen The Rockin some-filterin: kaikki on liian kirkasta, liian öljyistä, liian täydellistä. Kamera pyörii ympärillä kuin krapulainen mehiläinen, yrittäen tehdä vaikutusta ”raa’alla realismilla” – veriset nenät, hikoilevat kasvot, rikki menneet luut – mutta se kaikki tuntuu feikiltä, kuin The Rockin ”luonnolliset” lihakset. Leikkaus on sekavaa: nopeat leikkaukset taisteluissa hidastuvat äkillisesti The Rockin poseerauksiin, ja draamakohtaukset venyvät ikuisuuteen vain siksi, että voimme ihailla hänen tatuointejaan. Ääniraita? Se on täynnä niitä samoja pumppaavia räppibiittejä ja orkestraalista mölyä, joita The Rock käyttää some-videoissaan – koska miksi ei? Kun Kerr huutaa tuskaa, taustalla soi joku Eminem-pastissi, joka saa sinut miettimään, olisiko parempi laittaa omat Spotify-soittolistasi päälle. Ja dialogi? Se on kuin käsikirjoittaja olisi Google-kääntänyt urheiluelokuvien kliseitä suoraan lihaslehtien otsikoista: ”Kipu tekee meistä vahvempia!”, ”Älä anna periksi!”, ”Minä olen kone!” – ja The Rock lausuu ne niin intohimoisesti, että se kuulostaa parodialta itsestään. Tuotantoarvot? A24:n leima on siellä vain siksi, että se myy paremmin, mutta tämä on enemmän Seven Bucks Productionsin lempilelu: budjetti on mennyt lihasmeikkeihin ja CGI-vertaan, ei tarinaan.

Teemat, nuo köyhät, eksyneet teemat, ovat ehkä pahin rikos tässä kaikessa. Elokuva yrittää pureutua urheilun pimeään puoleen – riippuvuuteen, paineeseen, identiteetin menetykseen – mutta se tekee sen niin pinnallisesti, että se voisi olla opas ”Kuinka olla sankari ilman seurauksia”. Kerrin todellinen elämä oli traagista: hän voitti mestaruuksia, mutta huumeet veivät kaiken. Täällä? Se on vain ”oppitunti”, jossa The Rock opettaa meitä ”nousemaan ylös”. Ei syyllisyydentuntoa, ei moraalista harmaata aluetta – vain mustavalkoista sankaruutta, jossa huumeet ovat vain ”este”, ei tuho. Ja se ”naisten rooli”? Bluntin hahmo on siellä vain itkemään ja tukemaan, koska naiset MMA-elämässä ovat ilmeisesti vain sivujuonta lihaksille. Kulttuurinen konteksti 90-luvun MMA:sta? Unohda se; tämä on The Rockin versio historiasta, jossa UFC on vain tausta hänen loistolleen. Se on kuin elokuva olisi kirjoitettu markkinatutkimuksen perusteella: ”Mitä fanit haluavat? Lihaksia! Mitä he vihaavat? Syvyyttä!”

Yhteenvetona: The Smashing Machine ei ole pelkkä elokuva; se on rikos ihmiskuntaa vastaan, The Rockin ego-explosion, joka räjäyttää ruudun – mutta valitettavasti ei tarpeeksi kauas, että voisit paeta ajoissa. Se on kaksi ja puoli tuntia hukattua aikaa, rahaa ja aivokudosta, joka saa sinut miettimään, miksi kukaan antoi miehen, jonka paras rooli oli Moana, koskea tosielämän draamaan. Jos haluat nähdä aidon murskauksen, mene katsomaan tätä – se on kuin lyönti kasvoille, mutta ilman että saat edes lyödä takaisin tai saada mustelmaa, joka kertoisi tarinaa. Arvosana: 0.5/10, ja sekin vain siksi, että elokuvan lopussa on ainakin trailerimusiikki, joka muistuttaa sinua paremmista ajoista. Älä katso. Älä tue. Älä edes googlaa traileria. Mene sen sijaan nukkumaan – saat enemmän unelmia ja vähemmän painajaisia. Jos Hollywood haluaa pelastaa itsensä, se voisi aloittaa The Rockin laittamalla takaisin painirinkiin, jossa hän kuuluu: viihdyttämään, ei yrittämään olla taiteilija. Armoa, Dwayne – anna meidän hengittää.