Teknologia tyrannina: Dystooppinen teknokraattinen maailma: Katsaus dystooppiseen teknokraattiseen maailmaan
Sekä teknokratian että transhumanismin piirissä on yhteinen uskomus, sukulaishenki, jos niin halutaan. Tämän uskomuksen mukaan tiede ja teknologia eivät ole vain välineitä tai mukavuuksia, vaan pikemminkin utooppisen tulevaisuuden, täydellisen yhteiskunnan peruskiviä.
Se on houkutteleva visio, kunnianhimoinen unelma, jossa ihmiskunnan rajoja ei vain työnnetä, vaan ne piirretään kokonaan uudelleen tieteellisen hallinnan ja teknologisen integraation voimalla. Tutustutaanpa tähän filosofiaan ja aloitetaan sen juurista teknokratiassa.
Itse termi “teknokratia” keksittiin vuonna 1919, mutta vasta vuonna 1938 se kiteytyi tarkemmin määritellyksi ideologiaksi. Teknokraatit väittävät, että poliitikot ja perinteiset hallintomuodot ovat huonosti varustettuja käsittelemään nykyaikaisia ongelmia. Sen sijaan he kannattavat teknisten asiantuntijoiden – tiedemiesten, insinöörien ja teknologien – hallitsemaa yhteiskuntaa, joka ymmärtää monimutkaisten järjestelmien monimutkaista toimintaa, olipa kyse sitten energia-, liikenne- tai talousjärjestelmistä.
Tämän hallintomallin perustana on syvä luottamus tieteellisiin menetelmiin. Teknokraatit uskovat, että resurssien huolellisella, rationaalisella ja tieteellisellä hallinnalla voidaan saavuttaa tehokkaampi, oikeudenmukaisempi ja vauraampi yhteiskunta. Vetovoima on selkeä: päätöksiä ei tehdä politiikan oikkujen vaan tietojen, logiikan ja asiantuntemuksen vankan perustan pohjalta.
Transhumanismi liittyy teknokratiaan teknologiainnostuksessaan, mutta sen painopiste on henkilökohtaisempi. Siinä missä teknokratia keskittyy yhteiskunnallisiin järjestelmiin, transhumanismi keskittyy itse ihmiseen.
Se on filosofia tai liike, joka kannattaa ihmiskokemuksen parantamista teknologian avulla. Kyse ei ole vain elämän helpottamisesta tai pidentämisestä, vaan ihmisen kognitiivisten, fyysisten ja emotionaalisten kykyjen perusteellisesta parantamisesta.
Kuvittele hetkeksi maailma, jossa ihminen ja teknologia sulautuvat toisiinsa niin saumattomasti, että biologian ja teknologian välinen raja hämärtyy. Transhumanistit haaveilevat tulevaisuudesta, jossa voitamme biologiset rajoitukset – jossa ikääntyminen, sairaudet ja ehkä jopa kuolema eivät ole enää väistämättömiä.
Mutta tämä visio, niin innostavalta kuin se vaikuttaakin, ei ole vailla arvostelijoitaan. Eettisiä huolenaiheita on runsaasti. Kuka päättää teknokraattisessa maailmassa, mikä on tehokasta tai oikeudenmukaista? Kuka saa transhumanistisessa tulevaisuudessa käyttöönsä näitä elämää muuttavia teknologioita?
On pelättävissä, että tällainen yhteiskunta voisi pahentaa eriarvoisuutta tai, mikä vielä pahempaa, luoda uusia jakolinjoja “parannettujen” ja “parantamattomien” välille. Sitten on kysymys itse ihmisyydestä. Kun lisäämme fyysisiä ja henkisiä kykyjämme, vaarana on, että menetämme jotain olennaista ihmisyydestä?
Parantamisen ja menettämisen välillä on herkkä tasapaino, uusien kykyjen saamisen ja luontaisen luonteen menettämisen välillä. Omien sanojensa mukaan teknokraatit pitävät lähestymistapaansa “sosiaalisen suunnittelun tieteenä”. Tämä ilmaus kuvaa sekä teknokratian että transhumanismin lupausta ja ylimielisyyttä.
Se viittaa uskoon tieteen voimaan, jonka avulla voidaan paitsi ymmärtää maailmaa myös muokata sitä rationaalisten periaatteiden mukaisesti. Se viittaa kuitenkin myös eräänlaiseen ylimielisyyteen, olettamukseen, että monimutkaiset sosiaaliset ja eettiset kysymykset voidaan ratkaista yhtä helposti kuin tekniset ongelmat.
Kun jatkamme teknologista kehitystä, nämä filosofiat tarjoavat meille linssin, jonka kautta voimme tarkastella tulevaisuuttamme – tulevaisuutta, joka on yhtä lailla jännittävä kuin epävarma. Haasteena on liikkua tällä alueella harkiten, tunnustaa teknologian mahdollisuudet muuttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan ja olla samalla tietoinen niistä syvällisistä eettisistä kysymyksistä ja sosiaalisista vaikutuksista, joita tällaiset muutokset aiheuttavat.
