Kriittisen ajattelun taantuma

Covidin paniikki ja tukahduttaminen eivät tapahtuneet tyhjiössä. Koulutusmaailmassa ja valtavirran joukkotiedotusvälineissä oli jo vakiintunut malli, jonka mukaan ihmisiä vainotaan sen sijaan, että eri mieltä olevia otettaisiin mukaan, joten Covidien toisinajattelijoiden kokema ahdistava kohtelu oli jokseenkin ennakoitavissa. Samoin kriittisen ajattelun soveltaminen oli ilmeisen laajalle levinnyttä.

Koulutusmaailmassa oli aikoinaan loistava tilaisuus parantaa itseään dramaattisesti. Kriittisen ajattelun liike kiinnitti 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa monien yliopistomaailman ja K-12-opetuksen toimijoiden huomion. Richard Paul, liikkeen merkittävä hahmo, järjesti Sonomassa, Kaliforniassa, vuosittaisen kriittisen ajattelun konferenssin, johon osallistuin useita kertoja ja jossa opin paljon Paulin ja Robert Ennisin kaltaisilta henkilöiltä.

Liikkeen näkökulma ja menetelmät muuttivat lähestymistapaani opiskelijoiden opettamiseen sekä ideoiden ja tiedon ymmärtämiseen. Siihen asti olin usein ollut ymmälläni, kun olin ollut tekemisissä monien japanilaisten yliopisto-opiskelijoideni kanssa, joilla oli taipumus vain toistella ajatuksia, joita he kohtasivat joukkotiedotusvälineissä ja kirjoissa, sen sijaan että olisivat ajatelleet itse.

Erityisesti olin järkyttynyt huomatessani, että joissakin opiskelijoiden tutkimustöissä toistettiin erään japanilaisen toimittajan antisemitistisiä näkemyksiä, sillä hän uskoo, että Israelin tuhoaminen on ainoa ratkaisu arabien ja Israelin väliseen konfliktiin. Opiskelijat olivat kritiikittömästi hyväksyneet hänen radikaalit mielipiteensä kiistattomina totuuksina.

“Kriittinen ajattelu” ei ole niinkään koulutuksellinen keksintö kuin tisle älyllisestä perinteestä, jossa käsitteitä ja väitteitä tutkitaan rationaalisesti ja skeptisesti. Kreikkalainen filosofi Sokrates, joka oli kuuluisa siitä, että hän esitti tutkivia kysymyksiä ympäröiviensä väitteistä, oli yksi tämän lähestymistavan merkittävistä ilmentymistä. Vaikka en ollut koskaan kuullut termiä kriittinen ajattelu (josta käytän lyhennettä “CT”) virallisen koulutukseni aikana, tunnistin heti, mitä se oli.

Tämä tilaisuus vahvistaa KV:n roolia koulutuksessa on kuitenkin menetetty. Tämä lupaava kehitys on suurelta osin korvattu muodikkaalla, irrationaalisella ideologialla ja indoktrinaatiolla trendikkäisiin asioihin.

Yleisesti ottaen nykyiseen näkemykseen kuuluu objektiivisen totuuden käsitteen voimakas hylkääminen. Yksi ensimmäisistä iskuista CT:lle tuli kulttuurirelativismin suosion myötä. Aikoinaan lähinnä kulttuuriantropologien keskuudessa yleistyneen ajatuksen mukaan monet akateemisissa piireissä alkoivat kannattamaan ajatusta, jonka mukaan on kiellettyä väittää omaavansa mitään tietoa objektiivisesta todellisuudesta.

Esimerkiksi vuonna 1993 Japanin kieltenopettajien yhdistyksen (Japan Association for Language Teaching, JALT) vuosikokouksen täysistuntopuhuja julisti tämän näkemyksen kaikkien kieltenopettajien nykyiseksi oikeaoppiseksi näkemykseksi. Puheessa, jonka otsikkona oli “How Not to Be a Fluent Fool” (Kuinka ei olla sujuva hölmö), tuomittiin nimenomaisesti objektiivisen totuuden käsitteen kannattajat. Sittemmin haastoin JALT:n julkaisussa kulttuurirelativismin epäjohdonmukaisena ja ristiriitaisena, kuten muutkin KV-liikkeen edustajat ovat todenneet.

Postmodernismin nimissä samanlainen ajattelutapa valtasi kansainvälisen vieraskielisen pedagogiikan kentän, minkä seurauksena myös CT:n tekeminen luokkahuoneessa asetettiin kyseenalaiseksi. Ymmärtääkseni postmodernismi on pohjimmiltaan kulttuurirelativismia, johon liittyy kollektivistinen suuntaus.

Uusvasemmistolaiset intellektuellit ovat yleensä hylänneet sekä rationaalisuuden että perinteisen objektiivisuuden sorron välineinä. Kuten Roger Scruton on huomauttanut, tämä on heille erittäin kätevä kanta, koska se vapauttaa heidät tarpeesta perustella väitteitään rationaalisesti. Silloin kukaan ei voi kiistää mitään järjettömyyksiä (esim. “Kaikki valkoiset ihmiset ovat rasisteja” kriittisessä rotuteoriassa).

Tämä ei pitänyt paikkaansa monien vanhan koulukunnan vasemmistolaisten, kuten kirjailija Christopher Hitchensin ja kirjailija George Orwellin kohdalla, joka oli sosialisti ja uskoi vahvasti objektiiviseen totuuteen ja yksilön oikeuteen ilmaista mielipiteensä siitä. He olivat valmiita käymään sivistynyttä keskustelua niiden kanssa, jotka olivat eri mieltä.

Sen sijaan uuden vasemmiston intellektuellit ovat pitkälti luopuneet tällaisista hienouksista. Kun heidän näkemyksensä alkoivat hallita akateemista, koulutuksellista ja mediamaailmaa, ideologinen suvaitsemattomuus, jota usein nimitetään “poliittiseksi korrektiudeksi”, “peruutuskulttuuriksi” tai “wokeiksi”, tuli vallitsevaksi. Tästä ilmiöstä huolestuneina perustettiin National Association of Scholarsin ja Foundation for Individual Rights in Educationin kaltaisia järjestöjä, jotka puolustivat sananvapautta totuudesta keskustelemiseksi koulutuspiireissä.

Valitettavasti postmoderni, irrationaalinen, uuden vasemmiston tyylinen koulutus on jo tuottanut monia ihmisiä, joiden tyypillinen reaktio vastakkaisiin ajatuksiin on hyökätä ja/tai sulkea pois niiden kannattajat. Käsite kylmäpäisestä keskustelusta totuudesta on vieras uudelle ajattelutavalle. Luonnollisesti monet, joilla on tällainen ajattelutapa, reagoivat samalla tavalla myös hallituksen määräämiin, mediassa mainostettuihin Covid-toimiin kohdistuvaan skeptisyyteen, joten heillä ei ollut mitään ongelmaa toistella iskulauseita ja kiusata toisinajattelijoita.

Tämän taipumuksen myötä monet nykyihmiset ovat oppineet asettamaan subjektiiviset tunteet järjen ja totuuden edelle. Theodore Dalrymple kutsuu tätä ilmiötä “myrkylliseksi sentimentaalisuudeksi” ja osoittaa, kuinka monet nykyään ovat enemmän vaikuttuneita kyynelistä kuin totuudesta.

Esimerkiksi murhatapauksissa epäillyt on tuomittu, vaikka he ovat olleet syyttömiä, koska he eivät ole onnistuneet vuodattamaan kyyneleitä julkisesti, kun taas todelliset murhaajat ovat usein välttyneet tuomiolta näyttämällä vaikuttavia voimakkaita tunteita väittäen samalla olevansa syyttömiä.

Nykyään monet ovat kärsimättömiä rationaaliseen, todisteisiin perustuvaan argumentointiin ja vakuuttuvat helposti vahvoista tunteista, kuten pelosta. Tunteeton aikakausi ei koskaan ottaisi vakavasti yli-emotionaalisen Greta Thunbergin kaltaista henkilöä.

Samaan aikaan populaariviihde on tällä hetkellä tulvillaan politisoitunutta sisältöä, joka loukkaa kaikkien niiden älykkyyttä, jotka vaivautuvat ajattelemaan asiaa tarkemmin. Aikoinaan Hollywoodissa tehtiin monia taiteellisia, harkittuja elokuvia ja useita älyllisesti kiinnostavia televisio-ohjelmia. Nyt monet YouTube-kriitikkobloggaajat, kuten The Critical Drinker ja The Despot of Antrim, valittavat, miten elokuvat ja video-ohjelmat ovat muuttuneet pinnalliseksi, huonosti tehdyksi propagandaksi.

Nykymaailma odottaa usein teknologian ratkaisevan ongelmamme. Tekoälyn kaltaiset tekniset innovaatiot eivät kuitenkaan ratkaise tätä nimenomaista ongelmaa, sillä tekoäly ei osaa kriittistä ajattelua.

Nykymaailman hälyttävin näkökohta ei ehkä olekaan ydinaseiden ja biologisten aseiden hirvittävän potentiaalin kaltaiset asiat. Sen sijaan se voi olla objektiivisen totuuden ja rationaalisen ajattelun hylkääminen järkevän toiminnan olennaisina ohjenuorina. Kun jopa luonnontieteet ja lääketiede irrottautuvat järjen ja todellisuuden vaikutuksesta, olemme kaikki vakavissa vaikeuksissa.

Julkaistu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen Lisenssi.
Jälkipainoksia varten aseta kanoninen linkki takaisin alkuperäiseen Brownstone-instituutin artikkeliin ja kirjoittajaan.