EU:n eliitti lupasi vauraan vihreän tulevaisuuden. Tämä voi olla heidän tuhonsa
Lenin määritteli kommunismin neuvostovallaksi jolla koko maa sähköistetään. Toisin sanoen kommunismin rakentamisen ideologista hanketta täydensi sähköistämisen teknokraattinen hanke, ja jälkimmäinen oli uuden hallinnon tärkeä legitimiteetin lähde, kirjoittaa Henry Johnston.
Euroopan unioni on nykyään mukana omassa laajassa sähköistämishankkeessaan – energiamurroksessa – joka on samalla tavalla siirtynyt areenalle, jossa ideologia kohtaa teknokratian ja korostaa legitimiteettiä.
Viime vuonna jokin on kuitenkin mennyt pahasti pieleen, ja Euroopassa on levinnyt reaktio ilmasto-ohjelmaa ja sen teknokraattisia toteuttajia vastaan. Energiakriisi – sen sijaan, että se olisi saanut maanosan etenemään kohti hiilineutraalia tulevaisuutta, kuten sen olisi pitänyt tehdä – on tehnyt selväksi, miten vaikeasti saavutettava tavoite on, kun Eurooppa on pyrkinyt varmistamaan kalliit nesteytettyä maakaasua koskevat sopimukset ja jopa hiilivoimaloiden käynnistämisen uudelleen. Maanviljelijät, jotka ovat olleet tyytymättömiä EU:n politiikkaan, jonka he katsovat olevan tuhoisaa heidän toimeentulolleen, ovat nurisseet jo vuosia, mutta viime aikoina heidän vastalauseensa ovat kiihtyneet ja saaneet poliittista painoarvoa. Samaan aikaan oikeistopuolueet ja äärioikeistolaiset puolueet vahvistuvat päivä päivältä. Elintaso laskee, ja teollisuutta suljetaan tai siirretään muualle.
Tyytymättömyys tukahduttavaan byrokratiaan ja sääntelyyn on yleistä. Äskettäin saksalaisille pienille ja keskisuurille yrityksille tehdyssä tutkimuksessa havaittiin valtava muutos EU:ta vastaan suuntautuneessa mielipiteessä. Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska niin sanottu saksalainen keskiluokka on ollut Euroopan yhdentymisen vahvimpia kannattajia.
Eurooppaa huolestuttava asia on syvempi kuin poliittinen kriisi – se on lähestymässä sitä, mitä voisimme kutsua hallitsevan eliitin legitimiteettikriisiksi. Tätä voidaan pitää metafyysisenä tapahtumana, joka edeltää poliittista mullistusta, ja jälkimmäinen vain vahvistaa, että tällainen kriisi on tapahtunut. Legitimiteetti on tietenkin melko epämääräinen käsite, ja sitä on vaikea mitata objektiivisesti.
Hallitsevat luokat ovat kautta historian aina esittäneet erilaisia väitteitä omasta legitimiteetistään, jota ilman vakaa poliittinen järjestys on mahdoton. Nykyisen kriisin ääriviivoja jäljitettäessä on tärkeää selvittää, mitä väitteitä Euroopan teknokraattinen eliitti on esittänyt ja miten niitä on yhä vaikeampi uskoa.
Näennäisesti EU:n hallitseva eliitti on valinnut vihreän siirtymän olemassaolonsa perustaksi. He väittävät, että heillä on valtuudet, visio ja pätevyys viedä tämä läpi, ja he ovat asettaneet selkeät tavoitteet menestyksen mittaamiseksi.
Tärkeimmät tavoitteet ja päivämäärät ovat tiedossa: kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä ja ilmastoneutraalius vuoteen 2050 mennessä. Toissijaisia tavoitteita on monia muitakin. Mutta itse tavoitteet, jotka osoittautuvat lähes varmasti vaikeasti saavutettaviksi, eivät ole itse asiassa se, mihin Euroopan teknokratia on panostanut uskottavuutensa, eikä niiden saavuttamatta jättäminen merkitse sen tuhoa. Energiamurroksessa luvataan muuta kuin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja fossiilisten polttoaineiden asteittaista poistamista. Se on visio kasvusta ja vauraudesta, joka on kääritty syvällisempään tarinaan, jolla on lähes uskonnollinen merkitys, ja teknokraattinen tie sen saavuttamiseksi. Se on osittain lupaus vauraudesta itsessään, osittain tarina tuosta vauraudesta ja osittain usko voidellun johtajaluokan valtaan saavuttaa tämä vauraus.
EU:n Green Deal on kunnianhimoinen ja kauaskantoinen ohjelma, jota voidaan analysoida monella tasolla. Se jää varmasti historiaan aikakautemme kulttuuriesineenä. Aliarvostettua on kuitenkin se, missä määrin Green Deal liittyy kasvun ja vaurauden käsitteisiin, vaikkakin tietenkin vihreän kiiltävänä. Aloitteen ympärillä käytävässä keskustelussa sanat “päästöt” ja “kestävät energialähteet” vuorottelevat ajatusten kanssa “vauraasta yhteiskunnasta”, “kilpailukykyisestä taloudesta” ja “työpaikkojen lisääntymisestä”. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen kutsui Green Deal -aloitteen julkistamistilaisuudessa ohjelmaa “uudeksi kasvustrategiaksemme – kasvustrategiaksi, joka antaa enemmän takaisin kuin ottaa pois”.
Komission lehdistötiedotteessa, jossa Green Deal -ohjelma julkistetaan ja joka on kuin uskontunnustus – on yllättävä ristiriita. Ilmastonmuutos ja ympäristön pilaantuminen ovat kuulemma “eksistentiaalinen uhka Euroopalle ja koko maailmalle”. Kaameampaa kuvausta maailmanlopun kaltaisesta kriisistä ei voi muotoilla. Mutta ratkaisu, joka on muotoiltu aikamme tyypillisellä liike-elämän jargonilla, tekee selväksi, mistä visiossa todella on kyse: “Tämän haasteen voittamiseksi” – se on nyt vain haaste – “Eurooppa tarvitsee uuden kasvustrategian, joka muuttaa unionin nykyaikaiseksi, resurssitehokkaaksi ja kilpailukykyiseksi taloudeksi… jossa talouskasvu on irrotettu resurssien käytöstä ja jossa ketään ja mitään ei jätetä jälkeen.” Tällaisen tulevaisuuden Euroopan teknokraattinen luokka on luvannut, ja se elää ja kuolee tämän lupauksen mukaan.
Toisin sanoen ilmastotavoitteet asetetaan, mutta niitä ei väistämättä saavuteta, mutta mahdollisuus, että niitä ei saavuteta, tuskin uhkaa EU:n teknokraattisen luokan legitimiteettiä: EU on ollut hyvin avoin sen suhteen, että tavoitteita ei saavuteta, koska se tarkoittaa vain ponnistelujen kaksinkertaistamista, sääntelyn tiukentamista ja lisäresurssien osoittamista asian edistämiseen. Euroopan ympäristökeskuksen viimeisimmässä seurantaraportissa myönnetään helposti, että useimpia vuoden 2030 ympäristötavoitteita ei todennäköisesti saavuteta.
On kuitenkin aivan eri asia, jos EU:sta ei tule nykyaikaisempaa vaan vähemmän nykyaikaista, koska innovointi on jäänyt jälkeen. Ja sen sijaan, että resursseja käytettäisiin tehokkaammin, maksetaan rajusti liikaa samoista ei-vihreistä energialähteistä ja palataan jopa hiileen. Tai kun talous pikemminkin menettää kuin parantaa kilpailukykyään ja monet yritykset yksinkertaisesti pakkaavat tavaransa ja muuttavat ulkomaille. Entä mitä tapahtuu, jos Eurooppa itse jää jälkeen?
Yksi vihreän siirtymän seurauksista on se, että kaikkia nykyisiä sääntöjä on edelleen sovellettava: investointeihin, taloudelliseen elinkelpoisuuteen ja voittoon liittyviä sääntöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyinen talousjärjestelmä säilytetään, mutta se perustuu uudelle, kestävälle perustalle. Vaikka jotkut ilmastoliikkeen reunamilla kaipaavatkin järjestelmää hajottavaa “eko-leninismiä”, radikaali aktivisti Andreas Malmin käyttämää termiä käyttäen, EU:n virallinen kertomus on tiukasti ankkuroitu uusliberalistiseen kehykseen.
Tästä pääsemmekin seuraavaan energiamurrokseen liittyvään suureen harhakäsitykseen: siihen, että vihreiden investointien ja rahan ansaitsemisen välillä ei ole mitään ristiriitaa ja että yksityinen sektori voisi rahoittaa suuren osan vihreästä murroksesta hyvin kannattavasti. Kun vihreisiin hankkeisiin virtaa enemmän rahaa, ajattelimme, että nämä yritykset kasvaisivat, jolloin niiden ei-vihreät yritykset jäisivät kitumaan ja loppuisi pääoma.
Itse asiassa institutionaalisesti hallinnoidun rahan hyödyntämistä on korostettu paljon. EU:n omien arvioiden mukaan vuosina 2021-2030 tarvitaan noin 400 miljardia euroa vuodessa ja seuraavina vuosikymmeninä vuoteen 2050 asti 520-575 miljardia euroa vuodessa. Koska EU ei pysty hankkimaan tätä määrää, ajatuksena on ollut luottaa vahvasti yksityiseen ja rahoitussektoriin ja käyttää julkisia varoja, jotta hankkeet olisivat sijoittajille kannattavia.
Jonkin aikaa näytti siltä, että vihreän politiikan ja kapitalististen voittojen yhdistäminen oli etenemässä. Kun Ford toi markkinoille sähkökäyttöisen Mustangin ja pickupin, sen markkina-arvo nousi ensimmäistä kertaa yli 100 miljardiin dollariin. The Economist -lehden vuoden 2021 puolivälissä kokoama salkku, joka koostui energiamurroksesta hyötyvistä osakkeista, kaksinkertaisti S&P 500:n tuoton puolentoista vuoden aikana. Vihreät osakkeet, jotka aiemmin olivat vain kapeilla kestävien rahastojen aluetta, murtautuivat laajemmille markkinoille ja alkoivat saada varoja tavanomaisista rahastoista. Sijoittajat alkoivat väistämättä verrata nykyistä puhdasta energiaa ja vuosituhannen vaihteen teknologiaa sen markkinoita muuttavan potentiaalin suhteen.
Samaan aikaan syntyi useita ympäristöystävällisiä erityisrahastoja (Special Purpose Acquisition Vehicles, SPAC). SPAC-yhtiöt ovat uusi tapa, jolla pienemmät yritykset voivat listautua pörssiin ilman, että niiden tarvitsee mennä pörssiin, vaikka ne liittyvätkin erottamattomasti nyt päättyneeseen matalien korkojen ja runsaan, halvan pääoman aikakauteen, jolloin sijoittajat pyrkivät altistumaan mahdollisimman monelle pienelle potentiaaliselle yritykselle, jotka toivovat saavansa jättipotin seuraavalla Teslalla. Samaan aikaan yritykset, jotka olivat täysin riippuvaisia valtion tuista, keräsivät rahaa todistamattomalla teknologialla.
Vallitsi tunne, että lähes mikä tahansa hyvin mainostettu yritys, joka tarttui vallitsevaan ajan henkeen, pystyi hankkimaan pääomaa, ja trendikkäät poliittiset yritykset vielä enemmän. Itse asiassa implisiittinen, sanaton odotus oli, että matalien korkojen maailmassa länsimaisen eliitin tukemat yritykset eivät ehkä ole varmoja, mutta ne ovat ainakin houkuttelevampia kuin ne muuten olisivat.
Valitettavasti tämän maailman ei ollut tarkoitus kestää. Kasvava inflaatio ja sen torjumiseen tähtäävä korkojen jyrkkä nousu yhdessä vuoden 2022 energiakriisin kanssa puhalsivat kylmän ja uhkaavan tuulen läpi vihreiden investointien buumin ja tekivät selväksi, että suuri osa siitä oli pelkkää villitystä. S&P Global Clean Energy -indeksi laskee yli 20 prosenttia vuonna 2023. ESG-rahastot ovat Yhdysvalloissa menettäneet yli 5 miljardia dollaria nettomääräisesti vuoden 2023 kolmen viimeisen kuukauden aikana, ja Eurooppaan sijoitukset ovat vähentyneet valtavasti. Tanskalainen merituulivoiman kehittäjä Orsted, yksi uusiutuvan energian alan rakkaimmista, perui kaksi yhdysvaltalaista hanketta ja sen osakekurssi romahti 75 prosenttia vuoden 2021 huippulukemista. Useiden vuosien laskun jälkeen tuuli- ja aurinkovoiman kustannukset alkoivat nousta nousuun.
Ehkäpä kaikkein symbolisinta on, että Climate Action 100+, maailman suurin ilmastonmuutokseen investoiva aloite, on viime aikoina kokenut korkean tason divestointien aallon. Muutamassa päivässä JPMorgan Asset Management, State Street ja Pimco vetäytyivät, kun taas BlackRock siirsi jäsenyytensä paljon pienempiin kansainvälisiin toimintoihinsa, mikä on selkeä alasajo.
Siirtymille on esitetty monia syitä, mutta BlackRockin mukaan päätös on luultavasti lähimpänä totuutta: Climate Action 100+:n tavoitteena olevan yritysten hiilidioksidipäästöjen vähentämisen ja BlackRockin oman, asiakkaita kohtaan tunteman luottamusvelvollisuuden välinen mahdollinen ristiriita, jonka vuoksi sen on asetettava etusijalle tuottojen osoittaminen. Toisin sanoen vihreä talous ja rahan tekeminen eivät sovi hyvin yhteen.
Kulunut vuosi on paljastanut todellisuuden, että energiamurros ei johdu yksityisten investointien aallosta. Tämä asettaa vastuun poliittisille päättäjille, joiden on määrättävä tarvittavat toimenpiteet sen sijaan, että toivovat markkinoiden tuottavan ne itsestään. Olemme todellakin nähneet, että EU:n toimielimet ja hallitukset ovat käyttäneet voimakkaita toimeenpanotoimia ilmastopolitiikan läpiviemiseksi, ja niitä on lievennetty satunnaisilla ja vastahakoisilla myönnytyksillä maanviljelijöille ja muille äänestäjille. Tässä mielessä EU:n teknokratia on antanut periksi pahimmille impulsseilleen: taipumukselle monimutkaiseen ja kaiken kattavaan sääntelyyn ja luokitteluun, joka näyttää lähes vihreältä reinkarnaatiolta myöhäiskeskiaikaisen skolastiikan mielettömästä monimutkaisuudesta, jolla pyrittiin kodifioimaan ja kodifioimaan kaikki maailman osa-alueet. järjestys kristillisen teologian mukaisesti.
Ja tässä kohtaa palaamme takaisin kysymykseen legitimiteetistä. Todellisuudesta on tullut lähes peilikuva siitä, mitä Euroopan komission “uusi kasvustrategia” määrää. Maanosa on deindustrialisoitumassa ja syöksymässä pää edellä syvään taloudelliseen taantumaan, mutta Euroopan hallitseva luokka on asettanut legitimiteettinsä juuri päinvastaisen päämäärän varaan: voimakkaan vision vauraudesta.
On merkittävää, että vuoteen 2023 mennessä Saksan hiilidioksidipäästöt ovat laskeneet jopa 10 prosenttia vain yhden vuoden aikana. Niille, jotka ovat vakuuttuneita ilmastonmuutoksen aiheuttamasta “eksistentiaalisesta uhasta Euroopalle ja koko maailmalle”, tätä lukua olisi pitänyt juhlia riippumatta siitä, miten se saavutettiin. Mutta koska vähennys ei johtunut toimista kohti “nykyaikaista ja kilpailukykyistä taloutta” vaan päinvastoin – tehtaiden sulkemisesta – sitä ei otettu vastaan ilolla vaan häpeällä. Hiilidioksidipäästöjen vähentämisen ei pitäisi tapahtua näin, ja siksi Euroopan valtaeliitti on ajautumassa syvempään kriisiin.
Hallitukset, joiden legitimiteetti on vaarantunut mutta jotka kuitenkin jatkavat epäsuosittuja toimenpiteitä ja tunkeilevia säännöksiä, ovat erittäin vaarallisessa tilanteessa. Veteraani-euroanalyytikko Wolfgang Munchau uskoo, että vihreän agendan hyperaktiivinen vaihe päättyy kesäkuussa pidettäviin Euroopan parlamentin vaaleihin ja että osa siitä saattaa jopa kääntyä päinvastaiseksi. Tämä voi pitää paikkansa, ja jos näin on, se olisi järkevä poliittinen kompromissi, joka voisi estää kriisin kärjistymisen. Se merkitsisi kuitenkin syvää perääntymistä, eikä se palauta menetettyä legitimiteettiä.