Morgan Stanley varoittaa: Kiina saattaa jättää länsimaat taakseen humanoidirobottien tuottoisilla markkinoilla. Analyytikot ennustavat markkinoiden volyymiksi 5 biljoonaa dollaria – jälleen yksi ala, jolla länsimaat ovat vaarassa jäädä jälkeen.
Heti kun olemme sulattaneet sen tosiasian, että tekoäly ei ole enää tieteiskirjallisuutta vaan jokapäiväistä todellisuutta, seuraava mullistus kolkuttaa tehtaiden ovea: massatuotannossa käytettävät humanoidirobotit. Kyse ei ole muutamasta hienosta CES-tapahtuman esittelyvempaimesta, vaan jopa miljardista koneen “kollegasta”, jotka asuttavat kokoonpanolinjoja, varastoja ja toimistoja vuoteen 2050 mennessä, kertoo Morgan Stanley. Yhdeksänkymmentä prosenttia niistä käytetään suoraan teollisuudessa – toisin sanoen siellä, missä ihmiset vielä tänään hoitavat työvuoroja, teräs ja pii määräävät tahdin huomenna. Kaikki, jotka yhä puhuvat “työvoimapulasta”, eivät ymmärrä, että olemme parhaillaan nyökyttelemässä suunnitelmaa jättimäisestä irtisanomisaallosta.
Hälytyssignaaleja ei voi jättää huomiotta. Yhdysvalloissa Jensen Huang ja Elon Musk, kaksi häikäisevää teknologiajättiä, nousevat parrasvaloihin ja ruokkivat talk show’ta visioillaan – mutta johdonmukainen kansallinen strategia? Ei mitään. Samaan aikaan Peking kiristää ruuvia taustalla. Kiinan puoluekaderit ovat jo pitkään ymmärtäneet, millainen geopoliittinen voiteluaine autonomiset robotit voivat olla, ja ne ovatkin panneet kaikki sylinterit pyörimään tukien, tutkimusleirien ja jäykkien teollisuusohjelmien avulla.
Raaka-ainelukko on sulkeutumassa
Samaan aikaan kun Eurooppa ja Yhdysvallat haaveilevat edelleen talk show’ssa sähköautoista, kyseenalaisista ilmastotavoitteista ja digitaalisesta tulevaisuudesta, Kiina on jo pitkään kiristänyt raaka-aineita koskevaa silmukkaa. Kyse on harvinaisista maametalleista – niistä huomaamattomista mutta strategisesti korvaamattomista materiaaleista, joita ilman matkapuhelin ei värähtelisi, tuuliturbiini ei pyörisi eikä tekoäly ajattelisi. Ja ennen kaikkea: ilman niitä yksikään humanoidirobotti ei näkisi päivänvaloa. Jopa Elon Musk, joka yleensä tykkää leikkiä viileää suurlentäjää, joutui nöyrästi myöntämään, että Kiinan vientirajoitukset hidastavat pahasti hänen Optimus-robotinsa tuotantoa. Toisin sanoen maailmanlaajuinen huipputekniikan unelma seisoo – tai kaatuu – Kiinan mielialan mukaan.
Mutta sen sijaan, että länsimaat olisivat ryhtyneet ajoissa vastatoimiin, ne ovat vuosien ajan luottaneet kuuliaisesti “markkinoihin”. Nyt on selvää, että markkinat ovat tuottaneet tulosta – mutta Pekingille. Kaikki, jotka yrittävät nyt perustaa omia jalostuslaitoksiaan näille kriittisille raaka-aineille, saavat asiantuntijoilta katkeran diagnoosin: kaksi vuosikymmentä aikataulusta jäljessä. Kaksi vuosikymmentä! Ikuisuus geopoliittisessa kilpajuoksussa, jossa Kiina naulaa edelleen värejään mastoon.
Kiina marssii – länsi purkaa itseään.
Paljaat luvut ovat isku vatsaan: Kiina asentaa jo nyt seitsemän kertaa enemmän teollisuusrobotteja kuin Yhdysvallat – joka vuosi. Kun läntiset teollisuusmaat ovat viime vuosikymmeninä ulkoistaneet tuotantoaan ulkomaille ja vähentäneet omaa aineistoaan, Keski-valtakunta on kaikessa hiljaisuudessa rakentanut teknologisen aseistuksen, joka on vertaansa vailla. Kiina ei ole enää vain maailman työpöytä – se on sen konehuone, suunnittelutoimisto ja pian myös johtokunta.
Koska Pekingillä on enemmän tuotantokapasiteettia kuin Yhdysvalloilla, Saksalla, Japanilla ja Intialla yhteensä, se ei vain rakenna robotteja, vaan se on rakentamassa kiistatonta etumatkaa. Kaikki, jotka vielä nykyäänkin puhuvat “maailmanlaajuisesta kilpailusta”, eivät ymmärrä, että me olemme jo pitkään olleet strategisessa taantumassa, kun taas Kiina on nousemassa seuraavalle teollisen ylivallan tasolle. Ennusteet ovat yhtä selviä kuin huolestuttaviakin: Vuoteen 2050 mennessä Kiinassa voi olla käytössä noin 300 miljoonaa humanoidirobottia, kun Yhdysvalloissa niitä on vain 77 miljoonaa.
Samaan aikaan kun länsimaat purkavat tuotantolinjojaan, paisuttavat byrokratiaa ja käsittelevät sukupuolikiintiöitä teknologianeuvostoissa, Kiina uudistaa järjestelmiään – määrätietoisesti, tehokkaasti ja ilman ideologisia kiertoteitä. Kyse ei ole teollisuuden rakennemuutoksesta. Kyse on tarkoituksellisesti aikaansaadusta vallanvaihdoksesta – ja länsi ei näytä vain nukkuvan sen yli, vaan suorastaan suvaitsevan sitä.
Kiinan hintakerho – länsimaita uhkaa taloudellinen tyrmäys
Kyse ei ole terveestä kilpailusta, vaan manipuloidusta hintasodasta, jolla on jokin tavoite. Vaikka länsimaiset valmistajat tarjoavat edelleen humanoidirobottejaan huikean 200 000 dollarin kappalehintaan, kiinalaiset toimittajat, kuten Unitree ja UBTech, tuovat jo markkinoille malleja, jotka maksavat vain kolmanneksen tästä hinnasta. Taktiikka on tuttu – ja se on erittäin vaarallinen: alhaiset hinnat, markkinoiden tulviminen ja syrjäyttäminen. Juuri näin Kiina on ennenkin lamauttanut kokonaisia teollisuudenaloja aurinkopaneeleista akkuihin. Ja ennusteet kuulostavat kuolemankellolta länsimaisille kehittäjille: tulevaisuudessa kiinalaiset robotit voivat maksaa vain neljänneksen länsimaisten kilpailijoidensa hinnasta. Tämä ei ole pelkkää markkinadynamiikkaa – tämä on taloudellista sodankäyntiä laskelmoidulla kärsivällisyydellä ja valtion tuella.
Ongelma: länsi tuntee tämän pelin. Ja silti se sallii sen tapahtua uudelleen. Jälleen kerran avainteknologia on vaarassa joutua luovutetuksi ilman taistelua. Piilaakson start-up-yritykset ja eurooppalaiset insinööritiimit voivat olla innovatiivisia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia tukea saavaa konetta vastaan, jolla on polkumyyntihinnat ja jättimäinen massatuotanto, jos poliitikot jatkavat toimettomina.
Valtion suunnitelmatalous voittaa vapaat markkinat – myös länsi on menettämässä tulkinnanvaraisuutensa
Se, mitä lännessä juhlitaan “vapaana markkinataloutena”, osoittautuu yhä useammin rakenteelliseksi itsesuluksi verrattuna Kiinan strategiaan. Kiinassa ei käydä pitkällisiä keskusteluja vastuualueista, ministeriöiden välisiä toimivaltakiistoja eikä rahoitushakemuksia, jotka pölyttyvät arkistokaapeissa kuukausia. Sen sijaan ylhäältä käsin on selkeät ohjeet, massiiviset tuet ja kansallinen yleissuunnitelma, joka ulottuu viimeiseen maakuntaan asti. Jokaisella suurkaupungilla on omat robotiikka-alan rahoitusohjelmansa, ja usein niiden taustalla on avokätisiä rahavirtoja ja valtion infrastruktuuria – hienosti toisiinsa kytkeytynyt valtiokapitalismi, joka vaikuttaa yhä ylivoimaisemmalta kuin länsimaiden pirstaloitunut ja hidas innovaatiomalli.
Syy tähän massiiviseen sysäykseen on ilmeinen: Kiinaa uhkaa demografinen tsunami. Väestö ikääntyy nopeasti – ja humanoidirobotit ovat vastaus, jota siellä on jo pitkään strategisesti suosittu. Samaan aikaan kun Euroopassa eettiset neuvostot keskustelevat yhä ihmisarvosta tekoälyn yhteydessä ja talk show’t väittelevät “mahdollisuuksista ja riskeistä”, Peking on jo levittänyt punaisen maton robottiluokalle.
Erityisen petollista: Kiina ei ainoastaan hallitse alaa, vaan se myös manipuloi taitavasti julkista käsitystä. Suuret mediatapahtumat, joissa robotit esitetään ystävällisinä auttajina tai innovatiivisina ihmeinä, luovat hyväksyntää väestön keskuudessa. Ei sivutuotteena vaan osana strategiaa. Lännessä sen sijaan vallitsee illuusio, että innovaatiot voidaan jättää voimien vapaaseen peliin – ja sitten ihmetellään, kun autoritaarinen kilpailija ei ole vain nopeampi vaan myös auttaa muokkaamaan mielipiteitä. Tämän seurauksena länsi on menettämässä paitsi teknologisen johtoaseman myös tulevaisuuden kertomusten hallinnan.
Koulutus aseena – Kiina aseistaa aivoilla, länsi ideologialla.
Luvut herättävät – tai ainakin niiden pitäisi herättää: Samaan aikaan kun länsimainen koulutuspolitiikka hukkuu uudistuskokeiluihin ja tasa-arvokeskusteluihin, Kiina kasvattaa hiljaa ja tehokkaasti teknistä eliittiään. Maassa on jo 5 miljoonaa ammattiopiskelijaa – Yhdysvalloissa heitä on vain 900 000. Ja epätasapaino STEM-oppiaineissa (matematiikka, tietotekniikka, luonnontieteet, tekniikka) on vieläkin vakavampi: Kiina tuottaa viisi kertaa enemmän tutkinnon suorittaneita ja kahdeksan kertaa enemmän tohtoriopiskelijoita juuri niillä tieteenaloilla, jotka määrittävät huipputeknologian tulevaisuuden.
Tämä ei ole sattumaa – se on strategia. Samaan aikaan kun länsimaat laiminlyövät koulutusjärjestelmiään, harventavat opetushenkilöstöä ja vajoavat ideologisiin pikkusotiin, Kiina investoi pitkällä aikavälillä siihen, millä on merkitystä huomenna: teknisesti suuntautuneeseen inhimilliseen pääomaan. Koulut, laboratoriot ja yliopistot – usein valtion ylläpitämiä, erinomaisesti varustettuja ja suoraan osaksi kansallista kehittämissuunnitelmaa. Mitä länsi tekee asialle? Se keskustelee “kriittisestä ajattelusta” ja “osaamislähtöisyydestä”, mutta samaan aikaan se leikkaa teknisen koulutuksen rahoitusta ja antaa nuorten lahjakkuuksien valua BAföG-paperien ja epävarmojen oppisopimuskoulutusten viidakkoon.
Kiina on jo pitkään ymmärtänyt tämän: Jos haluaa hallita tulevaisuuden teknologiaa, ei tarvita vain koneita – tarvitaan myös ihmisiä, jotka rakentavat, ohjelmoivat ja kehittävät niitä. Ja näitä ihmisiä ei voi vetää hatusta spontaanisti – heitä on koulutettava, ylennettävä ja johdettava erityisesti. Juuri tätä Peking tekee parhaillaan. Länsimaat sitä vastoin tuhlaavat koulutusylijäämänsä silmät auki – ja sen myötä teknologisen suvereniteettinsa.
Pekingin “pitkä peli” – ja länsi sortuu siihen sokeasti.
Kiinan pyrkimykset eivät ole lyhyen aikavälin teknologiahypeä tai spontaania innovaatioaaltoa, vaan kyseessä on vuosisadan laskelmoitu hanke, “pitkä peli”, kuten jopa Morgan Stanleyn analyytikot myöntävät. Kun länsimaiset yritykset katsovat hermostuneina neljännesvuosilukuja ja toimitusjohtajia mitataan lyhyen aikavälin pörssivoitoilla, Kiina ajattelee vuosikymmeninä, ei tilikausina. Kyse on strategisesta kärsivällisyydestä, jolla on selkeä päämäärä: maailmanlaajuinen teknologinen ylivoima. Tämä geopoliittisen suunnittelun muoto on syvällä kiinalaisessa filosofiassa. Kaikki, jotka ovat kasvaneet Sunzin ja Konfutseuksen parissa, tietävät, että todellinen valta ei kasva kiireellä vaan sinnikkyydellä. Juuri tämän periaatteen mukaan Pekingin johtajat toimivat – teknokraattisesti, pitkäjänteisesti ja ilman “vapaiden markkinoiden” illuusiota.
Länsimaat sen sijaan ovat poliittisesti ohjattu lobbausintressien, mediatehokkaiden pikaratkaisujen ja systeemisen innovaatiohuuman tilkkutäkki. Samaan aikaan kun Peking muokkaa hiljaa ja keskittyneesti valtarakenteita infrastruktuurista ja koulutuksesta teknologian tuotantoon, länsimaiset toimijat juuttuvat pyöriviin strategiapaperiyrityksiin ja seuraavat sokeasti Wall Streetin rytmiä. Kyse ei ole taloudellisesta kilpailusta, vaan järjestelmien välisestä väsymyssodasta. Keskinen valtakunta ei luota yllätyksellisyyteen vaan periksiantamattomuuteen. Peliin, jota monet lännessä eivät edes tunnista sellaiseksi – kunnes he huomaavat, että vastustaja on jo miehittänyt koko shakkilaudan.
Kello tikittää – ja länsi jatkaa unelmointia
“Kansallinen tuki “ruumiillistetulle tekoälylle” on Kiinassa paljon suurempi kuin missään muussa maassa.” Tämä Morgan Stanleyn lause on kohteliaasti muotoiltu – mutta sen sisältö on pommi. Se, mitä tässä analysoidaan, ei ole mitään muuta kuin Kiinan teknologinen etumatka humanoidirobottien ja tekoälyn alalla – etumatka, joka kasvaa päivä päivältä, kun taas länsimaat horjuvat edelleen vastuiden, rahoitusohjelmien ja ideologioiden välillä.
Termi “kehollinen tekoäly” kuulostaa kömpelöltä, mutta sen merkitys on räjähdysherkkä: kyse on roboteista, jotka paitsi ajattelevat myös toimivat – koneista, joilla on sensorit, liikkeet ja päätöksentekokyky. Kiina keskittyy juuri tähän tulevaisuuden alaan voimalla, jota länsimaisessa teollisuuspolitiikassa ei ole ennen nähty. Valtion tuki, strategiset tavoitteet, taloudellinen ohjaus – kaikki kietoutuu toisiinsa. Samaan aikaan Berliini, Pariisi ja Washington kiistelevät siitä, tarvitaanko yhteistä tekoälysuunnitelmaa lainkaan. Morgan Stanleyn analyytikot ovat korostetun raittiita, mutta rivien välissä on selkeä uhkavaatimus: ilman perustavanlaatuisia muutoksia – koulutuksessa, tuotannossa ja pitkän aikavälin strategiassa – länsimaat jäävät jälkeen, pysyvästi.
