Sean Stinson kirjoittaa, että jo seitsemän prosentin lasku maailmanlaajuisessa öljyn tarjonnassa vuonna 1973 riitti käynnistämään vuosikymmenen kestäneen taloudellisen ahdingon. Stagflaatio, inflaation ja työttömyyden lamauttava yhdistelmä, levisi nopeasti teollistuneeseen länteen.

Tehtaat sulkivat ovensa, miljoonat ihmiset jäivät työttömiksi ja jotkut menettivät jopa kotinsa. Hallitukset epäröivät ja kompastelivat sitten kriisistä toiseen. Lähes kuusi kuukautta kestänyt öljykriisi toimi ankarana varoituksena: moderni maailma eli lainatulla ajalla halvan energian varassa, ja jokaisella merkittävällä häiriöllä olisi seurauksia, jotka ulottuisivat paljon pidemmälle kuin pelkkä fyysinen epämukavuus, kirjoittaa Markku Siira.

Tällä hetkellä Yhdysvaltojen, Israelin ja Iranin välinen sota on vaikeuttanut merenkulkua Hormuzin salmessa, jonka kautta kulkee 20–25 % maailman öljystä ja kaasusta. Huhtikuun alussa noin 17,7 miljoonan tynnyrin päivittäinen toimitus – 17 % maailman kysynnästä – oli keskeytynyt. Bab el-Mandebin salmi on uhattuna, alueen jalostamot ovat vaurioituneet ja monet tuotantokentät ovat jääneet pois toimivista kuljetusreiteistä. Vaikka sota loppuisi välittömästi, kestäisi kuukausia, ellei jopa vuosia, ennen kuin öljynkuljetukset palautuisivat täysin ennalleen.

Tämän ymmärtämiseksi on palattava vuoden 2008 talouskriisiin. Tuolloin, kun rahoitusjärjestelmä romahti, velat olisi pitänyt mitätöidä, maksukyvyttömien pankkien olisi pitänyt antaa mennä konkurssiin ja lyhyt mutta välttämätön taantuma olisi pitänyt hyväksyä. Sen sijaan keskuspankit laskivat korkotason nollaan ja käynnistivät rajattomat rahapoliittiset elvytystoimet. Ne paisuttivat kuplia, pelastivat elinkelvottomia yrityksiä ja kasvattivat maailmanlaajuisen velan 150 biljoonasta yli 300 biljoonaan dollariin.

Nykyään öljykriisi koettelee järjestelmää, jolla ei ole enää liikkumavaraa. Korot ovat ennätyksellisen alhaalla, taseet ovat täynnä ja velkaa on kaikkialla. Pessimistiset taloustieteilijät, kuten Steve Keen, Michael Hudson ja Nouriel Roubini, ovat sitä mieltä, että tuleva lama saattaa olla pahempi kuin suuri lama.

1930-luvulla velka oli pääasiassa yksityistä ja tuotantokapasiteetti säilyi ennallaan, mutta nykyään valtioiden, yritysten, kotitalouksien ja varjopankkien velat ovat tiiviisti toisiinsa kietoutuneita. Kriisin seuraukset leviävät silmänräpäyksessä ympäri maailmaa. Vertailu 1970-luvun öljykriisiin on itse asiassa liian optimistinen.

Stinson pitää vuoden 2020 pandemiaa selkeänä kenraaliharjoituksena tulevaa kriisiä varten. Matkustusrajoitukset, terveystodistukset, mittavat elvytystoimet ja digitaalinen seuranta testattiin käytännössä. Tuon ajanjakson infrastruktuuria ei purettu, vaan se jätettiin valmiustilaan seuraavaa hätätilannetta varten.

Stinsonin mukaan keskuspankkien, IMF:n ja Bilderbergin kaltaisten foorumien toimet tähtäävät samaan tavoitteeseen: kriisin jälkeiseen digitaaliseen infrastruktuuriin perustuvaan rahauudistukseen. Keskuspankkien digitaaliset valuutat, digitaaliset identiteetit ja ohjelmoitava raha ovat jo teknisesti ja juridisesti valmiina. Ainoa puuttuva tekijä on maailmanlaajuinen kriisi, joka tekisi uuden järjestelmän käyttöönotosta sekä väistämättömän että poliittisesti hyväksyttävän.

Stinson uskoo, että valtioiden rajat ylittävät verkostot eivät yritä estää tulevaa romahdusta. Päinvastoin, ne näkevät ainutlaatuisen tilaisuuden määrätä toimenpiteitä, jotka olisivat mahdottomia normaaleissa olosuhteissa: kulutuksen ja liikkumisen rajoitukset, digitaalisen valuutan voimassaoloajat, algoritmien avulla määritetyt käyttäytymiseen perustuvat ehdot sekä tulojen ja välttämättömien palveluiden kytkeminen toisiinsa digitaalisessa kehyksessä. Digitalisaatioon ja tekoälyyn perustuvaa täydellisen valvonnan infrastruktuuria ollaan jo rakentamassa.

Uudelleenjärjestely edellyttää myös pienempää ja helpommin hallittavaa väestöä – olettamus, joka on jo pitkään ollut yleinen transnationaalin eliitin keskuudessa. Automatisointi ja robotisointi tekevät suuresta osasta ihmistyötä tarpeetonta. Energia-, talous-, sota- ja ilmastonmuutoskriisien yhdistelmä ei ainoastaan aja talouksia tuhoon, vaan myös vähentää väestöä.

Stinson viittaa Deagelin väestöennusteisiin, joiden mukaan Yhdysvaltojen väkiluku laskisi 330 miljoonasta noin 110 miljoonaan, Saksan noin 50 miljoonaan ja Japanin 40 miljoonaan. Tulevalla vuosikymmenellä odotetaan massiivista kuolleisuutta, ei järjestelmän häiriönä, vaan suunniteltuna toimintana. Digitaalinen infrastruktuuri mahdollistaa jäljelle jäävän väestön tehokkaan hallinnoinnin.

Suurta yleisöä valmennetaan jo nyt järjestelmällisesti seuraamaan toista spektaakkelia: ajoittaisia konflikteja Iranin kanssa, pörssimarkkinoiden heilahteluja sekä geopoliittisten jännitteiden hyödyntämistä lyhyen aikavälin taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi.

Stinsonin mukaan Donald Trumpin kaltaiset henkilöt eivät ole uuden järjestelmän arkkitehteja, vaan he edustavat pikemminkin vanhaa järjestelmää sen viimeisessä vaiheessa. Heidän näkyvä korruptionsa on vain esitys, jota ei pidä sekoittaa asian ytimeen. Todellinen päätöksenteko tapahtuu varjossa, toimijoiden keskuudessa, jotka eivät hae näkyvyyttä, eivät osallistu keskusteluihin sosiaalisessa mediassa eivätkä tarvitse vaalivoittoja vallansa legitimoimiseksi.

Voisiko digitaalinen hallintajärjestelmä yhä joutua valloitetuksi ja kääntyä luojiaan vastaan? Digitaalista infrastruktuuria ei voi verrata lentokoneeseen tai rautatieverkostoon. Puitteet on määritelty, koodi on kirjoitettu ja valvontamekanismit ovat jo olemassa. Ellei jokin voima käytä EMP-aseita tai tekoälyn kehitys johda täysin arvaamattomiin mullistuksiin, ei ole olemassa kansanliikettä, salaista verkostoa tai kilpailevaa eliittiä, joka kykenisi kaatamaan teknokapitalistiset hallitsijat.

Meitä ei odota tavallinen lama, eikä edes uusi suuri lama, vaan suunniteltu ja pysyvä uudelleenjärjestely ihmisten, rahan ja liikkumisvapauden välisissä suhteissa. Digitaalinen valuutta, digitaalinen identiteetti ja biometrinen valvonta esitetään ainoana realistisena vaihtoehtona. Tämä ei ole pelkkä salaliittoteoria: nykymaailma ei enää toimi ilman tiukkoja hierarkkisia järjestelmiä. Uudelleenjärjestely on jo käynnissä.

Stinson ei usko parempaan tulevaisuuteen ja pitää haitallisena toivoa mitään muuta. Ainoa selvä asia on: kyky nähdä tulevaisuus sellaisena kuin se on, nimetä se ja kieltäytyä lohduttavista illuusioista. Kriisi ja siihen suunniteltu reaktio ovat väistämättömiä. Kun pahin tapahtuu, muistavatko ihmiset, että asiat olisivat voineet olla toisin – ja voiko tuo toivo vielä johtaa toimintaan? ”Historia ei tarjoa takeita, mutta se tarjoaa varoituksia, ja tämä on yksi niistä”, Stinson toteaa lopuksi.

Lähde

Komentoi