#Feature
24.2.2026
Publication-X

Münchenin turvallisuuskonferenssin vuoden 2026 raportti kantaa nimeä “Under Destruction”. Jo otsikko vihjaa hajoamiseen: sääntöihin perustuva kansainvälinen järjestys on murenemassa. Raportti ei kuitenkaan ainoastaan kuvaa geopoliittista muutosta – se paljastaa jotakin syvempää. Se näyttää, miten eri yhteiskunnat kokevat riskin. Ja se herättää kysymyksen: kuka määrittelee pelon?

Raportin sivulla 40 esitetty riskien “lämpökartta” listaa kolmeakymmentä globaalia uhkaa talouskriisistä kyberhyökkäyksiin, ilmastonmuutoksesta suurvaltoihin, tekoälystä massamuuttoon. G7-maissa riskihavainnot ovat kauttaaltaan korkeita. Sen sijaan Kiinassa lähes kaikki riskit koetaan vähäisiksi. Intiassa lukemat ovat maltillisempia kuin lännessä, mutta selvästi korkeampia kuin Kiinassa.

Ero ei ole pieni. Se on rakenteellinen.

Mitä pelko mittaa?

Lämpökartta mittaa subjektiivista kokemusta – ei objektiivista uhkaa. Se kertoo, mitä ihmiset pelkäävät, ei mitä todennäköisesti tapahtuu. Silti juuri tämä kokemus vaikuttaa politiikkaan, vaaleihin ja strategisiin valintoihin.

Jos länsimaissa koetaan jatkuvasti talouskriisin, ilmaston, kyberhyökkäysten, disinformaation ja suurvaltakamppailun uhkaa, syntyy ilmapiiri, jossa politiikka rakentuu varautumisen, turvallisuuden ja blokkien ympärille. Turvallisuuspuheesta tulee keskeinen hallinnan väline.

Kiinassa taas vain 38 % vastaajista näkee Yhdysvallat merkittävänä riskinä, vaikka geopoliittinen kilpailu on ilmeinen. Useimmat muut riskit jäävät selvästi alemmalle tasolle. Intiassa Kiina nähdään 46 %:ssa riskinä, Yhdysvallat 42 %:ssa – mutta kokonaispelko on silti hillitympää kuin G7-maissa.

Tämä herättää perustavan kysymyksen: johtuuko ero tiedon puutteesta – vai siitä, että koettu arjen kehitys on erilainen?

Talous, kokemus ja luottamus

Länsimaissa talouskasvu on hidastunut vuosikymmeniä. Ostovoima on monin paikoin heikentynyt, julkiset palvelut kiristyneet, infrastruktuuri rapautunut. Vuoden 2008 finanssikriisi, pandemiavuodet, energiamarkkinoiden sokit ja inflaatio ovat jättäneet jälkensä.

Kun arjen kokemus on epävarmuutta, riskihavainto kasvaa.

Kiinassa elintaso on noussut nopeasti viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Kaupunkien infrastruktuuri on modernisoitunut, teknologia kehittynyt, köyhyys vähentynyt merkittävästi. Tämä ei tarkoita, ettei ongelmia olisi – mutta subjektiivinen suunta on ollut ylöspäin.

Riskin kokeminen liittyy usein siihen, kokeeko yhteiskunta olevansa hallinnassa vai hallitsematon.

Tietotila ja suvereniteetti

Raportin tulokset nostavat esiin toisenkin ulottuvuuden: tiedon.

Länsimaissa media- ja sosiaalinen media -ekosysteemi on avoin, hajautunut ja usein ristiriitainen. Uhkia käsitellään intensiivisesti: ilmasto, terrorismi, disinformaatio, Venäjä, Kiina, tekoäly. Turvallisuusnarratiivit ovat jatkuvasti läsnä.

Kiinassa digitaalinen tila on vahvemmin valtion ohjaama. Ulkomainen media ja sosiaalisen median alustat eivät toimi samalla tavalla kuin lännessä. Tiedon suvereniteetti on osa valtiollista strategiaa.

Kysymys ei ole vain sensuurista tai vapaudesta. Kyse on siitä, miten riskit kehystetään – ja kuka kehystää.

Jos riski määritellään jatkuvasti eksistentiaaliseksi, politiikka radikalisoituu helposti “me tai he” -asetelmaksi.

Rubio ja valintojen pakko

Münchenin konferenssissa Yhdysvaltain varapresidentti Marco Rubio kehotti Eurooppaa tekemään selkeän valinnan: länsi tai haastajat. Puhe osui hetkeen, jossa raportti oli jo maalannut kuvan kasvavista riskeistä ja murenevasta järjestyksestä.

Tällaisessa ilmapiirissä retorinen valinta kärjistyy.

Jos riskikokemus on korkea, varovaisuusperiaate ohjaa kohti vahvinta liittolaista. Pienet valtiot hakeutuvat turvaan. Euroopassa, jossa poliittinen kenttä on pirstoutunut ja EU:n byrokratiaa kritisoidaan etäisyydestä, tämä voi vahvistaa riippuvuutta Yhdysvalloista.

Raportti ei väitä, että Yhdysvallat loisi riskit. Mutta se näyttää, että riskin kokemus on läntisessä maailmassa poikkeuksellisen voimakas.

Ja politiikka reagoi kokemukseen.

Demokratian paradoksi

Artikkelin alkuperäinen kirjoittaja vie johtopäätöksen pidemmälle: jos demokratia tuottaa toistuvasti poliittisia eliittejä, jotka rakentavat pelon varaan, onko kyse enää demokratiasta vai plutokratiasta?

Tämä on voimakas väite. Se ei nouse suoraan Münchenin raportista, mutta raportin luvut antavat sille taustan. Kun pelko ohjaa julkista keskustelua, vaalit eivät välttämättä ratkea hyvinvointilupauksilla vaan turvallisuuslupauksilla.

Pelko on tehokas mobilisoija. Se toimii markkinoilla ja politiikassa.

Silti on tärkeää erottaa kaksi asiaa:

  1. Riskit ovat todellisia.
  2. Riskien kokemusta voidaan vahvistaa, kehystää ja hyödyntää.

Demokratia ei automaattisesti takaa rauhallista mielialaa. Se heijastaa yhteiskunnan tilaa – ja joskus myös sen hermostuneisuutta.

Onko länsi pelon hallintamalli?

Münchenin raportti ei ole poliittinen pamfletti. Se on kyselyihin perustuva analyysi. Mutta sen tulokset voidaan tulkita monella tavalla.

Yksi tulkinta on tämä: länsi on ajautunut turvallisuusparadigmaan, jossa geopoliittiset konfliktit, ilmasto, kyberuhat ja disinformaatio muodostavat jatkuvan kriisikehyksen. Tämä lisää turvattomuuden tunnetta.

Toinen tulkinta on, että avoin media ja kriittinen keskustelu tuottavat luonnollisesti korkeamman riskihavainnon – koska ongelmista puhutaan avoimesti.

Kolmas tulkinta, jonka artikkelin kirjoittaja esittää, on, että pelko toimii hallinnan välineenä.

Mikä näistä on totta?

Raportti ei vastaa siihen. Se näyttää vain peilin.

Ja peilissä länsi näyttää hermostuneelta.

Kommentoi