Miksi Maailman talousfoorumin vastustus ei ole hullua?
Maailman talousfoorumi (WEF) ja sen perustaja Klaus Schwab ovat olleet monien salaliittoteorioiden kohteena, vaikka heitä pidetään vaarallisena voimana maailmanpolitiikassa.
WEF:n kritiikki keskittyy uusliberalismiin, jonka nähdään aiheuttavan taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, mutta Schwab itse korostaa tarvetta “suurelle uudelleenkäynnistykselle” ja “sidosryhmäkapitalismille”.
Korporatismi, jota Schwab ajaa, pyrkii rajoittamaan markkinakilpailua ja lisäämään hallituksen, yritysten ja kansalaisyhteiskunnan välistä yhteistyötä, mutta tämä malli vähentää demokratiaa ja suosii sisäpiiriläisiä.
WEF:n tavoitteet maailmanlaajuisen järjestelmän uudelleenjärjestelyssä herättävät huolta vapauden ja vallan hajauttamisen puolestapuhujissa, ja WEF:n agenda, vaikka ei olekaan muodollista poliittista valtaa, vaikuttaa merkittävästi kansainväliseen politiikkaan ja talouteen.
Maailman talousfoorumi (WEF) ja sen pitkäaikainen perustaja ja toimitusjohtaja, professori Klaus Schwab, ovat monien mielettömien salaliittoteorioiden kohteena. Tätä kansalaisjärjestöä, joka tänäkin tammikuussa kokoaa Davosiin poliitikkoja, yritysjohtajia, toimittajia, akateemikkoja ja erilaisia julkkiksia, on syytetty muun muassa siitä, että se on pedofiilien salainen salaliitto, joka käyttää Covid-19-pandemiaa lasten veren keräämiseen, jotta saatanallinen uusi maailmanjärjestys saataisiin nopeasti aikaan.
Ei ole kuitenkaan hullua pitää WEF:ää vaarallisena voimana maailmanpolitiikassa. WEF on vaarallinen voima maailmanpolitiikassa. Joseph Helleriä mukaillen, vaikka oletkin vainoharhainen, se ei tarkoita, etteikö WEF olisi perässäsi. Yhteinen epäluulo WEF:ää kohtaan yhdistää vasemmiston antikapitalistit ja oikeiston kulttuurisoturit. Epäluottamus perustuu kuitenkin väärinkäsitykseen siitä, mistä WEF:ssä nykyään todella on kyse.
Monien WEF:n arvostelijoiden mielestä järjestön ilkeys voidaan kiteyttää yhteen sanaan: “uusliberalismi”. Se on termi, joka herättää mielikuvia plutokraateista ja rajoittamattomista markkinoista, jotka tuhoavat planeettaa ja riistävät työläisiä voiton nimissä. Hassua kyllä, puheenjohtaja Schwab on samaa mieltä tästä arviosta maailman epäkohdista. Aikoinaan WEF asetti etusijalle talouden globalisaation tarpeellisuuden ja hyödyt. Näin ei kuitenkaan ole ollut enää moneen vuoteen. Lokakuussa 2020 Schwab totesi seuraavaa:
Maailmanlaajuisen talousjärjestelmämme rakennetta on arvioitava uudelleen avoimin mielin. Tärkein näistä on uusliberalistinen ideologia. Vapaiden markkinoiden fundamentalismi on heikentänyt työntekijöiden oikeuksia ja taloudellista turvallisuutta, käynnistänyt sääntelyn purkamisen ja tuhoisan verokilpailun.
Se, miten ja missä “vapaiden markkinoiden fundamentalismi” on riehunut, on edelleen mysteeri. Loppujen lopuksi elämme maailmassa, jossa useimmat kehittyneiden maiden hallitukset valvovat rutiininomaisesti 40 prosenttia tai enemmän maansa BKT:stä.
Sääntely- ja hyvinvointivaltion väsymätön kasvu esimerkiksi Euroopan unionissa, Britanniassa ja Amerikassa ei myöskään viittaa siihen, että vapaiden markkinoiden radikaalit olisivat olleet vallassa Brysselissä, Lontoossa tai Washingtonissa vuosikymmeniä. Kiinassa kommunistisen puolueen johto on vuodesta 2008 lähtien jatkuvasti vahvistanut valtion valvontaa taloudessa, joka on koskaan ollut vain hyvin osittain vapautettu.
Joseph Helleriä mukaillen: vaikka oletkin vainoharhainen, se ei tarkoita, etteikö WEF olisi perässäsi.
Schwab ei ota huomioon näitä epämukavia tosiasioita, vaan uskoo, että maailma tarvitsee “suuren uudelleenkäynnistyksen”. WEF:n verkkosivuston mukaan Covid, joka selittää maailmaa odottavaa globaalia uudelleenkäynnistystä, paljasti kaikki “monien järjestelmien epäjohdonmukaisuudet, riittämättömyydet ja ristiriidat – terveydenhuollosta ja rahoituksesta energiaan ja koulutukseen”. Koko planeetta tarvitsee uuden “yhteiskuntasopimuksen”, jolla muokataan “globaalien suhteiden tulevaa tilaa, kansantalouksien suuntaa, yhteiskuntien prioriteetteja, liiketoimintamallien luonnetta ja globaalin yhteisomaisuuden hallintaa”.
Melkoinen luettelo. Mutta mitä adjektiiveja, kysyn, pitäisi käyttää kuvaamaan organisaatiota, joka ehdottaa 8 miljardin ihmisen, 195 maan, kansainvälisten suhteiden, sosiaalipolitiikan ja 104 biljoonan dollarin maailmantalouden uudelleenjärjestelyn koordinointia? Mieleen tulevat sellaiset sanat kuin “harhainen” ja “suuruudenhullu”.
Keskeinen käsite Schwabin visiossa uudelleenkäynnistyvästä maailmasta on “sidosryhmäkapitalismi”. Hänen vuonna 2021 ilmestyneessä kirjassaan Stakeholder Capitalism: A Global Economy that Works for Progress, People and Planet, Schwab määrittelee sen “kapitalismin muodoksi, jossa yritykset eivät optimoi vain lyhyen aikavälin voittoja osakkeenomistajille vaan pyrkivät luomaan arvoa pitkällä aikavälillä ottamalla huomioon kaikkien sidosryhmiensä ja koko yhteiskunnan tarpeet”.
Arvonluonnilla Schwab tarkoittaa osittain taloudellista hyvinvointia. Hän kehottaa kuitenkin edistämään myös kolmea muuta arvoa: “Ihmiset”, “planeetta” ja “rauha”. Nämä melko laajat käsitteet osoittavat, kuinka laaja-alainen Schwabin sidosryhmäkapitalismi on.
Keitä ovat ne sidosryhmät, jotka tekevät yhteistyötä neljän P:n käyttöönottamiseksi? Schwabin mukaan ne ovat “hallitukset”, “yritykset” ja “kansalaisyhteiskunta” (kansalaisjärjestöt, ammattiliitot jne.). Tässä vaiheessa pääsemme Schwabin suuren uudelleensuunnittelun ytimeen. Vaikka Schwab vetoaa ennakoitavissa oleviin herättäjiin, hän on sitoutunut poliittisiin ja taloudellisiin järjestelyihin, jotka tunnettiin ennen korporatismina.
Schwab on tästä varsin yksiselitteinen. Eräässä artikkelissa, jossa hän kuvailee nykyisten näkemystensä alkuperää, hän kirjoittaa:
Tämä lähestymistapa oli yleinen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä lännessä, kun kävi selväksi, että yksi henkilö tai yksikkö voi menestyä hyvin vain, jos koko yhteisö ja talous toimivat. Yritysten ja niiden yhteisön välillä oli vahva yhteys. Esimerkiksi Saksassa, jossa synnyin, se johti siihen, että työntekijät olivat edustettuina hallituksessa, ja tämä perinne jatkuu edelleen.
Korporatismi on laaja käsite. Se voi vaihdella Mussolinin Italian omaksumasta hyperautoritaarisesta versiosta Schwabin kuvaamiin sodanjälkeisen Länsi-Euroopan työntekijä-pomo -rakenteisiin. Kaikilla korporatismin muodoilla on kuitenkin joitakin yhteisiä teemoja.
Yksi niistä on tarve rajoittaa markkinakilpailua sosiaalisen yhteenkuuluvuuden säilyttämiseksi. Toinen on eri sosiaalisten ja taloudellisten alojen edustavien ryhmien välisen yhteistyön edellyttäminen – prosessi, jota valtion virkamiehet valvovat ja tarvittaessa pakottavat noudattamaan yhteisen hyvän vuoksi.
Voitte kysyä, mitä vikaa tässä voisi olla? Vastaus on: paljon.
Ensinnäkin korporatismi – myös sen Schwabilainen ilmaus – ei ole kovinkaan vapaamielinen. Siinä on kyse yksimielisyyden muodostamisesta ja sen ylläpitämisestä talous- ja sosiaalipolitiikassa. Tästä syystä korporatismi ei kestä hyvin eriäviä mielipiteitä. Se itse asiassa estää kaikenlaisen konsensuksen kyseenalaistamisen, olipa kyse sitten veroasteista tai ilmastonmuutoksesta.
Korporatismin, kuten Schwabin WEF:n, kieli voi olla koordinoitua kuulemista, mutta asialista on hallintaa. Sillä tärkeintä on näkemysten yhdenmukaistaminen, olipa ajatus kuinka absurdi tai kuinka suuri vapauden hinta tahansa.
Tämä ei ainoastaan synnytä ryhmäajattelua. Se rohkaisee niiden syrjäyttämistä, jotka kiistävät konsensuksen. Jos suhtaudutte varauksellisesti esimerkiksi avoimiin rajoihin, älkää yllättykö, jos teidät leimataan muukalaisvihamieliseksi. Jos kieltäydyt työntekijöidesi liittoutumisesta, sinut todennäköisesti leimataan markkinafundamentalistiksi, joka kohtelee työntekijöitään pelkkinä esineinä.
Toinen ongelma on korporatismin edistämä salaliitto ja kaveruus. Korporatistiset rakenteet helpottavat yritysten ja hallitusten välisiä asiakassuhteita. Tämä puolestaan tuottaa sisäpiiriläisiä ja ulkopuolisia.
Sisäpiiriläisiä ovat ne yritykset, jotka allekirjoittavat konsensuksen, pelaavat korporatistista peliä ja menestyvät näin ollen hyvin mukavissa suhteissaan hallituksiin. Ulkopuolisia ovat ne, joilla ei ole resursseja rasvata pyörää. Esimerkkinä voisi olla nuori yrittäjä, jolla on loistava idea, joka voisi mullistaa kokonaisen talouden alan, mutta jolla ei ole poliittisia yhteyksiä. Vakiintuneet yritykset käyttävät harvoin epäröimättä yhteyksiään yrittäessään luoda sääntely-ympäristöjä, mikä vaikeuttaa tällaisten yrittäjien kilpailua markkinoilla.
Korporatistinen sidosryhmäkapitalismi suhtautuu demokratiaan varsin ristiriitaisesti. Pääpaino on siinä, että sisäpiiriläiset neuvottelevat keskenään ja esittävät sitten kansalle joukon tosiasioita, jotka koskevat mitä tahansa fossiilisista polttoaineista ESG:hen.
Schwabin sidosryhmäkapitalistisessa mallissa ei ole juurikaan tilaa laajemman kansan osallistumiselle päätöksentekoprosessiin, saati sitten kansan hyväksynnälle tehdyille päätöksille. Malli heijasteleekin positiivista epäluottamusta alhaalta ylöspäin suuntautuvia aloitteita kohtaan, koska niitä on vaikeampi valvoa ja koska ne eivät todennäköisesti suostu vakiintuneeseen konsensukseen.
Kuten kansakunnat ovat huomanneet, korporatistisiin tapoihin johtaa taloutta ja yhteiskuntaa liittyy huomattavia kustannuksia. Taloudellisella tasolla korporatismi estää innovaatiota, luo joustamattomat työmarkkinat, joita hallitsevat ammattiliitot, joiden ensisijaisena tavoitteena on säilyttää vallitseva tilanne, ja aiheuttaa markkinoilla etuoikeuksia hyvin kytköksissä oleville yrityksille.
Poliittisesti katsottuna korporatismin lievemmätkin muodot vähentävät merkittävästi äänestäjien äänioikeutta ja antavat yhä suuremman määrän tärkeitä päätöksiä vastuuvapaiden byrokraattien käsiin. EU:n hallintorakenteet – ja niiden ilmentämä demokratiavaje – ovat monin tavoin esimerkki tällaisista järjestelyistä.
Tästä pääsemmekin takaisin WEF:ään. Sillä ei ole muodollista poliittista valtaa, eikä se voi pakottaa ketään tekemään mitään. Siitä huolimatta WEF:stä on vuonna 1971 tapahtuneen perustamisensa jälkeen tullut organisaatio, joka ilmentää äärimmäistä luottamusta siihen, että tietynlainen henkilö johtaa maailmaa ylhäältä alaspäin. Vuonna 2004 julkaistussa kuuluisassa esseessään “Dead Souls” (Kuolleet sielut) valtiotieteilijä Samuel P. Huntington kutsui tätä prototyyppiä “Davosin mieheksi”.
Tämä nokkela nimitys, josta Schwab tai WEF eivät ole koskaan onnistuneet pääsemään eroon, oli Huntingtonin lyhyt kuvaus “akateemisista, kansainvälisistä virkamiehistä ja globaalien yritysten johtajista sekä menestyneistä huipputeknologiayrittäjistä”, jotka ajattelivat samalla tavalla ja joilla oli taipumus pitää kansallisia lojaalisuuksia ja rajoja “jäänteinä menneisyydestä”. Huntingtonin mukaan Davosin ihminen katsoi myös peittelemättömällä halveksunnalla niitä, jotka eivät olleet mukana ohjelmassa – oli ohjelman sisältö sitten mikä tahansa.
Tässä piilee WEF:n syvin ongelma. On yksi asia, että ihmiset kokoontuvat kansainvälisissä yhteyksissä keskustelemaan ongelmista, jakamaan näkemyksiä ja verkostoitumaan. Yritysjohtajat, poliitikot ja kansalaisjärjestöt tekevät näin koko ajan.
On eri asia, että WEF:n kaltainen organisaatio päättää, että on tullut aika järjestää maailma uudelleen ylhäältä alaspäin ja muokata planeetta uudelleen korporatistisen kuvan mukaiseksi. Schwabin puheista ja kirjoituksista päätellen Schwabin tavoittelema ihanne on jotakin globalisoituneen EU:n kaltaista, jossa sen ylikansalliset ja syvään juurtuneet byrokraattiset tavat siirretään kansainväliselle tasolle ja vallan vipuvarsia annetaan Davosin luotettavien miesten ja naisten käsiin.
Lyhyesti sanottuna WEF:stä ja Schwabista on helppo tehdä karikatyyri, joka muistuttaa Ian Flemingin fiktiivistä Spectreä ja sen rikollista päähenkilöä Ernst Stavro Blofeldia. Davosin kaltaisissa tilaisuuksissa nyt ajettu agenda on kuitenkin riittävän hälyttävä, jotta jokaisen, joka uskoo vapauden, suvereniteetin ja vallan hajauttamisen kaltaisten asioiden säilyttämiseen, pitäisi olla huolissaan.
Davosin miehen pitäisi olla varoitettu: hänen