C.S. Lewis ennakoi skientismiin perustuvan dystooppisen teknokratian

Koska kirjoitin viime viikonloppuna blogissani avaruusolennoista, tällä viikolla tuntuu olevan hyvä hetki puhua hieman romaanin merkityksestä nykypäivään, kun olen hiljattain lukenut loppuun “Tuon kammottavan voiman”, jonka C.S. Lewis julkaisi vuonna 1945 ja joka oli hänen Avaruus-trilogiansa viimeinen kirja.

Niiden, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, on syytä tietää, että se on erikoinen hybridi. Siinä yhdistyy Lewisin aikalaisilta, kuten George Orwellilta ja Aldous Huxleylta, tuttu antitotalitaristinen dystopiatyyli yliluonnollisuuteen ja tieteiskirjallisuuden sekoitukseen, joka ennakoi muun muassa Madeleine L’Englen “A Wrinkle in Time” -teosta. Se on kummallinen hybridi niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa. (Lewisin suosima alaotsikko “That Hideous Strengthille” oli “A Modern Fairy Tale for Grown-Ups”.) “That Hideous Strength” on C. S. Lewisin kirjoittama.

Kertomuksessa ei kovin kaukaisen tulevaisuuden Britannia kuvataan siten, että se alistuu tieteellisen teknokraattisen instituutin (National Institute of Coordinated Experiments, NICE) auktoriteettiin, joka muistuttaa Aldous Huxleyn “Uljas uusi maailma” -teoksen maailmanvaltiota alkumuodossaan. Kun yksi hahmoista kuitenkin työntyy lähemmäs NICE:n sisäistä kehää, hän saa tietää, että merkittävimmät teknokraatit ovat yliluonnollisia. Nämä yliluonnolliset yrittävät herättää kuolleet henkiin, ottaa yhteyttä pahaenteisiin yliluonnollisiin olentoihin ja jopa herättää uinuvan Merlinin, jotta tämä voisi auttaa heitä heidän suunnitelmiensa toteuttamisessa.

En paljasta mitään muuta tarinan mekaniikasta. Totean kuitenkin, että ne liikkuvat rohkeasti ylevän ja absurdin välisellä vaaravyöhykkeellä. Mutta jo tuon tiivistelmän perusteella voin päätellä muutamia asioita kirjan merkityksestä nykymaailmamme kannalta.

Ensinnäkin ajatus siitä, että teknologisella edistyksellä ja okkulttisella magialla voi olla odotettua läheisempi yhteys, tuntuu merkitykselliseltä sille oudolle aikakaudelle, johon olemme viime aikoina astuneet. Tämä on aikakausi, jolloin Piilaakson rationalistit ovat muuttumassa “postrationalistisiksi”, jolloin hallusinogeenien välittämiä henkisiä kokemuksia mainostetaan kognitiivisten ihmisten itsehoitona, jolloin ufohavainnot ja avaruusolentojen kohtaamiset ovat jälleen kulttuurin ruokalistalla, jolloin tekoälyn innovaatioista puhutaan samalla tavalla kuin tekoälystä.

Tässä vaiheessa ajatus siitä, että joukko ihmisiä saattaa yrittää kommunikoida henkimaailman kanssa syvällä esimerkiksi digitaalisen aikakauden aikana toimivan merkittävän yrityksen sydämessä, ei ole kovin epäuskottava. Tosin, kuten jotkut “Tuon hirvittävän voiman” henkilöt, nämä spiritistit epäilemättä kertoisivat itselleen, että he tekevät vain kehittynyttä tieteellistä tutkimusta, ehkäpä tunkeutuvat vaihtoehtoiseen ulottuvuuteen tai vapauttavat ihmismielen piilevän potentiaalin. Tämä johtuu siitä, miten jotkut “Tuon hirvittävän voiman” hahmot toimivat.

Romaanissa kuvattu totalitaarinen dystopia on huomionarvoinen useista syistä, muun muassa siksi, että se on keskeneräinen, kiistelty ja sisäisten ristiriitojen ja ristiriitaisuuksien vaivaama. Lewisin tarinassa näemme yhä naamioituneen tyrannian muotoutuvan, mutta joutuvan yhä erilaisten liiankin inhimillisten ongelmien, virheiden ja epäonnistumisten uhriksi, jotka ovat ristiriidassa Orwellin O’Brienin tai Huxleyn Mustapha Mondin tasaisen hallinnan kanssa. Uljas uusi maailma” tai “1984” eivät kuvaa yksipuoluehallintoa, joka hallitsee maata absoluuttisesti.

Toisin kuin Orwell ja Huxley, Lewis pelkäsi “valvojiksi” kutsumiensa tahojen nousua. Valvojat ovat lähinnä yliälykäs ja kaikkivoipa byrokraattinen kasti, jolle nykyaikainen tiede ja teknologia on antanut poikkeuksellisia valtuuksia. Se pyrkii muokkaamaan ihmisluontoa niin, että se sopii johonkin vakauden ihanteeseen, ideologiaan tai molempiin. Toisin sanoen Lewis pelkäsi totalitaarisen valtion nousua. Ja tämä näkemys on edelleen pohjana monille nykyajan huolenaiheille, alkaen COVID-aikakauden peloista digitaalisen sensuurin ja biovalvonnan suhteen ja päättyen tuoreempiin huoliin siitä, mitä superälykkyyden kehittyminen merkitsisi ihmisten tasa-arvolle ja vapaudelle.

Lewisin romaanin ohjaajiksi aikovien henkilöiden suhteellinen epäpätevyys, heidän ylpeä kykyjensä yliarviointi ja heidän holtiton henkinen uhkapelinsä tuntuvat kuitenkin sopivan paremmin meidän maailmaamme. Tässä maailmassa globaalia herruutta tavoittelevat mahtavat instituutiot joutuvat jatkuvasti turhautumaan strategioidensa vastaiskuihin. Jossa sosiaaliset, poliittiset ja psyykkiset voimat, joita ne eivät odota tai joita ne holtittomasti päästävät valloilleen, myrskyävät eliittiämme.

Lopuksi romaanissa korostetaan kaikkien yritettyjen hallituksen salaisten yhteyksien rajallisuutta, erityisesti omituiseen ufokeskusteluumme. Tämä johtuu siitä, että meillä on yhtäkkiä hallituksen ilmiantaja, joka väittää tietävänsä 90 vuotta kestäneestä salaliitosta, ja näyttää siltä, että anonyymien lähteiden kuoro edistää uskomista.

Toisaalta, jos avaruusolentoja koskeva salailu olisi olemassa, luulen, että se olisi enemmänkin samansuuntainen kuin NICEn salaisuudet, joita se säilytti elokuvassa “That Hideous Strength”. On olennaista huomata, että lähes kukaan Lewisin keksimässä organisaatiossa ei ole tietoinen siitä, että he kommunikoivat sisäisen kehän pahojen voimien kanssa. Useimmat ihmiset ovat siinä käsityksessä, että he edistävät humanitaarisuutta ja edistystä. Niillä, jotka ovat lähempänä organisaation ydintä, on vähemmän harhakuvitelmia projektin autoritaarisesta luonteesta; mutta vaikka olisitkin suhteellisen lähellä ydintä, organisaation toiminnan luonnetta koskevat petoksen ja kieltämisen kerrokset ovat edelleen olemassa.

Tunnistamattomien lentävien esineiden (ufojen) kohdalla vastaava skenaario voisi tarkoittaa Yhdysvaltojen hallituksen huippusalaista ohjelmaa, jonka hallussa on esimerkiksi talteenotettu alus, outo osa muukalaisteknologiaa tai mahdollisesti jokin menetelmä yhteydenpitoon maan ulkopuolisen elämän kanssa; kuitenkin vain pieni joukko ihmisiä on tietoinen siitä, mitä on tekeillä. Sillä välin kaikki muut asian parissa työskentelevät ihmiset, mukaan lukien tiedemiehet ja sotilashenkilöstö, uskovat, että he yksinkertaisesti työskentelevät laillisten salaisten projektien parissa, joihin liittyy esimerkiksi Venäjältä tai Kiinasta peräisin olevaa teknologiaa, uusi avaruusasema, mystinen elementti tai jotain aivan muuta.

Se on kuitenkin erilainen kuin se kertomus, jonka väitetty ufoilmoittajamme meille antaa. Hänen kertomuksensa mukaan, samoin kuin muiden nimettömien vuotojen perusteella, ei tarvitse päästä kovin pitkälle komentoketjussa, ennen kuin joku vetää sinut syrjään ja sanoo: Kuule, meillä on muukalaisaluksia, paljon vieraita aluksia, et uskoisi, kuinka monta muukalaisalusta meillä on. Tämä on melko epätavallinen tapa toimia näin vaaralliselle salaliitolle. Se ei ole malli, joka kestäisi vuosikymmeniä ja vuosikymmeniä ilman, että joku keksii, miten leikkiä Edward Snowdenia ja saada joitain asiakirjoja tai kiehtovia kuvia maailmalle, mikä on sääli, koska se olisi voinut olla paljon mielenkiintoisempaa.

Koska salaliitot ja oudot salaisuudet ovat osa olemassaolon rakennetta, virallinen tieto voi mennä vain tiettyyn pisteeseen. Jos jätät tietynlaiset spekulaatiot vainoharhaisille, yllätyt jatkuvasti siitä, että he ovat jonkin jäljillä; puolustan salaliittoteorioita oikeutettuna uskomuksen muotona. Salaliittoteoreetikoiden vakiovirhe on kuitenkin se, että he hyppäävät oudosta kuviosta (jota ufo-ilmiöt varmasti osoittavat) tai erikoisten yksityiskohtien hajanaisuudesta skenaarioon, joka vaatii kaikkien olevan mukana salaisuudessa tai ainakin tietävän mielen räjäyttävän todellisuuden, jos he eivät ole aktiivisesti mukana juonessa. Tämä on klassinen esimerkki siitä typeryydestä, johon salaliittoteoreetikot syyllistyvät.

Tässä kohtaa “That Hideous Strength” tuntuu poikkeuksellisen realistiselta (satuihin nähden), sillä se esittää todella mahdottoman tilanteen, kirjaimellisen sopimuksen paholaisen kanssa teknokratian korkeimmilla tasoilla. Samaan aikaan mekanismi, jonka avulla laajempi järjestelmä pysyy uhmakkaan mauttomana ja normaalin näköisenä, ja vain hullu voisi koskaan ajatella, että järjestelmän ytimessä piilee jotain.

Lähde: Technocracy.news