Sodan epäinhimillistäminen – Kelly Denton-Borhaug

Kun ihmiset hyväksyvät toisten epäinhimillistämisen, päästämme irti rumimman ja tuhoisimman minämme. Epäinhimillistäminen on kieroutunut voima, joka levittää väkivaltaa ja oikeuttaa sodanhalun ja sen julmuudet.

Elokuun 6. päivänä 1945 Sakue Shimohira oli 10-vuotias, kun atomiräjähdys tuhosi hänen kotinsa Japanin Hiroshimassa ja poltti hänen äitinsä tunnistamattomaksi tuhkaksi. Jälkeenpäin ainoa tuntomerkki, josta hänet voitiin tunnistaa, oli yksi kultahammas.

Sakue kamppaili selviytyäkseen Hiroshiman sodanjälkeisessä maailmanlopun jälkeisessä maisemassa, ja hänen isosiskonsa vaipui pian epätoivoon ja heittäytyi junan eteen. Kun amerikkalaiset miehitysarmeijan sotilaat saapuivat, Sakue muisti, että he rakensivat kiitoradan sen hökkelin eteen, jossa hän asui. “Alueella oli kaikkialla luurankoja”, hän sanoi, “joten kun he rakensivat kiitorataa, luut murskattiin tomuksi.”

Amerikkalaiset sotilaat jakoivat purukumia ja suklaata hänen kaltaisilleen orvoille. Jotkut japanilaislapset oppivat nopeasti sanomaan “hei” englanniksi, mutta Sakue kohtasi sotilaat äidinkielellään japaniksi. “Miksi?” hän vaati. “Miksi tapoitte perheeni? Miksi he ansaitsivat kuolla?” Hän lisäsi: “He eivät tietenkään ymmärtäneet japania. He vain hymyilivät minulle. ‘Antakaa heidät takaisin minulle!’ Huusin.”

Kun Sakue muistelee tällaisia muistoja niin monta vuosikymmentä myöhemmin, hänen kasvoillaan näkyy yhä, miten tuo historiallisesti tuhoisa pommi-isku pimensi hänen sisäisen valonsa. Kuten hän asian ilmaisi: “Kannoin tuskaa, josta en voinut puhua. Vielä tänäkään päivänä en voi sanoa siskoni nimeä ääneen. Se sattuu liikaa.”

Epäinhimillistäminen ja sienipilven alla elävät ihmiset

Olen viime vuosina matkustanut lukuisia kertoja Japaniin yliopisto-opiskelijoiden kanssa tutkiakseni ensimmäisen ja ainoan ydinaseiden käytön perintöä toisen maailmansodan päättyessä. Näin minusta ja opiskelijoistani tuli moraalisia todistajia siitä, millaisia seurauksia kauhusta oli ihmisille niiden sienipilvien alla, jotka hajottivat, polttivat ja latistivat Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit.

Omassa maassani, Yhdysvalloissa, ydinkatastrofin jatkuva uhka ei kuitenkaan yleensä onnistu lävistämään yleistä apatiaa tällaisia aseita kohtaan. Sen sijaan suurin osa amerikkalaisista pitää sodan äärimmäistä kauhua etäisenä ja järkeistää sen, miten maamme ja niin monet muut tällä planeetalla aivan liian säännöllisesti ajautuvat tällaisiin konflikteihin, ainoana oikeana ja oikeudenmukaisena tapana vastata ihmisten ahneuteen, tyranniaan ja pelkoon.
Lähes 80 vuotta ensimmäisten atomiräjähdysten jälkeen amerikkalaiset eivät ole vielä vakavasti ottaneet huomioon sitä, miten helposti opimme rationalisoimaan tällaisen rakenteellisen väkivallan. Samaan aikaan maamme jatkaa loputtoman rahan tuhlaamista näiden joukkotuhoaseiden, jopa maailmanlaajuisten tuhoaseiden, tuhlaamiseen, varastointiin, ylläpitoon ja nyt myös “nykyaikaistamiseen”. Psykiatri Robert Jay Lifton päätteli koskettavassa diagnoosissaan, että olemme kehittäneet syvän “psyykkisen turtumisen”, kun olemme irrottautuneet ja moraalisesti irrottautuneet siitä kasvavasta mahdollisuudesta, että tällaiset aseet voivat lopulta aiheuttaa “ydintalven” ja tuhota ihmiskunnan.

Minulla ja opiskelijoillani on ollut Japanissa erityinen etuoikeus tavata atomipommista selviytyneitä eli hibakushoja, kuten heitä siellä kutsutaan. Eräs hibakusha, iäkäs, hieman ankara mies, kertoi meille, että hän oli veljensä kanssa Nagasakin kaupungin ulkopuolella, kun toinen pommi räjähti. Pojat ryntäsivät kaupunkiin etsimään isäänsä ja löysivät lopulta tämän ruumiin työpaikan läheltä, palaneena (kuten Sakuen äiti) lähes tunnistamattomaksi.

Kuuntelimme, kun hänen kertomuksensa herätti elävästi henkiin tuon niin kauan sitten tapahtuneen kauhun, aivan kuin se olisi tapahtunut vain päiviä aiemmin. Hän muisti, kuinka hän lapsena, kun hän yritti valmistella ruumista hautaamista varten, hän kosketti isänsä päätä ja kallo mureni hänen sormiensa alla, ja aivojen osia valui hänen käsiinsä.

Niinä arvokkaina hetkinä Japanissa, kun kuulimme oppilaideni kanssa hibakushojen tarinoita, pystyimme myös esittämään kysymyksiä. “Vihaatko amerikkalaisia?” oppilaat kysyivät usein. “Millaista apua sinulle ja muille hibakushoille oli tarjolla sodan jälkeisten kuukausien ja vuosien kauheissa jälkimainingeissa?” Kiitimme heitä siitä, että he jakoivat tuskalliset ja korvaamattomat tarinansa kanssamme, mutta se ei koskaan tuntunut riittävän. Monilla heistä on vain yksi pyyntö: että ottaisimme heidän sanansa mukaan Yhdysvaltoihin ja jakaisimme ne täällä muille.

Keskustellessamme tuon Nagasakissa asuvan iäkkään miehen kanssa yksi hetki oli erityisen unohtumaton. Huolimatta kovasta kamppailusta ja sodanaikaisesta julmuudesta, jonka hän oli lapsena kokenut, nyt kokemamme vanhus oli syvästi pohtiva ja inhimillistä filosofista etsintää harjoittava sielu. Todistustaan seuranneen kysymys-vastaus-ajan aikana hän kertoi meille elinikäisestä kamppailustaan ymmärtääkseen, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi. Hän mainitsi kirjan, joka auttoi häntä ymmärtämään paremmin, miten maailma päätyi tällaiseen epäinhimillisyyden ja väkivallan paikkaan, historioitsija John Dowerin palkitun historiateoksen War Without Mercy: Race and Power in the Pacific War.

“Minä tunnen tuon kirjan!” Räjäytin ääneen. Hän tuijotti minua, ja minä tuijotin takaisin. Dowerin historia oli vaikuttanut syvästi myös minun elämääni ja ajatteluuni, joten tunsin yhtäkkiä voimakasta yhteyttä tuohon hibakushaan, ja samaan aikaan olin sanaton purkaukseni jälkeen, häkeltynyt ja hämmästynyt siitä matkasta, jonka tuo mies oli kulkenut elämässään tavatakseen minut silloin ja siellä.

Kaksi totuutta sodasta ja epäinhimillistämisestä

Dowerin tutkimus auttoi minua ymmärtämään paremmin kaksi totuutta väkivallasta. Ensinnäkin, epäinhimillistäminen edeltää aina sodan kauhuja ja tasoittaa tietä niille. Ihmiset eivät tapa toisia ihmisiä, jos he todella uskovat, että heidän elämänsä on yhtä arvokas kuin heidän omansa. Kirjassaan Dower paljastaa elävästi epäinhimillistävät, rasistiset mielikuvat, jotka ympäröivät sekä Yhdysvaltoja että Japania 1940-luvun alussa. Japanilaiset kuvattiin tässä “syöpäläisiksi” ja “apinoiksi”, “alempiarvoisiksi miehiksi ja naisiksi”, “alkukantaisiksi ja lapsellisiksi” olennoiksi. He olivat “keltainen vaara” tai “uhkaava aasialainen lauma”. Tällaisten epäinhimillistämisen trooppien versiot lietsoivat sitä seurannutta väkivallan purkausta, ja niitä on esiintynyt toistuvasti ihmiskunnan historiassa.

Eikä kyse ollut vain amerikkalaisista. Aikakauden japanilaiset pilapiirrokset kuvasivat länsimaalaisia eräänlaisina syöpäläisinä kuin täinä, karrikoivat presidentti Franklin Delano Rooseveltin demoniksi ja Britannian pääministerin Winston Churchillin ja Rooseveltin Japanin pyhän symbolin Fuji-vuoren yllä häämöttäviksi “irstaiksi örkiksi”. Amerikkalaiset pilapiirrokset piirsivät japanilaiset vartalot tyypillisesti kirkkaan keltaisina.

Muistan äitini, joka kasvoi Kaliforniassa tuon sodan aikana, huomauttaneen Japanin lipusta, jonka toin kotiin eräältä matkaltani. “Se oli lapsena sellainen vihan symboli”, hän kertoi minulle. Ja tällainen epäinhimillistäminen tasoitti tietä tuhoisalle väkivallalle ainoana mahdollisena ratkaisuna. Molemmat osapuolet sortuivat “uhriretoriikkaan”, jossa “vihollinen” kuvattiin barbaarisena, järjettömänä ja peruuttamattomasti väkivaltaisena, kun taas “me” olimme moraalisia, rationaalisia ja järkeviä. Traagista kyllä, tämä ajattelutapa oikeutti tulevat kauhut. Tällaisen vihollisen kohdalla maailma voitiin pelastaa vain valtavan tuhon avulla, tai niin ihmiset alkoivat ajatella.

Dowerin kirja paljastaa myös toisen totuuden väkivallasta: epäinhimillistäminen tekee muutakin kuin mahdollistaa sodan. Se synnyttää myös aivan oman tuhoisan energiansa, jonka kautta sodan julmuuksien täyttämä tuho moninkertaistuu eksponentiaalisesti. Toisen maailmansodan Tyynenmeren rintamalla väkivalta synnytti yhä suurempaa väkivaltaa, ja väkivallan nälkä kasvoi yhä syvemmäksi ja kyltymättömämmäksi, kunnes sodan viimeisenä vuonna molemmin puolin vallitsi todellinen “väkivallan vimma”. Yli puolet kaikista amerikkalaisten kuolemista tapahtui tuona ainoana vuonna, ja tuolloin kamikaze- eli itsemurhakoneesta tuli “japanilaisten puhtaan hengen täydellinen symboli”, jolla “käännytettiin demoninen hyökkäys takaisin”.

Samaan aikaan amerikkalaiset luopuivat täsmäpommituksista ja aloittivat japanilaiskaupunkien täysimittaiset tulipommitukset. Tokion tulipommituksessa maaliskuussa 1945 paloi kuoliaaksi yli 100 000 siviiliä yhdessä yössä. Yli 60 kaupunkia joutui samanlaisten pommitusten kohteeksi, ja niissä kuoli satojatuhansia japanilaisia viimeisessä väkivallan paroxysmissa, joka edelsi Hiroshiman ja Nagasakin pommituksia.

Tämän päivän eskaloituneet epäinhimillistämisen rummutukset

Näinä kauheina viime päivinä voimme jälleen kuulla epäinhimillistämisen rummutusta Ukrainassa, Israelissa ja Gazan kaistalla, kun suru räjähtää käsittämättömän väkivallan, menetysten, loukkaantumisten ja sellaisen tuskan edessä, joka repii koko maailmamme kudosta. Ihmisiä kuvataan jälleen kerran “eläimiksi”. Toinen puoli on puhdasta “pahuutta”. Ihmiset kuvittelevat, että ainoa lääke tällaiseen konfliktiin on vihollisen tuhoaminen ja “täyden voiton” saavuttaminen. Sanoinkuvaamaton tuhoava voima toista vastaan järkeistetään tarpeelliseksi, koska meihin kohdistunut kauhea väkivalta on ollut välttämätöntä.

Mutta emme löydä tietä ulos tällaisesta väkivallan suosta lisäämällä samaa tai epäinhimillistämällä entisestään ihmisiä, joita kutsumme viholliseksemme. Loppujen lopuksi epäinhimillistäminen tuhoaa meidätkin, vaikka emme sitä tajua. Maailman ikuinen kysymys on tämä: Onko meillä keinoa edetä kohti suurempaa uudelleen inhimillistämistä?

Todellisuudessa meidän ei tarvitse hyväksyä psyykkistä turtumista tai loputonta epäinhimillistämistä ja väkivaltaa ainoina mahdollisina vastauksina rikkinäiseen maailmaamme. Voimme vilkaista erilaista tietä eteenpäin, kun kiinnitämme huomiomme ihmisiin, joiden kokemukset kauheasta väkivallasta eivät hämmästyttävää kyllä tuhonneet heitä. Sen sijaan heidän tietoisuutensa kiteytyi ja jätti heille niin paljon jaettavaa meille muille jokaisen ihmisen syvästä, korvaamattomasta merkityksestä ja hauraan planeettamme mittaamattomasta arvosta.

Niiden merkittävien hibakushojen ohella, joita minulla on ollut etuoikeus tavata, olen tutustunut myös yhdysvaltalaisiin sotaveteraaneihin, joilla on samanlainen hämmästyttävä tietoisuus. Kirjoitin heistä ja heidän kamppailustaan pysyä inhimillisinä väkivallan kyllästämässä maailmassa kirjan nimeltä And Then Your Soul is Gone: Moral Injury and U.S. War Culture.

Erilainen veteraanipäivä

Veteraanipäivän lähestyessä ajattelen niitä veteraaneja, joita niin suuresti kunnioitan ja jotka ovat itse kulkeneet läpi tällaisten kauhujen risteyskohdista. Monet elävät sotilaallisiin moraalisiin vammoihin liittyvän syvän epätoivon kanssa. Silti he kieltäytyvät luopumasta elämästä, toivosta ja uskosta siihen, että voisi olla olemassa erilainen tie eteenpäin. He muistuttavat minua Sakusta, joka lopuksi esitti tämän pohdinnan: “On olemassa kahdenlaista rohkeutta. Yksi rohkeuden laji on rohkeus kuolla. Minä valitsin rohkeuden elää.”

Amerikkalainen veteraani ja entinen Irakin sodan lääkintämies Jenny Pacanowski todisti konfliktin tuhoisat vaikutukset irakilaislapsiin. Hän kertoi tuskastaan sotilaspapin kanssa ja kysyi tältä: “Miksi Jumala tekisi näin Irakin lapsille, sotilaille ja lääkintämiehille, jotka haluavat vain tuoda parannusta?” Hän kysyi: “Miksi Jumala tekisi näin Irakin lapsille, sotilaille ja lääkintämiehille, jotka haluavat vain tuoda parannusta?” Pappi vastasi: “Jumala toimii salaperäisillä tavoilla”.

Tällainen yksinkertainen vastaus sai hänet syvästi vihaiseksi. Aivan kuin hänen sielunsa ei enää olisi kyennyt asuttamaan hänen fyysistä ruumistaan ja jättänyt hänet leijumaan sen yläpuolelle, johon häntä yhdisti vain kaikkein haurain side, kun hän huusi vihasta ja surusta. Siitä on lähes 20 vuotta. Kuten hän kertoi minulle: “Jotta voisin todella integroitua uudelleen ja kutsua sieluni takaisin kehooni, minun oli kerrottava tarinani turvallisessa tilassa.” Nykyään Jenny on kuin komeetta, joka raivaa tietä naisveteraanien rauhaa rakentavien toimien tukemiseksi.

Hiljattain tutustuin Vietnamin sodan veteraanin Doug Rawlingsin runouteen. Hän oli parikymppinen, kun hänet kutsuttiin palvelukseen ja lähetettiin Vietnamiin. Palattuaan Yhdysvaltoihin hän oli monien muiden tavoin “hämmentynyt, vihainen ja eksyksissä”. Hän on kuitenkin kirjoittanut runoja jo yli 50 vuotta, ja uusimmassa kokoelmassaan hän selittää: “Useimmat meistä eivät halua olla haavoittuvia, varsinkaan miehet, ja eksponentiaalisesti veteraanit. Runoilijan haavoittuvuus kuitenkin kutsuu lukijan/kuuntelijan haavoittuvuuteen.”

Yksi Rawlingsin runoista puhuttelee minua vahvasti tällä tuskallisella hetkellä planeetallamme. Lähellä Yhdysvaltain armeijan tukikohtaa Long Binhissä silloisessa Etelä-Vietnamissa oli “kaunis, joskin ränsistynyt ranskalainen huvila”. Sodan aikana se käytettiin orpokodiksi. Sen edessä oli käsin maalattu kyltti, jossa luki englanniksi: “Älkää ampuko orpoja.”

Rawlings kirjoitti tuon muiston johdosta:

“Kuvittele kaikki valtatiet kaupungeissamme ja niistä poispäin.
tukossa autoista, jotka on pysäyttänyt –
‘Älkää ampuko orpoja’, joka on kirjoitettu plakaatteihin.

Niiden kuljettajat kompuroivat istuimiltaan
keskikaistalle, joka risteilee tämän maan poikki.
Liikkuvan ja vapaan kyseenalaistaa

Jos ei vain hetkeksi
Miten heidän oma kiireinen elämänsä voi olla
kietoutua yhteen orpojen elämän kanssa.

Heidän sydämensä suussaan kun he tajuavat

Kädet ratissa
Sormet tanssivat radiosoittimilla

pitävät sisällään vastauksen noihin kysymyksiin”

Vastaus on suoraan edessämme, jos vain kiinnittäisimme huomiota. Pyydän, älkää kidnapatko, silpoko, näännyttäkö nälkään tai evätkö vettä, sähköä tai terveydenhuoltoa lapsilta missään. Älkää erottako heitä vanhemmistaan, älkää hukuttako, pommittako, raiskatko, polttako, vangitkaa, ampuko, haudatko raunioihin, käyttäkää heitä ihmiskilpinä tai tappakaa lapsia. Pyydän, älkää keksikö keinoja oikeuttaa tällaisia kauheuksia. Sen sijaan katsokaa heitä suoraan silmiin ja päättäkää, että vaaditte vaihtoehtoa.

Jos aiomme pysyä ihmisinä tällä planeetalla tällä tuhoisalla hetkellä, ei ole – tai ainakaan pitäisi olla – muuta keinoa.

Kelly Denton-Borhaug