Heikki Porkka: Kirkasotsaisuuden paluusta, sananvapaudesta ja mauttomasta huumorista
Viime vuosisadalla, erityisesti 1970- ja -80 –luvuilla, Suomessa vaikutti omanlaisensa totalitaristinen ”punainen armeijakunta”, kommunistit, jotka jaoteltiin vähemmistöläisiin ja enemmistöläisiin.
Vähemmistöläisiä sanottiin taistolaisiksi ja stalinisteiksi, enemmistöläiset puolestaan käyttivät itsestään hiukan harhaanjohtavaa nimikettä kansandemokraatit.
Ylipäätään sana demokratia oli Suomi-kommunistien käytössä hyvin yleisesti, vaikka todellisuudessa heidän ajamansa ”demokratia” tarkoitti polkua kohti yksipuoluejärjestelmää ja kommunismia, totalitaarista yhteiskuntaa.
SKDL, jonka piirissä kummatkin kommunistiset ”uskonlahkot” toimivat, on lyhenne sanoista Suomen kansan demokraattinen liitto. Puolueella oli myös nuorisojärjestö, SDNL, Suomen demokraattinen nuorisoliitto.
Suomen tunnetuin punainen lauluryhmä, Neuvostoliittoa ja kommunismia ihannoineita lauluja esittänyt Agit Prop, sai alkunsa juuri SDNL:n piiristä. SDNL oli taustalla myös Ultra Bra –yhtyeen perustamisessa.
Neuvostoliiton tarjoamalla vahvalla rahoituksella toiminut SKP, Suomen kommunistinen puolue, hyväksyi joukkoonsa vain luotetuimmat kommunistit, kuitenkin siten, että SKP:ssä oli jäseninä enemmistöläisiä ja stalinisteja. SKP oli ikään kuin SKDL:ssä päivänpolitiikkaa tekevien Suomi-kommunistien ylin moraalinvartija, joka huolehti Neuvostoliiton kumartamisen puhdasoppisuudesta.
Vasemmistoliitto ja vasemmistonuoret ovat SKDL:n, SKP:n ja SDNL:n jatko-osia, kommunistiyhdistysten toimintaa jatkavia ryhmittymiä, joissa marxilaisuus kukoistaa tänä päivänä yhtä kirkasotsaisena kuin SKDL:n loiston päivinä, jolloin yli 20 prosenttia suomalaisista antoi vaaleissa tukensa kommunisteille.
Kun Neuvostoliitto romahti ja sen myötä myös suomalaisten kommunistiorganisaatioiden talous, osa pettyneistä kommunisteista liittyi vihreisiin, joihin kulkeutui myös kahden taistolaiskommunistin perillinen Anni Sinnemäki, joka omien sanojensa mukaan harkitsi pitkään liittyykö vihreisiin vai SKP:hen, joka nousi tuhkasta 90-luvun puolessa välissä.
Kommunistien nuorisojärjestö SDNL piti ”ukkopuolue” SKDL:n tavoin sisällään enemmistöläisiä ja stalinisteja. Itselläni oli erityisesti 70-luvulla paljon kommunistituttuja, joka johtui siitä, että ensimmäinen pidempiaikainen naisystäväni ja asuinkumppanini oli enemmistökommunisti, joka kuului oululaiseen kommunistikuoroon nimeltä Punasolu.
Henkilökohtaisesti en liittynyt kommunisteihin, vaikka he jäsenyyteen ja opintokerhoihinsa kovasti houkuttelivat. Kotikasvatus ja isältäni peritty kriittinen asenne estivät tehokkaasti manipuloinnin.
Ihmisinä suurin osa tuntemistani kommunisteista oli aivan tavallisia ja ystävällisiä ihmisiä. Stalinistien joukossa oli kuitenkin runsaanlaisesti kiihkomieliä, jotka eivät sietäneet poikkiteloisia ajatuksia ja sanoja, vaan suhtautuivat vihamielisesti henkilöihin, joiden mielipiteet eivät menneet yksiin stalinistin puhdasoppisen ajattelun kanssa.
Nyt tätä samaa kirkasotsaista puhdasoppineisuutta on nähtävissä huolestuttavassa määrin suomalaisessa yhteiskunnassa ja itse asiassa kaikkialla läntisessä maailmassa.
Tänä päivänä 70- ja 80 –lukujen äärivasemmistolaisuuden mieleen tuova, kommunistien ahdasmielistä ajatusmallia muistuttava ideologia on woke, joka pitää sisällään ajatuksen, jonka mukaan ihmisen asema yhteiskunnassa määräytyy hänen uhristatuksensa mukaan.
Mitä vähemmistöläisempi, sitä korkeammalla henkilö on yhteiskunnallisessa arvohierarkiassa ja sitä enemmän hänellä on erilaisia sananvapauteen ja elämään liittyviä oikeuksia.
Vastaavasti woken mukaan alimman statuksen omaavat ne, joille wokelaiset eivät tarjoa lainkaan uhristatusta. Tähän ryhmään lasketaan yleisesti valkoihoiset heteromiehet, jota woke pitää kaiken pahan alkuna ja juurena.
Paradoksaalisesti useat niistä enimmäkseen punavihreää puoluekenttää äänestävistä suomalaisista, jotka vannovat woken nimiin, ovat valkoihoisia.
Woken eräänä metodina on sanojen sekä ”vääränlaisten” mielipiteiden ja huumorin kieltäminen. Suoranaista kieltoa wokelaiset eivät tietenkään voi ilman lakimuutoksia asettaa, mutta koska merkittävä osa suomalaistoimittajista vaikuttaa seisovan woken takana – kuten seisoi stalinistien tukena aikoinaan – kykenevät wokelaiset painostamaan tehokkaasti niitä, joiden kimppuun ovat kussakin tilanteessa päättäneet käydä.
Woke on kieltojen ja rajoitusten ideologia, joka pyrkii kaikin tavoin edistämään vähemmistöjen valtaa yli enemmistön.
Sitä täytyy tietysti ihmetellä, mistä syystä moni suomalainen taipuu hiljaisesti median avittaman wokelaisen paineen edessä. Heikko itsetunto lienee eräs selitys sille, miksi moni pelkää nykyisin sanoa mitä oikeasti ajattelee. Yhtenä syynä vaikenemiseen on se, että moni työnantaja pelkää median tukemien wokelaisten aggressiota ja hyljeksii / sortaa tämän johdosta työntekijöitä, jotka uskaltautuvat esittämään woke-kritiikkiä julkisesti.
Millä tavoin woke-ideologian eteneminen on muuttanut ihmisten elämää? Esimerkiksi siten, että sananvapautta pyritään jatkuvasti kaventamaan ja vähemmistöjen valtaa kasvattamaan enemmistöä sortamalla.
Kun eräs yleläinen kävi luonani kylässä pari vuotta sitten, hän ihmetteli mistä syystä yhteiskunnassa on nykyään niin ahdas ilmapiiri ja miksi tuntuu siltä, että ei voi puhua vapaasti, kuten joskus aiemmin. Katsoin häntä hölmistyneenä, mutta en sanonut mitään. Ihmettelin hiljaa itsekseni onko hän aidosti niin sokea ja tyhmä, että ei ymmärrä työskentelevänsä talossa, joka on kaikin tavoin edistänyt wokelaisuuteen kuuluvan cancel (kielto ja sensuuri) – kulttuurin etenemistä.
Mitä tulee mauttomaan huumoriin, joka halutaan woke-ideologian oppien mukaisesti kieltää, siitä voi olla montaa mieltä. Itse olen kannalla, jonka mukaan mistä tahansa, siis aivan kaikesta, on voitava kertoa vitsejä.
Vitsit voivat olla mauttomia, jopa ilkeitä, mutta siitä huolimatta niitä on voitava kertoa. Ei tietenkään valtiovierailujen yhteydessä tai eduskunnan puhujapöntössä tai ministeriaitiossa, mutta tavallisessa elämässä.
Vitsejä on voitava kertoa blondeista, feministeistä, macho-miehistä, valkoihoisista, mustista (neekerivitsit), juutalaisista, kristityistä, muslimeista, Jeesuksesta, Muhammedista, Budhasta, kristinuskosta, venäläisistä (ryssävitsit), suomalaisista, ruotsalaisista, norjalaisista, amerikkalaisista, kiinalaisista, japanilaisista, Yhdysvaltain presidentistä, Suomen presidentistä, Ruotsin kuninkaallisista – ihan mistä tahansa.
Yhteiskunta, joka ei kestä huumoria, hyvää, huonoa, mautonta, umpisurkeaa tai mitä tahansa huumoria, ajautuu ajan myötä ahdasmielisten takapajulaksi, jossa kansalaiset kyttäävät toisiaan ja käräyttävät heitä medialle / poliisille riippuen siitä, kuinka mielipuoliseksi poliitikot ovat keksineet sananvapautta ja sanoja kieltävää lainsäädäntöä kehittää.
Täydelliseen kommunismiin pyrkinyt DDR oli oiva esimerkki totalitaarisesta valtiosta, jossa kansalaiset vahtivat toisiaan jopa niin innokkaasti, että lapset saattoivat käräyttää vanhempansa, jos havaitsivat heillä vääriä mielipiteitä tai jos he lukivat kyseenalaisia kirjoja.
Totalitarismiin viittaava ihailu ei ole missään vaiheessa keskittynyt ainoastaan politiikan punaiseen päätyyn, vaan 70-luvulla ”neuvostomielistä” ajattelua oli nähtävissä jopa kokoomuksessa. Tuolloin kokoomuksessa vaikutti kanervalaisiksi kutsuttu ryhmä, joka veljeili ahkerasti Tehtaankadun lähetystön kommunistien kanssa.
Kokoomusta innokkaampi oli keskustapuolue, joka ylsi aika ajoin kotikommunistien rinnalle Neuvostoliittoa kumartaessaan.
Yksinvaltiaan ja diktaattorin ottein hallinnut keskustalähtöinen presidentti Urho Kekkonen piti huolen, että Suomessa oli vain harvoja yksilöitä, joilla oli oikeus täyteen sananvapauteen. Yksi tällainen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka joutui sittemmin poistumaan Helsingin Sanomista, kun päätoimittaja Janne Virkkunen hyllytti Suomalaisen piirroksia.
Kari Suomalainen oli liian rehellinen. Kuten tänä päivänä tiedämme, Suomalainen oli näkijä, sillä muun muassa hänen holtitonta maahanmuuttopolitiikka kritisoineet piirroksensa ovat käyneet surullisella tavalla toteen.
Suomalainen yhteiskunta kasvoi neuvostoaikana kaksinaismoralismiin, jonka ikävää perintöä se kantaa edelleen. Mitä rehellisempi poliitikko, sitä voimakkaammin punavihreä, neuvostoliittolaista vapauskäsitystä kantava media häntä ruoskii.
Aito sananvapaus on Suomessa katoavaa kansanperinnettä ehdittyään olla voimassa vain muutaman vuoden Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.
Tämän päivän woke-ideologian suomalaisversiota pidän sensuuria edistäneen sekä sananvapautta ja ihmisten liikkumisen vapautta rajoittaneen kommunismin jatko-osana, uusstalinismina.
Kirkasotsaisuus on tehnyt paluun tavoitteenaan länsimaisen yhteiskunnan alasajo totalitaarisen vallan edestä.
Ja niin omituiselta kuin se tuntuukin, tämän uusstalinistisen woke-virtauksen lähtöpaikka on vapaan lännen esikuvaksi usein mainittu Yhdysvallat ja siellä demokraattisen puolueen vasen laita.
Eivät kaikki sosialistit kuitenkaan ole woken sumentamia sensoreita. Joitain vuosia sitten matkasi bussilastillinen yrityselämän ja suomalaisen virkakunnan edustajia tutustumismatkalle alueelle, joka oli aiemmin Neuvostoliiton hallitsema ja jonka väestö on tänä päivänä enemmistönsä osalta etnisesti venäläisiä. Toisen matkapäivän käännyttyä iltaan ja paluumatkan alettua virvoitusjuomia nauttineet miehet ja naiset ryhtyivät laulamaan kappaleita, joilla oli yhteys Neuvostoliittoon ja kommunismin ajan venäläisiin. Laulun volyymin ollessa korkeimmillaan sanojen ”silmien välliin nikkelirautaa, kyllä ne itte kaivaa hautaa, silmien välliin, silmien välliin, silmien välliin ryssää, juu” aikana, ylimpänä soi SKDL:n aktiiveihin aikoinaan kuuluneen ja edelleen hyvin vasemmistolaisen henkilön ääni. Kyseinen henkilö oli laittomien graffitien töhertämisistä tunnetun suomalaisen äärivasemmistolaisen apulaispormestarin sukulainen, diplomatian parissa uransa tehnyt henkilö. Itse en ollut paikalla, mutta tapahtumista kertoivat useat matkalle osallistuneet ihmiset, joille laulu oli maittanut muiden kanssamatkustajien tavoin.
Mitä tulee wokelaisten valikoivaan suvaitsevaisuuteen, siitä antoi erinomaisen esimerkin Yleisradion usein asiantuntijaksi nimeämä vihreiden edustaja, perussuomalaisia ja ylipäätään kaikkia kansallismielisiä sydänjuuriaan myöten vihaava Oula Silvennoinen, joka viestitteli twitterissä maaliskuussa 2018 marokkolaisverta omaavalle Junes Lokalle seuraavat tviitit:
”Suomen kansa kaipaa vastausta, Junes. Minkälainen asumus sinulta marokkolaisen sukusi peruja ko. maasta löytyisi?”
”Alan epäillä, että sukusi talo on maakuoppa tai kakkamaja, Junes. Miksi muuten väistelisit kysymystä noin pontevasti?”
Varsin rasistista, ulkomaalaisvastaista ja islamilaista maailmaa solvaavaa kommentointia, mutta Silvennoinen on kyseisten tviittien jälkeen kelvannut useita kertoja Ylelle ”asiantuntijaksi”.
Toinen erinomainen esimerkki ”wokelaisesta moraalista” on etnisesti ei-suomalainen nuori nainen, joka kaipaili turvallista tilaa kuultuaan sanan neekeri. Samainen Ylellä työskentelevä nainen on itse soittanut Yle-ohjelmassaan musiikkia, jossa sana neekeri, tai pikemminkin sen halveksuntaa osoittava muoto ”nekru”, nigga, esiintyy toistuvasti.
Että sellaisia suvaitsevaisia ja turvallista tilaa kaipaavia wokelaisia. Ja kaiken päälle intersektionaalisen feminismin kannattajia.
Suomalainen vihervasemmisto on aloittanut median tuella kulttuurisodan, jossa vastakkain ovat länsimaista vapautta ja kansojen itsemääräämisoikeutta korostavat piirit sekä toisella puolen barrikadeja totalitaristisia piirteitä omaavaa sortokoneistoa hamuavat tahot.
Sortokoneiston hallitsemaa edellistä versiota äärivasemmisto kutsui aikoinaan työläisten paratiisiksi houkutellessaan utopiaan uskovia surman suuhun.
Ja kuten tänä päivänä, myös silloin sinisilmäisille suomalaisille vakuutettiin, että kyse on työläisten vapauttamisesta porvarin ja riistäjän ikeestä. Toisin kävi, sillä työläisten paratiisissa työläiset eivät saaneet vapautta, vaan monet menettivät sen kaikkein kalleimman, henkensä, kun kommunistien teloitusryhmät lopettivat heidän elämänsä nimettyään heidät ensin kansanvihollisiksi ja aatteen pettureiksi.
Sosialistien uho on useimmiten tuottanut “kentälle” vain runsaasti verta ja luunkappaleita sekä katkeran tappion heille (sosialisteille). Ja jos sosialistit ovat voittaneet sotansa, on heidän luomastaan yhteiskunnasta muodostunut harvainvalta, jossa toisinajattelusta menettää joko henkensä tai joutuu vuosikausien istunnolle kalterien taakse.
Sosialistien ja kaikkien muiden olisi syytä hyväksyä demokratian pelisäännöt ja allekirjoitettava aina vaalien tulos, vaikka se ei omasta näkökulmasta viehättäisi. Se toinen vaihtoehto, demokraattisten vaalien tuloksen avoin halveksiminen, johtaa ajan myötä arvaamattomiin ja usein hyvin ikäviin seurauksiin.
Varsin ikäväksi nykyinen eurooppalainen ilmasto on muuttumassa, sillä Suomen wokelaiset eivät ole yksin, vaan EU-komissio ja –parlamentti suunnittelevat ”vihapuhelakeja”, joilla pyritään tukkimaan kansalaisten suut, jotta poliittinen ja taloudellinen eliitti voivat toteuttaa suunnitelmiaan pahimmasta arvostelusta vapaana.
On kai uskottava sosialisti Sanna ”minä itse” Marinia. Hän totesi pääministerin roolissa Yhdysvalloissa 17.5.2023 pitämässään puheessa, että mitään keskitietä ei ole, vaan jokaisen on valittava puolensa nykyisessä arvojen välisessä taistelussa.