Sodan tarkoitus George Orwellin mukaan (1984)
Ajattelemisen aihetta George Orwellin kirjasta ‘1984’…
Muuttuuko mikään koskaan? (korostus meidän)
Nykyaikaisen sodankäynnin ensisijainen tavoite on käyttää koneen tuotteet loppuun nostamatta yleistä elintasoa.
Teollisessa yhteiskunnassa on 1800-luvun lopusta lähtien ollut piilevänä ongelmana se, mitä tehdä kulutustavaroiden ylijäämällä. Siitä hetkestä lähtien, kun koneet tulivat markkinoille, kaikille ajatteleville ihmisille oli selvää, että ihmisten työn tarve ja siten myös ihmisten eriarvoisuus oli suurelta osin kadonnut. Jos konetta käytettäisiin tietoisesti tähän tarkoitukseen, nälkä, ylityö, lika, lukutaidottomuus ja sairaudet voitaisiin poistaa muutamassa sukupolvessa. Ja itse asiassa, ilman että konetta käytettiin mihinkään tällaiseen tarkoitukseen, vaan eräänlaisen automaattisen prosessin kautta – tuottamalla vaurautta, jota oli joskus mahdotonta olla jakamatta – kone nosti keskivertoihmisen elintasoa hyvin huomattavasti noin viidenkymmenen vuoden aikana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Mutta oli myös selvää, että vaurauden kaikenkattava lisääntyminen uhkasi tuhota hierarkkisen yhteiskunnan – ja tietyssä mielessä se olikin sen tuho. Maailmassa, jossa kaikki tekisivät lyhyitä työpäiviä, saisivat tarpeeksi ruokaa, asuisivat talossa, jossa olisi kylpyhuone ja jääkaappi, ja omistaisivat moottoriauton tai jopa lentokoneen, eriarvoisuuden ilmeisin ja ehkä tärkein muoto olisi jo kadonnut. Jos se kerran yleistyisi, rikkaus ei antaisi mitään eroa. Oli epäilemättä mahdollista kuvitella yhteiskunta, jossa rikkaus henkilökohtaisen omaisuuden ja ylellisyyksien merkityksessä jakautuisi tasaisesti, kun taas valta pysyisi pienen etuoikeutetun kastin käsissä.
Käytännössä tällainen yhteiskunta ei kuitenkaan voinut pitkään pysyä vakaana.
Sillä jos vapaa-aika ja turvallisuus olisivat yhtä lailla kaikkien ulottuvilla, köyhyyden tavallisesti tainnuttama suuri ihmisjoukko oppisi lukutaidottomaksi ja oppisi ajattelemaan itse; ja kun he kerran olisivat tehneet tämän, he ennemmin tai myöhemmin tajuaisivat, että etuoikeutetulla vähemmistöllä ei ollut mitään tehtävää, ja he pyyhkisivät sen pois.
Pitkällä aikavälillä hierarkkinen yhteiskunta oli mahdollinen vain köyhyyden ja tietämättömyyden pohjalta.
Paluu maatalousmenneisyyteen, kuten jotkut 1900-luvun alun ajattelijat haaveilivat, ei ollut toteuttamiskelpoinen ratkaisu. Se oli ristiriidassa koneellistumisen suuntauksen kanssa, joka oli tullut lähes koko maailmassa lähes vaistomaiseksi, ja lisäksi jokainen teollisesti jälkeenjäänyt maa oli sotilaallisessa mielessä avuton ja joutui väistämättä edistyneempien kilpailijoidensa suoraan tai epäsuoraan valtaan.
Myöskään massojen pitäminen köyhyydessä rajoittamalla tavaroiden tuotantoa ei ollut tyydyttävä ratkaisu. Näin tapahtui suurelta osin kapitalismin loppuvaiheessa, suunnilleen vuosina 1920-1940.
Monien maiden talouden annettiin pysähtyä, maanviljelys lopetettiin, pääomakalustoa ei lisätty, suuria kansanosia estettiin työskentelemästä ja pidettiin puoliksi hengissä valtion hyväntekeväisyydellä. Mutta tämäkin johti sotilaalliseen heikkouteen, ja koska sen aiheuttamat puutteet olivat ilmeisen tarpeettomia, se teki vastustuksesta väistämätöntä.
Ongelmana oli, miten teollisuuden pyörät saataisiin pyörimään ilman, että maailman todellinen vauraus lisääntyisi. Tavaroita on tuotettava, mutta niitä ei saa jakaa. Ja käytännössä ainoa tapa saavuttaa tämä oli jatkuva sodankäynti.
Sodan olennainen teko on tuhoaminen, ei välttämättä ihmishenkien vaan ihmistyön tuotteiden tuhoaminen.
Sota on keino hajottaa palasiksi tai valaa stratosfääriin tai upottaa meren syvyyksiin materiaaleja, joita muuten voitaisiin käyttää siihen, että massat olisivat liian mukavia ja siten pitkällä aikavälillä liian älykkäitä.
Vaikka sota-aseita ei todellisuudessa tuhottaisikaan, niiden valmistus on silti kätevä tapa käyttää työvoimaa tuottamatta mitään kulutettavaa. Esimerkiksi kelluvaan linnoitukseen on suljettu työvoima, jolla voitaisiin rakentaa useita satoja rahtilaivoja. Lopulta se romutetaan vanhentuneena, koska se ei ole koskaan tuonut mitään aineellista hyötyä kenellekään, ja valtavan työvoiman avulla rakennetaan uusi kelluva linnoitus.
Periaatteessa sotaponnistelut suunnitellaan aina niin, että ne syövät kaiken sen ylijäämän, joka saattaa jäädä jäljelle sen jälkeen, kun väestön pelkät tarpeet on tyydytetty. Käytännössä väestön tarpeet aliarvioidaan aina, minkä seurauksena puolet elämäntarpeista on kroonisesti puutteellisia, mutta tätä pidetään etuna.
On tarkoituksellista politiikkaa pitää jopa suosiossa olevat ryhmät jossakin lähellä vaikeuksien rajaa, koska yleinen niukkuus lisää pienten etuoikeuksien merkitystä ja siten suurentaa eroa ryhmien välillä.
1900-luvun alun mittapuulla jopa sisäpuolueen jäsen elää ankaraa ja työlästä elämää. Kuitenkin ne harvat ylellisyydet, joista hän nauttii, hänen suuri, hyvin varustettu asuntonsa, hänen vaatteidensa parempi rakenne, hänen ruokansa, juomansa ja tupakkansa parempi laatu, hänen kaksi tai kolme palvelijaansa, hänen yksityisautonsa tai helikopterinsa, asettavat hänet eri maailmaan kuin Ulkopuolueen jäsenen, ja Ulkopuolueen jäsenillä on samanlainen etu verrattuna uppoutuneeseen massaan, jota kutsumme “proletaariksi”. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on kuin piiritetyssä kaupungissa, jossa hevosenlihakimpaleen hallussapito ratkaisee vaurauden ja köyhyyden välillä.
Ja samaan aikaan tietoisuus siitä, että ollaan sodassa ja siksi vaarassa, saa kaiken vallan luovuttamisen pienelle kastille näyttämään luonnolliselta, väistämättömältä selviytymisen ehdolta…
…
…kukin hallitseva ryhmä käy sotaa omia alamaisiaan vastaan, eikä sodan tavoitteena ole aluevaltausten tekeminen tai estäminen vaan yhteiskunnan rakenteen säilyttäminen ehjänä.
Itse sana “sota” on siis muuttunut harhaanjohtavaksi. Olisi luultavasti oikein sanoa, että muuttuessaan jatkuvaksi sota on lakannut olemasta.
…
Sota on rauhaa.
Lyhyesti sanottuna – sodan tarkoituksena on pitää hallitseva luokka vallassa alempien luokkien pysyessä voimattomina.
