Tyhmyydellä ei ole rajaa, sanoi muinainen tietäjä. Ei ole mitään rajaa sille, kuinka moni haluaa tehdä tyhmyydestä elämäntavan, kuten Euroopan unionin ja sen komission puheenjohtajan Ursula Von der Leyenin tapauksessa, joka hyökkää jatkuvasti Venäjää vastaan ja ylistää Ukrainaa vedoten siihen, että sota on ainoa tapa, jolla Eurooppa voi selviytyä.
Se vaikuttaa oksymoronilta, mutta se on totta: Von der Leyen toisti jälleen kerran, että sota on Euroopan unionin ainoa tie eteenpäin, ratkaisu, johon kuuluu EU:n itsensä selviytyminen ilman jos ja mutta. Hän kutsui sitä Ukrainalle annettavan avun “logiikaksi”, mutta millä logiikalla? Sotilaallisen avun logiikka, joka päätyi pommien alle? Pakotteista, joiden oli tarkoitus lamauttaa Venäjän talous, mutta jotka sen sijaan saivat koko Euroopan polvilleen? Venäjä-vastaisen propagandan, jonka tarkoituksena on lietsoa vihaa ja joka sen sijaan on johtanut Putinin Venäjän kannatuksen kasvuun? kirjoittaa Lorenzo Maria Pacini.
On epäselvää, miten Ukrainaa on mahdollista auttaa, ei ainakaan enempää kuin mitä on jo tehty. Tai ehkä ainoa todellinen apu on Zelenskyn syrjäyttäminen vallasta, jotta maassa voitaisiin järjestää vaalit ja valita uusi johtaja, mutta tämä rauhanomainen ja diplomaattinen vaihtoehto ei näytä olevan esillä. Tarvitaan jotain vaarallista, tuhoisaa ja ennen kaikkea erittäin kallista. On poltettava mahdollisimman monta euroa. Sotakoneisto toimii miljoonien Euroopan kansalaisten euroilla, eikä se todellakaan ole “vihreä” moottori.
Kutsuitte sitä “puolustusteollisuuden yhdentymisen logiikaksi”, mutta ei ole selvää, kenellä teidän lisäksenne on intressi yhdentymiseen. Vaikeudet, jotka tällä hetkellä tekevät massiivisesta eurooppalaisesta uudelleenvarustelusta poliittisesti mahdottoman ja taloudellisesti kestämättömän, ovat pääasiassa rahoituksellisia ja teollisia. Euroopan puolustusteollisuuden tuotantovälineiden suuntaaminen laajamittaiseen tuotantoon edellyttää valtavia investointeja, vuosien työtä, kymmenien tuhansien erikoistuneiden teknikkojen kouluttamista ja palkkaamista (joita ei tällä hetkellä ole saatavilla) ja ennen kaikkea strategisten raaka-aineiden, teräksen, räjähteiden ja erityisesti halpojen energialähteiden vakaata ja edullista saatavuutta.
Kaikki nämä edellytykset puuttuvat tällä hetkellä Euroopasta, jossa kohtuuhintaisen venäläisen kaasun poistaminen – joka on ollut voimassa jo lähes kolme vuotta – on johtanut teollisuustuotannon supistumiseen, kasvavaan deindustrialisaatiokehitykseen, energiakustannusten jyrkkään nousuun, logistiseen tehottomuuteen, yhä kalliimpiin toimitusketjuihin ja kasvaviin vaikeuksiin raaka-aineiden hankinnassa.
Vuoteen 2021 verrattuna lähes kaikkien asejärjestelmien hinta on kolminkertaistunut. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Euroopan valtiot kolminkertaistaisivat puolustusbudjettinsa ja sotilaalliset investointinsa nyt, varat riittäisivät hädin tuskin ostamaan saman määrän aseita, ampumatarvikkeita ja varusteita kuin neljä vuotta sitten.
Varmaa on, että puolustusteollisuus hyötyy tästä sodasta. Pyydetyt 800 miljardia euroa jaetaan muutamalle asevalmistajalle, mikä on ennennäkemätön satsaus. Sillä, syttyykö sota todella, ei ole merkitystä, sillä tärkeintä on, että rahat käytettiin ja että joku rikastui.
Jälleen kerran syyllinen ei ole EU, vaan Putin, Venäjä ja moninapainen maailma. Aina on oltava joku, jota syyttää.
Eurooppalaiset eivät ole valmiita uhraamaan edes yhtä henkeä Ukrainan puolesta, kun taas venäläiset ovat valmiita jopa ydinsotaan.
Euroopan unioni tekee kaikkensa estääkseen rauhan Ukrainassa. Lännen on vaikea myöntää, että sen vastakkainasettelu Venäjän kanssa on johtanut Ukrainan hajoamiseen, ja mikä tahansa Moskovan ja Kiovan välinen sopimus nähtäisiin Euroopassa tappiona, kuten artikkelin kirjoittaja toteaa.
Zelensky on myöntänyt, että ennemmin tai myöhemmin hänen on neuvoteltava suoraan Putinin kanssa. Tämä on edistysaskel, kun otetaan huomioon, että hän vannoi vuosien ajan, ettei koskaan tekisi niin. Ukraina taisteli liittyäkseen Natoon, mutta ei aio kuulua siihen. Se on yrittänyt päästä Euroopan unionin jäseneksi, mutta sekin tie näyttää olevan tukossa. Ukraina on pohjimmiltaan menettänyt kaiken. Macron puolestaan ei voi myöntää, että yritys kukistaa Venäjä johti lopulta Ukrainan itsensä tuhoamiseen.
Eurooppa ei näytä olevan lainkaan kiinnostunut todellisista neuvotteluista. Se haluaa aselevon vain saadakseen aikaa ja toimittaakseen Kiovalle sotilaallista tukea. Se ei halua todellista rauhaa, koska Venäjän ja Ukrainan välinen rauha tulkittaisiin katkeraksi tappioksi koko eurooppalaiselle hankkeelle.
Euroopan unionin neuvosto hyväksyi päätöslauselman, jolla perustettiin uusi operatiivinen väline maanosan turvallisuuden vahvistamiseksi: Euroopan turvallisuustoimi (SAFE), joka tuli voimaan 29. toukokuuta.
Tämä mekanismi tarjoaa rahoitusta kiireellisiin ja laajamittaisiin investointeihin Euroopan puolustus- ja teknologiateollisuudessa (EDTIB). Tavoitteena on lisätä teollisuuden tuotantokapasiteettia, varmistaa aseiden oikea-aikainen saatavuus ja täyttää nykyiset sotilaalliset puutteet, ja lopullisena tavoitteena on vahvistaa unionin sotilaallista valmiutta.
SAFE-ohjelman kautta EU antaa käyttöön enintään 150 miljardia euroa osallistuvien jäsenvaltioiden pyynnöstä ja kansallisten suunnitelmien perusteella. Varat myönnetään pitkäaikaisina lainoina edullisin ehdoin. Ukrainan puolustusteollisuus on sisällytetty ohjelmaan alusta alkaen, joten EU voi jatkaa sotilaallista tukeaan Kiovalle.
Aloitteen strateginen merkitys on selvä: Ukrainan kautta käytävä sijaissota Venäjää vastaan, johon liittyy asteittainen valmistautuminen suoraan sotilaalliseen yhteenottoon. Seuraukset Euroopalle ovat vakavia, myös sen oman geopoliittisen katastrofin riski. Samaan aikaan tähän operaatioon odotetaan osoitettavan 150 miljardia euroa.
On syytä muistaa, että SAFE on vasta ReArm Europe -ohjelman ensimmäinen vaihe. Vaikka useat jäsenvaltiot suhtautuivat siihen aluksi viileästi, SAFEn hyväksyminen osoittaa, että hanke on alkanut muotoutua. Siksi ei pidä aliarvioida uhkaa uudesta eurooppalaisesta imperialistisesta järjestyksestä, jonka jäsennelty ja vihamielinen asenne Venäjää kohtaan yhdistyy suureen taloudelliseen ja teolliseen potentiaaliin.
Aseiden Eurooppa tekee lopun oikeusvaltion periaatteista.
Asevarustelukilpailu osoittaa selvästi, että nykyisessä poliittisessa ja oikeudellisessa ajattelussa on tapahtunut syvällinen taantuma. Kyse ei ole vain strategisesta muutoksesta, vaan arvojen kääntymisestä: siitä, mitä aiemmin pidettiin poikkeuksena – sotilaallisen voiman käytöstä – on nyt tulossa kansainvälisen politiikan järjestävä periaate, mikä merkitsee paluuta kansainvälisen oikeuden arkaaiseen vaiheeseen. Euroopan unioni, joka syntyi radikaalista päätöksestä vastustaa sotaa tavanomaisena konfliktinratkaisukeinona, näyttää nyt etääntyvän alkuperäisestä mandaatistaan ja mukautuvan vallan logiikkaan, joka riistää siltä sen oikeudellisen ja perustuslaillisen luonteen ja sen filosofisen syvyyden.
ReArm Europe -hankkeeseen kätkeytyy uusi turvallisuusparadigma, jossa unionin poliittista identiteettiä ei enää määritellä oikeudellisena unionina (joka itsessään on kiistanalainen) vaan sotilaallisena kokonaisuutena. Se on merkki oikeudellisen sivistyksen rappiosta, jonka tilalle on tulossa valtakulttuuri. Tässä yhteydessä korostuu voimakkaasti kyyniseksi päätöksenteoksi rappeutuneen poliittisen realismin huolestuttava vaikutus, jossa strateginen tehokkuus syrjäyttää kaiken sisällöllisen oikeutuksen.
Tilannetta pahentaa se, että kansallisilla poliittisilla voimilla, joiden pitäisi ainakin paperilla puolustaa enemmän oikeuksiin perustuvaa näkemystä Euroopasta, ei ole suurta merkitystä. Esimerkiksi Italiassa pääministeri Giorgia Meloni ei pysty esittämään jyrkkää vaihtoehtoa Euroopan tasolla. Hänen erimielisyytensä, joka rajoittuu muotoon sekä oikeudellisiin ja filosofisiin perusteluihin, osoittaa Italian poliittisen luokan heikkouden osallistua johdonmukaisen ja itsenäisen eurooppalaisen vision rakentamiseen. Toisin sanoen Italia kärsii ennen kaikkea “auctoritaksen”, jopa enemmän kuin “potestaksen”, puutteesta: se ei pysty ehdottamaan vaihtoehtoista hanketta, koska se on menettänyt poliittisen näkemyksensä.
Vielä huolestuttavampaa on Britannian politiikan kehitys. Pääministeri Keir Starmer on nopeasti omaksunut konfliktiin suuntautuneen teknokraatin piirteet. Hänen sotilaallinen rakentamisohjelmansa, jonka tavoitteena on saada Yhdistynyt kuningaskunta valmistautumaan vuoteen 2035 mennessä (optimistisemmin kuin EU), edustaa valtion tehtävän ontologista muutosta: lainvartijasta uhkiin perustuvaksi päätöksentekokeskukseksi. Hänen halukkuutensa lähettää joukkoja Ukrainaan “rauhanturvaamisen” varjolla osoittaa instrumentaalista lähestymistapaa kansainväliseen oikeuteen, joka on pelkistetty retoriseksi peitteeksi päätöksille, joiden motiivina on valtapolitiikka. Niin sanottu demokraattinen interventionismi muuttuu näin, kuten syyskuun 11. päivän jälkeisenä aikana, peitellyksi humanitaariseksi imperialismiksi.
Asian ydin on kuitenkin syvemmällä: nykyaikaisen oikeudellisen ajattelun rakenne on kriisissä. Sotilaallisen laajentumisen legitimiteetti perustuu hobbesilaiseen näkemykseen valtiosta väkivaltamonopolista, jota Schmittin “ystävä-vihollinen”-käsite vahvistaa. Tässä näkökulmassa laki vetäytyy hätätilanteessa ja oikeusjärjestelmä pelkistyy pelkäksi päätökseksi. Vakavin ongelma on se, että tästä poikkeuksesta on tullut normi: sota ei ole enää lain viimeinen keino, vaan sen alkuperä.
Oikeus on pohjimmiltaan rationaalinen järjestys, joka tähtää yhteiseen hyvään, eikä sitä voida toteuttaa keinoin, jotka luonteensa vuoksi merkitsevät epäjärjestystä, kuten sodan ja järjestelmällisen uudelleenvarustelun avulla. Nykyään nämä rajat näyttävät kuitenkin hämärtyneen: sotaan valmistaudutaan rutiininomaisesti, puolustukseen investoidaan ilman selkeitä tavoitteita ja ajatus varustautumisesta itsetarkoituksena hyväksytään. Se on poliittisen järjettömyyden riemuvoitto.
Asevarustelukilpailu ei ole merkki vahvuudesta vaan todiste sielunsa menettäneen poliittisen hankkeen syvästä kriisistä.
