Kontrollin Katoaminen: Misinformaation Vastustajien Kriisi

Washingtonin yliopiston Center for an Informed Publicin (CIP) uljaassa uudessa maailmassa näyttää siltä, että “informoitu” on synonyymi “seuratulle”. CIP ja sen yhteistyökumppanit – mukaan lukien lakkautettu Election Integrity Partnership (EIP) ja lyhytikäinen Virality Project – luulivat, että ne olisivat voineet olla juhlittuja totuuden puolustajia. Sen sijaan heistä tuli esikuvia siitä, mitä tapahtuu, kun vahtikoirat pääsevät liian läheisiin suhteisiin vallan kanssa, ja he ajautuivat kokeiluun, joka horjui yleisen edun ja orwellilaisen valvonnan välillä.

Vaalien rehellisyyskumppanuus: Hyvien aikomusten ja hallituksen vaikutusvallan avioliitto.

Election Integrity Partnership, koalitio, johon CIP kuului keskeisenä toimijana, aloitti toimintansa jalolta kuulostavalla tehtävällä: suojella hauraita vaalijärjestelmiämme valeuutisten vitsaukselta. Tarkkasilmäiselle lukijalle termi ”rehellisyys” heidän nimessään saattaa herättää kulmakarvoja; se muistuttaa hyveellisyyden kielelle verhottuja hallitusohjelmia, joiden todellinen työ on hieman hämärämpää. EIP on tehnyt yhteistyötä julkishallinnon yksiköiden ja sosiaalisen median jättiläisten, kuten Facebookin ja silloisen Twitterin, kanssa, ja sen tavoitteena on tunnistaa ja ”lieventää” vaaleihin liittyvää harhaanjohtavaa sisältöä. Toisin sanoen EIP otti tehtäväkseen valikoivasti suodattaa pois valheet tai, kuten kriitikot sanoisivat, totuudet, jotka eivät noudattaneet oikeaa poliittista linjaa.

Hetken aikaa EIP oli elementissään, se toimi digitaalisena triagena ja puhdisti internetin haitalliseksi katsomastaan sisällöstä. Mutta mitä aluksi kutsuttiin ”tiedolliseksi eheydeksi”, muuttui nopeasti liittovaltion salivalvonnaksi, joka valvoi kansalaisten Facebook-postauksia ja Twitter-ketjuja moukarin hienovaraisuudella. Etenkin konservatiivit pitivät tätä enemmänkin sensuuriohjelmana kuin julkisena palveluna. Heidän näkemyksensä? EIP:n tehtävänä ei ollut tiedottaa, vaan valvoa.

Puhepoliisin leikkimisen seuraukset

Vastareaktio tuli odotetusti kovaa ja nopeasti. Sensuurisyytösten, oikeusjuttujen ja haasteiden lisäksi EIP joutui useampiin oikeudellisiin ongelmiin kuin teknologia-alan startup-yritys tekijänoikeusrikkomusskandaalissa. Kun kaikki oli sanottu ja tehty, EIP lakkautettiin, koska sen kunnianhimoiset tavoitteet murtuivat julkisen valvonnan ja poliittisen paineen alla. New York Times, joka on aina ollut surullinen yhteiskunnallisten ristiretkien tarkkailija, kutsui sitä julkisen keskustelun tragediaksi. Se piti lakkauttamista menetyksenä niille, jotka uskovat ”vastuulliseen” tiedon sääntelyyn, eli niille, joiden mielestä jonkun pitäisi olla totuuden tuomari, kunhan se on ”oikea” henkilö.

Oikeusjuttujen sävyttämä lakkauttaminen lähetti viestin: Amerikkalaiset suhtautuvat enemmän kuin epäilevästi valtion virastoihin ja niiden akateemisiin ystäviin, jotka vaanivat kulissien takana ja liputtavat puhetta kuin valvojat, jotka ovat vallanpitäjinä. Yleisö ei ole kovin innostunut siitä, että institutionaaliset portinvartijat sanelevat heille, mitkä ”tosiasiat” saavat jäädä voimaan.

Koulutus hävittämisen sijaan?

EIP:n poistuttua CIP:n on täytynyt kääntyä uuteen suuntaan. Se on vetäytynyt digitaalisen puheen valvonnan etulinjasta ja suosii nyt pehmeämpää lähestymistapaa, jossa yleisöä ”valistetaan” vääränlaisesta informaatiosta sen sijaan, että se poistettaisiin kokonaan. Käännös: CIP järjestää nyt työpajoja ja seminaareja, joissa se opettaa tutkijoille ja siviileille disinformaation luonnetta, ja väistää aiemmat tehtävänsä sosiaalisen median tuomarina. Tämä brändinmuutos on pohjimmiltaan CIP:n tapa sanoa: ”Emme ole täällä sensuroimassa, lupaa se”.

Silti akateemisen maailman ”siirtyminen koulutukseen” kuulostaa epäilyttävältä kuin kettu vetäytyisi kanalan ulkopuolelle jäätyään kiinni. CIP:n käänne heijastaa nykyistä ilmapiiriä, jossa sen kaltaisten vahtikoirien on oltava varovaisia tai vaarassa menettää kaiken vaikutusvaltansa. Nyt ne eivät vaienna ihmisiä, vaan selittävät vain, miksi tietyt ajatukset ovat vääriä. Tämä ei tunnu yhtä aggressiiviselta, mutta CIP:n sormi pysyy silti yleisen mielipiteen asteikolla.

Suuremmat vaikutukset: Sananvapaus tähtäimessä

CIP:n saaga valottaa karua valoa sananvapauden puolustajien ja niin sanottujen disinformaatioasiantuntijoiden välillä syveneviin jännitteisiin. Toisella puolella ovat New York Timesin kaltaiset tahot, jotka vääntävät käsiään ja valittavat ”tragediaa” siitä, että nämä väärän tiedon vastaiset toimet hajoavat. Times varoittaa tulevaisuudesta, jossa väärää tietoa leviää hallitsemattomasti, ikään kuin ilman EIP:tä sosiaalinen media muuttuisi apokalyptiseksi valheiden kuopaksi. Toisella puolella ovat sensuurin arvostelijat, jotka pitävät CIP:n aiempaa toimintaa hallituksen tukemana valvontaoperaationa, joka on verhottu yleisen turvallisuuden kielelle.

Nyt on alkanut uusi vaihe, jossa CIP noudattaa varovasti linjaa ja tarjoaa oppitunteja ”tietoisuudesta” sen sijaan, että merkitsisi viestejä. Tämä niin sanottu ”vivahteikas ymmärrys” saattaa kuulostaa kunnioitettavalta, mutta se perustuu edelleen keskeiseen uskomukseen: tietyt ajatukset ovat tarpeeksi vaarallisia, jotta niihin on syytä puuttua, vaikka keinot ovatkin siirtyneet kieltämisestä hyvänlaatuiseen ”valistamiseen”. Lyhyesti sanottuna CIP saattaa pitää matalampaa profiilia, mutta sen tavoitteet eivät ole muuttuneet – ne ovat vain siirtyneet maan alle.

Mitä siis seuraa, kun yhteiskunnallisen keskustelun avaimet annetaan EIP:n kaltaisille hallitukseen sidotuille elimille? Ensinnäkin väistämätön liukuminen kohti yli-innokasta valvontavaltiota. Sananvapauden puolustajat ovat huutaneet tätä jo jonkin aikaa, eivätkä he ole väärässä: EIP:n kaltaiset järjestelmät ovat täydellinen myrsky, joka voi johtaa ylilyönteihin ja väärinkäytöksiin. Se on klassinen ”luota meihin” -liike hallituksen ja yritysjättien taholta, jotka vakuuttavat yleisölle, että he liputtavat sisältöä vain ”meidän parhaaksemme”. Mutta kun valtion elimen annetaan seuloa verkkokeskusteluja, käsite ”meidän parhaaksemme” muuttuu nopeasti ”heidän valvonnakseen”.

Tulos? Ihmiset alkavat sensuroida itseään, koska pelkäävät, että yksi väärä viesti saattaa merkitä heidät tarkkailulistalle tai että he joutuvat ”faktatarkastuksen” vuoksi vaikenemaan. Nämä vahtikoiraryhmät väittävät pyrkivänsä torjumaan väärää tietoa, mutta usein ne luulevat eriäviä näkemyksiä vaaraksi ja kritiikkiä salaliitoksi. Jo pelkkä sananvalvonnan harjoittaminen aiheuttaa kylmäävän vaikutuksen, jolloin yleisö saattaa harkita kahdesti, ennen kuin kirjoittaa arkaluonteisista aiheista. Kuka haluaisi ottaa riskin siitä, että algoritmi, joka on aseistettu sekä moraalisella innolla että kömpelyydellä kuin vasara, joka yrittää naulata hyytelöä seinään, merkitsisi sen?

Avoimuus ja vastuuvelvollisuus – tai niiden puute

Ja sitten on vielä avoimuuden puute, joka on vanha perinne instituutioissa, jotka väittävät tietävänsä parhaiten. EIP:n ollessa täydessä vauhdissa käyttäjät eivät saaneet sähköpostia, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti, kuka päätti, että heidän viestinsä oli uhka demokratialle, tai minkälaisin perusteluin heidän viestinsä leimattiin ”vääräksi tiedoksi”. Sen sijaan päätökset tehtiin huoneissa, jotka olivat kaukana julkisuudesta, ja niissä noudatettiin vaikeaselkoisia käytäntöjä ja jatkuvasti muuttuvaa määritelmää siitä, mitä ”väärä tieto” edes tarkoittaa. Poliittiset tai yritysintressit saattoivat helposti vaikuttaa tähän maltillisuuteen, ja – yllätys, yllätys – vähäisen valvonnan vuoksi järjestelmä näyttää nopeasti enemmän puolueelliselta kuin hyväntahtoiselta.

Näiden päätösten mielivaltainen ja usein poliittinen luonne vain lisää yleisön epäluottamusta, varsinkin kun juuri auktoriteetteja kyseenalaistavat äänet joutuvat useimmiten vaiennettaviksi. Tämä on internetin vastine opettajalle, joka ei osaa selittää, miksi tietyt lapset joutuvat aina jälki-istuntoon – ihmiset oppivat nopeasti olemaan kyselemättä ja noudattamaan sääntöjä, mutta se ei tarkoita, että he uskoisivat prosessin oikeudenmukaisuuteen.

Demokratian akilleen kantapää: keskustelun tukahduttaminen totuuden nimissä

Demokraattisissa yhteiskunnissa se on kulmakivi. Kyky tuoda esiin erilaisia näkemyksiä, jopa sellaisia, jotka horjuttavat järjestelmää, on olennaisen tärkeää terveen julkisen elämän kannalta. Kun EIP:n kaltaiset elimet ottavat tehtäväkseen päättää, mikä on hyväksyttävää julkista kulutusta varten, jää jäljelle puhdasoppinen ajatusten markkinapaikka, jossa vain hyväksytyn narratiivin mukaiset ajatukset saavat paikan pöydässä. Jos vain tietyt näkökulmat selviävät leikkauksesta, äänestäjille syötetään kuratoituja ”totuuksia”, eivätkä he pysty haastamaan, tutkimaan tai edes harkitsemaan vaihtoehtoja.

Eikä tämä ole vain hypoteettinen pelko. Historia on toistuvasti osoittanut, että ristiriitaisten tai eriävien äänten vaikeneminen vain syventää julkista jakautumista. Ironista kyllä, juuri se, mitä näillä ”rehellisyysaloitteilla” pyritään estämään – julkinen polarisaatio – usein pahenee, kun ihmiset kokevat, että heidän sanaansa suodatetaan. Kun ylivoimainen tuomari päättää, mitkä tosiasiat pidetään kentällä, itse demokratiapeli kärsii.

Liukas rinne: Sensuuri – Tulevaisuuden sensuurin näyttämön asettaminen

Kysymys kuuluukin, että kun hallitukseen sidoksissa olevat tahot alkavat moderoida keskustelujamme, mihin se päättyy? Tänään on kyse ”vaalien luotettavuudesta”. Huomenna kyse voi olla ”talouden vakaudesta” tai ”kansanterveydestä”. Jokainen kriisi tarjoaa uuden kierroksen perusteluja puhevalvonnan lisäämiselle. Loppujen lopuksi, jos vaaleihin liittyvä vääränlainen tieto on uhka demokratialle, eikö vääränlainen tieto voisi olla samanlainen uhka monista muista asioista? Sensuurin hyväksyminen missä tahansa muodossa avaa Pandoran lippaan hallituksen puuttumiselle tulevaisuudessa, ja jokainen interventio luo uusia ennakkotapauksia, jotka saavat seuraavan sensuurikierroksen tuntumaan rutiininomaisemmalta.

Sananvapausargumentti on yksinkertainen: vaikka mielipide olisi väärä, epäsuosittu tai loukkaava, se ansaitsee suojelua. Heti kun myönnämme, että ajatusten valvominen on hyväksyttävää – erityisesti hallitusten etuihin kytköksissä olevien elinten toimesta – teemme tulevien, vaarallisempien rajoitusten käyttöönotosta entistä helpompaa.

Todellinen tehokkuuskysymys: Ideoiden sensurointi vai liekkien lietsominen?

Sitten on vielä tehokkuuskysymys. Toimiiko ”väärän tiedon” tukahduttaminen todella, vai tekeekö se siitä vain entistä salakavalampaa? Eurooppalaisen innovaatiokumppanuuden kaltaiset toimet saattavat vähentää ”vaarallisen” sisällön määrää valtavirran alustoilla, mutta se ei vain katoa. Yhdessä paikassa kielletyillä ajatuksilla on taipumus nousta esiin muualla – usein verkossa toimivissa kaikukammioissa, joissa sensuuri vain vahvistaa radikaaleja näkemyksiä ja ruokkii kaunan ja ääriliikkeiden kierrettä.

Desinformaatiokristiretkestä saattaa itse asiassa olla enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä se ajaa väärää tietoa maan alle, jossa siihen on entistä vaikeampi puuttua. Hallituksen digitaalinen pyyhekone saattaa pyyhkiä tietyt ajatukset pois näkyvistä, mutta se usein vahvistaa uskoa niiden keskuudessa, jotka jo valmiiksi suhtautuvat epäluuloisesti auktoriteetteihin. Heille sensuurista tulee itsessään ”todiste” tukahduttamisesta, mikä vahvistaa epäluottamusta ja salaliittoajattelua. Yrittäessään kitkeä ”valheet” EIP ja sen kaltaiset tahot ovat saattaneet vain lietsoa tulta.

Loppujen lopuksi Election Integrity Partnership -järjestön lakkauttaminen ei ehkä ole niinkään isku julkiselle keskustelulle kuin voitto demokraattiselle hengelle. Kun Center for an Informed Public siirtyy sensuroinnista valistukseen, meitä muistutetaan siitä, että taistelu väärää tietoa vastaan ei vaadi puheen tukahduttamista. Se edellyttää luottamusta yleisön kykyyn erottaa totuus hölynpölystä – luottamusta, joka ei terveessä demokratiassa saisi koskaan olla vähissä.

Lähde