Transhumanististen ihanteiden tyhjyys
Albrecht Durerin jänis (Feldhase) roikkuu seinällä Albertina-museossa Wienissä. Tämä kuva, tai ainakin vedokset siitä, olivat merkinneet minulle paljon lapsuudesta lähtien. Olin kasvanut rakastamalla taidetta, mutta asuin kaukana tällaisista mestariteoksista; sadan kilometrin päässä lähimmästä taidemuseosta ja noin 10 000 kilometrin päässä Wienistä. Nuori jänis on hieno, ja Duurer selvästi rakasti aihettaan – luonnon yksityiskohtia ja kauneutta, joka ulottuu kauas meidän ylitsemme. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se oli Albertinassa, joten satunnaisella vierailulla oli merkitystä, kun yllätyin aidosta esineestä.
Meillä oli lapsuudessani käsillä jotain siihen liittyvää. Irisevia joulukuoriaisia, vuoristopääskyjä ja vuoristohorsmaa, joka kohosi satoja metrejä metsänpohjan yläpuolelle. Leveät rannat, joilla oli taivaansinisiä vesiä ja joiden takana oli tuhansien vuosien ihmisen esihistorian keskiainekset. Kaupungin takana olevilta kukkuloilta avautui upea näkymä lahdelle, lahdille ja saarille sekä niiden välissä oleville niemekkeen vuorille. Yöllä sen kattoi Linnunrata, joka oli niin kirkas, että se näytti todellakin timanteilla koristellulta maidolta.
Tällaista se oli. Lapsuus oli myös mudan läpi polkemista ankeriaiden kalastamiseksi purosta, vaeltelua koko päivän yksin pusikossa, pallon potkimista ja heinän kärräämistä. Lapsuuden muunnelma useimmille esikoisille. Kuten Durerin Nuoren jäniksen tuijottaminen, tämä kaikki oli turhaa harjoitusta raa’an selviytymisen tai tulevien tulojen tuottamisen kannalta.
Se oli, on ja on aina ollut satojentuhansien vuosien ajan jotain aivan muuta. Menemme rannalle, koska siellä käymisessä on jotakin, joka täyttää meidät; kuuntelemme konserttia tai katselemme maisemaa samasta syystä. Kuten rakkauden kauneus läheisissä ihmissuhteissa, on olemassa asioita, jotka ovat koskemattomasti suurempia kuin pelkkä selviytyminen tai tavaroiden kartuttaminen sen ohikiitävän hetken aikana, joka meillä jokaisella on maan päällä.
Meitä opetetaan myös halveksimaan tällaista turhuutta. Monet ihmiset protestoivat tällä hetkellä sellaisten ihmisten tappamisen puolesta, joita he eivät ole koskaan tavanneet. He väittävät olevansa hyveellisiä, koska he tukevat tällaisia tekoja, ja tuomitsevat ne, jotka etsivät rauhaa lasten silpomisesta. Poliitikot vaativat, että heitä pidetään hyveellisinä, koska he puolustavat toisen osapuolen aiheuttamaa kuolemaa tai puolustavat toisen osapuolen aiheuttamaa kuolemaa. Toiset etsivät täyttymystä tai vaurautta pommien ja rakettien valmistamisesta ja myynnistä – ihmisten joukkokuolemat ovat sekä hyvä bisnes että ura.
Toisten tuhoaminen on mahdollista järkeistää. Loppujen lopuksi me olemme DNA:n koodaamaa orgaanisen aineen massaa, ja suurin osa kanssamme matkustavista soluista ei ole edes meidän solujamme, vaan yksinkertaisia bakteereja. Kuolemme ja sulautumme multaan, ja elämme elävien mielissä vain menneenä auringonlaskuna tai lapsuuden muistona maalauksesta.
Nämä muistot toisista ovat jotenkin koodattu aivoihimme, niin kauan kuin fyysinen kehomme pysyy ehjänä ja toimintakykyisenä. Jos kauneus on pelkkää kemikaalien koodausta ja vain katsojan silmissä, se ei ole oikeastaan mitään. Jos lapsi putoavan pommin tai raketin alla on vain ohimenevää orgaanista materiaalia, silloin koko nykyinen innostus ja voitontavoittelu kuoleman ympärillä on yhtä pätevä kuin mikä tahansa muukin lähestymistapa. Millään niistä ei ole mitään merkitystä, kuten ei myöskään auringonlaskulla, runolla tai rakkauden teolla. Se kaikki on vain ohimenevää merkityksettömyyttä.
Jokainen järkevä ihminen, jolla on tällainen maailmankatsomus, ryömii toisten ihmisten elämän yli päästäkseen huipulle tai saavuttaakseen minkä tahansa itsetyydytyksen muodon, johon hänen aivonsa näyttävät olevan viritetty. He juonittelisivat ruiskuttaakseen mahdollisimman monia, jos lääkkeiden myyminen tuo vaurautta, halveksisivat niitä, jotka vaativat rauhaa, jos he hyötyvät sodasta, ja pilkkaisivat niitä, jotka uhrautuisivat totuuden puolesta ja kuolisivat tällaisella ristillä.
Se on maailma, jossa ei ole sijaa kauneudelle ja jossa rakkaus on alistettu itselle. Eedenin puutarhan vertauskuvassa kerrotaan, mihin tämä johtaa ja mitä se jättää jälkeensä, ja se toistuu koko ihmiskunnan historian ajan jokaisessa meistä.
Durer eli vaikeana aikana ja kuoli sorron ja sodan aikana. Utopiaa tai edes rauhaa ei ole olemassa vain siksi, että ihminen näkee jotain itsensä ulkopuolella. Silti taiteilija saavutti kauneutta, joka on säilynyt sukupolvien yli. Esi-isäni katsoivat sata tuhatta vuotta sitten ylös ja ihmettelivät tähtiä, sfäärien kauneutta. He rakastivat ympäröivää luontoa ja syleilivät sitä, ja sitten he sysäsivät sen syrjään, tappoivat ja pahoinpitelivät omaa lajiaan ja kaikkia, jotka olivat erilaisia.
Hölmöt kertovat meille nyt, että ihmiset ovat kehittymässä uudelle tasolle, että teknologian yhdistäminen ihmiskehoon ja -mieleen tuo jotenkin uuden ja paremman ihmiskunnan, mutta me olemme halveksineet puutarhaa ja rakentaneet Baabelissa monta kertaa aiemmin.
Meidän on uskottava, jos seuraamme niitä, jotka pyrkivät johtamaan meitä, että valheet ovat järkeviä. Meidän on uskottava, että voimme olla ja olemme mitä haluamme; että ei ole mitään todellista merkitystä, ei mitään todellista totuutta tämän hetken ulkopuolella. Että kauneus on konstruktio ja rakkaus on kemiallinen reaktio tai solujen välinen viesti. Näin voidaan tehdä mitä tahansa, valehdella mitä tahansa ja esittää mikä tahansa kauheus hyveenä. Se sallii kenen tahansa orjuuttamisen ja minkä tahansa lapsen tuhoamisen.
Se on yksinkertaisesti tyhjä hyötykäyttöön perustuva elämäntapa, joka ei anna elämälle mitään arvoa. Ihmiset ovat aina kulkeneet tätä tietä, ja meidän pitäisi odottaa sitä. Meidän pitäisi myös tunnistaa se jo nyt, tuhansien vuosien toiston jälkeen, ja lakata teeskentelemästä, että se on jotain uutta tai fiksua.
Meidän kaikkien on jossain vaiheessa päätettävä, mikä merkitys on syvällä sisimmässämme olevalla tunteella, kun katsomme auringonlaskua tai toisen silmiin tai kuulemme lapsen naurun. Se, että on olemassa jotakin välittömän minämme ulkopuolella, yhteinen kokemus yli ajan, muuttaa kaiken. Se tarkoittaa, että meissä kaikissa on jotakin, jota ei voi enää mitata, emmekä voi enää jättää huomiotta tekojemme tuloksia tai niitä, joita hyväksymme toisissa.
Se luo havaintokuilun niiden välille, jotka tunnustavat tämän, ja niiden välille, jotka jatkavat Baabelin tornin rakentamista. Sitä ei etsi, minkä on jo löytänyt. Kauneuden tunnistaminen ajan ulkopuolella ei estä meitä toimimasta niin kuin ihmiset ovat aina toimineet, mutta sen pitäisi muuttaa tapaa, jolla tarkastelemme sitä oikeaa ja väärää, mitä erehtyväiset minämme jatkuvasti tekevät. Se merkitsee myös, että on olemassa Yksi, joka on meitä suurempi ja korkeampi, ja olisi järjetöntä olla kuuntelematta.
Lähde:
