Trumpin Voitto: Euroopan Epävarmuuden Aika
EU:n johtajat kohtaavat Donald Trumpin vaalivoiton myötä haasteita, sillä Trumpin linja sisältää sotilasavun lopettamisen Ukrainalle sekä mahdollisen kauppasodan Kiinan ja EU:n kanssa. Euroopan johtajien reaktio oli hämmentynyt, ja he korostivat EU:n “strategisen autonomian” tarvetta.
Budapestissa pidetyt huippukokoukset johtivat keskusteluihin Euroopan omavaraisuudesta ja tulevasta strategiasta, jota symboloivat Macronin ja muiden EU-johtajien kannanotot itsenäisemmän ja vahvemman EU:n puolesta. Tämä korostaa tarvetta vähentää Yhdysvaltoihin tukeutumista, etenkin Trumpin presidenttikauden varalta.
EU-maiden välinen yhteistyö on kuitenkin haasteellista rakenteellisten erojen vuoksi, ja jäsenvaltioiden välillä on ristiriitaisia intressejä. Tämä näkyy esimerkiksi Ranskan ja Saksan taloudellisissa eroavaisuuksissa sekä niiden suhtautumisessa kansainvälisiin sopimuksiin.
Toisessa huippukokouksessa syntyi “Budapestin julistus”, joka linjaa EU:n kilpailukykytavoitteita. Tämä sopimus vaatii 800 miljardin euron investointeja vihreään siirtymään, digitalisaatioon ja puolustukseen. Poliittiset ja taloudelliset jännitteet jäsenvaltioissa – esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa – kuitenkin uhkaavat integroitumisen etenemistä.
Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen EU:n jäsenmaiden hallitusten päämiehet kohtaavat kaksinkertaisen ongelman: toisaalta Trump haluaa lopettaa sotilaallisen avun Ukrainalle ja toisaalta kyse on kauppasodasta – ei vain Kiinan, mutta myös EU:n kanssa.
Se oli heille shokki. EU:n johtajat tapasivat Budapestissa peräkkäisiä huippukokouksia 7. ja 8. marraskuuta, ja he olivat juuri saaneet tietää, että Donald Trump voitti Yhdysvaltain vaalit 5. marraskuuta. Useimmat heistä kamppailivat piilottaakseen hämmennyksensä, hämmennyksensä ja jopa pelkonsa, kirjoittaa Pierre Lévy .
Tämä tapahtuma ei tietenkään ollut arvaamaton. Mutta republikaanien ehdokkaan voitto, joka voitti kilpailijansa viidellä miljoonalla äänellä, ja hänen saavuttamansa enemmistö kummassakin parlamentin kamarissa maalasivat skenaarion, joka ylitti heidän pahimpien painajaistensa.
Ensi vuoden tammikuusta alkaen Valkoisessa talossa on mies, joka uhkaa häiritä länsimaisia johtajia ja heidän ideologiansa vielä enemmän kuin vuonna 2016. Tämä koskee muun muassa Naton roolia ja tulevaisuutta, asenteita ympäristöön ja ilmastoon sekä taloudellista ja poliittista liberalismia. Lyhyellä aikavälillä kaksi asiaa aiheuttaa kylmää hikeä Euroopan pääkaupungeissa: massiivinen sotilaallinen apu Kiovalle, jonka Trump on ilmoittanut haluavansa lopettaa; ja kauppasota, jonka hän haluaa käydä paitsi Kiinaa, myös EU:ta vastaan.
Vaikka tuleva presidentti olisi jossain määrin arvaamaton, hän tuskin hylkää näitä kahta päätöstä, ellei halua näyttää heikolta – mikä ei ole hänen tyylinsä. Tämä johti Brysselissä toimivan vanhemman diplomaatin anonyymiin kommenttiin:
“Olemme veneessä, joka kestää valtavan myrskyn . ”
Yksi hänen kollegoistaan, jota Euractiv -sivusto lainasi , vahvisti tämän omalla tavallaan:
“Olemme suhteellisen rauhallisia ja keskittyneitä, ja meillä on tammikuuhun asti aikaa valmistautua mahdollisimman hyvin.”
Katkera ironia: kahden huippukokouksen isäntänä ei ollut kukaan muu kuin Unkarin pääministeri Viktor Orbán, joka ilmaisi avoimesti vastakkaisen mielipiteen: hän oli ilmoittanut avaavansa samppanjapullon, jos hänen ystävänsä Donald. Trump voittaisi presidentinvaalit. Viime aikoina hän oli jo tehnyt enemmän ja enemmän asioita, joita hänen kollegansa pitivät provokatiivisina, mukaan lukien tapaamisensa Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin kanssa, ja muutama päivä ennen Donald Trumpin vaalivoittoa Orbán jopa raivostutti kollegansa sanoessaan, että “jos Amerikka on rauhan puolesta (Ukrainassa), Eurooppa ei voi jatkaa sotaa.”
Joten 7. marraskuuta hän johti “Euroopan poliittisen yhteisön” (EPC) huippukokousta. Tämä Ranskan presidentin aloitteesta vuonna 2022 luotu outo instituutio yhdistää 47 Euroopan valtiota, eli kaikki vanhan mantereen maat, lukuun ottamatta Venäjää ja Valko-Venäjää, kaksinkertainen poikkeus, joka implisiittisesti määrää sen hengen. Mitä tulee sen olemassaoloon, vain Ranskan presidentti näyttää vakuuttuneelta, jopa neljän huippukokouksen jälkeen sen perustamisesta.
Tällä kertaa monet valtion- ja hallitusten päämiehet – puhujasta riippuen enemmän tai vähemmän uskottavia – toistivat pohjimmiltaan samaa iskulausetta: nyt, kun Yhdysvallat näyttää haluavan hylätä ankkuripaikkansa Atlantilla, Euroopalla on täällä loistava tilaisuus vahvistaa omaa ” strateginen autonomia”. Aihe, jonka Ranskan Eurooppa-ministeri Benjamin Haddad tiivisti seuraavasti:
”Tämän on oltava strategisen heräämisen hetki eurooppalaisille. – – Se on paras tapa ottaa kohtalomme omiin käsiimme.”
Puheessaan kollegoilleen 7. marraskuuta Emmanuel Macron teki itsestään “Euroopan suvereniteetin” edelläkävijän vetoomuksellaan ja jatkoi:
– Amerikan kansa valitsi Donald Trumpin ja hän puolustaa amerikkalaisten etuja. …Olemmeko valmiita puolustamaan eurooppalaisten etuja?
Ukrainan osalta Élyséen herra teki selväksi: “Meidän etumme on, että Venäjä ei voita tätä sotaa.” Macron väitti, että Euroopasta on tultava “täysin itsenäinen valta” ja päätti seuraavan kuvan:
”Maailma koostuu kasvinsyöjistä ja lihansyöjistä. Jos päätämme pysyä kasvinsyöjinä, lihansyöjät voittavat ja me olemme heille markkinoita.
Kreikan pääministeri Kyriakos Mitsotakis huusi: “On aika herätä geopoliittisesta naivuudestamme ja antaa itsellemme lisäresursseja kilpailu- ja puolustusongelmien ratkaisemiseen.” Hänen puolalainen kollegansa Donald Tusk kehotti Eurooppaa “vihdoin kasvamaan ja uskomaan omaan voimaansa”. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel jopa sanoi: “On minuutti keskiyöhön, meidän on toimittava nyt.”
Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ei tietenkään halunnut missata tätä esimerkkiä:
”Euroopan tulevaisuus on käsissämme, meidän on toimittava nyt. … Yksikään jäsenvaltio ei pysty vastaamaan maailmanlaajuisiin haasteisiin yksin.”
Euroopan johtajilla on kuitenkin kaksinkertainen ongelma. Toisaalta viralliset puheet ovat jo pitkään olleet täynnä kehotuksia, kuten “Meidän on otettava kohtalomme omiin käsiimme, nyt tai ei koskaan.” Näin oli jo esimerkiksi Donald Trumpin valinnassa kahdeksan vuotta sitten. Tämä sävy on itse asiassa paljon vanhempi. Jo Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksessä vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksesta kannattajat vaativat “Yhdysvalloista riippumatonta Eurooppaa”.
Toisaalta myytti “itsenäisestä Euroopasta” olettaa implisiittisesti, että jäsenmaiden edut ovat samat tai ainakin lähentyvät. Näin ei ole, ei menneisyydessä eikä nykyään. Mainitsen vain yhden tuhannesta esimerkistä: Jopa Ranskan ja Saksan välillä talouden rakenteet ovat niin erilaiset (kuten viennin, teollisuuden, maatalouden painoarvot), että Pariisi ja Berliini ovat vastakkain monissa asioissa, kuten kauppasuhteissa Kiina tai vapaakauppasopimus Mercosur-valtioiden kanssa. Voidaan mainita myös poliittinen historia, joka on johtanut erilaisiin käsityksiin transatlanttisista suhteista Reinin molemmin puolin.
Toinen huippukokous 8. marraskuuta oli epävirallinen Eurooppa-neuvosto, johon osallistui vain EU:n 27 valtion- tai hallitusten päämiestä. He olivat päättäneet keskittyä blokin “kilpailukykyyn” – asia, joka on lähellä heidän sydäntään. Varsinkin kun Italian entinen pääministeri Mario Draghi esitti aiheesta raportin syyskuussa.
Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja soitti hälytystä: EU:ta kohtaa “hidas tuska”, jos uudistuksia (esimerkiksi sisämarkkinoita, pääomamarkkinoita, energiapolitiikkaa tai lakivaatimuksia koskevat) ei toteuteta nopeasti.
Kokous johti “Budapestin julistukseen”, jota kuvataan “uudeksi eurooppalaiseksi kilpailukykysopimukseksi” ja joka toistaa ja vahvistaa Draghin varoitukset. Mutta myös tässä ristiriitaiset intressit estävät monet esittelijän ehdotukset, alkaen 800 miljardin euron – valtavan summan – mobilisoimisesta investointeihin digitaalialaan, “vihreään muutokseen” ja puolustusteollisuuteen.
EU:n 27 jäsenvaltiota ovat kehottaneet Euroopan komissiota esittämään sarjan “etenemissuunnitelmia” näille alueille. Euroopan yhdentymisen kannattajat ovat kuitenkin todella epäonnisia. Niissä ei ole vain rakenteellisia ristiriitoja, vaan kahdessa suurimmassa EU-maassa on tällä hetkellä myös sisäpoliittinen epävakaus. Saksan hallituksella ei ole enää parlamentaarista enemmistöä; maa on menossa ennenaikaisiin vaaleihin. Ja Pariisissa hallitus on lamaantunut kansalliskokouksen ennennäkemättömän kaaoksen vuoksi; tilanne, joka heikentää merkittävästi valtionpäämiestä. Espanjassa, joka on euroalueen neljänneksi suurin talous, pääministerillä on tuskin enemmistö.
Unkarin hallituksella on sen sijaan erittäin laaja parlamentaarinen tuki. Brysselille ei ole syytä vakuuttumiseen.