Uusliberalismin Kahlitsema Eurooppa: Hyvästi Tulevaisuus
Yli kaksikymmentä vuotta sitten EU julkisti Lissabonin strategiansa, jonka tavoitteena oli muuttaa EU:sta “dynaamisin, kilpailukykyisin ja kestävin tietoon perustuva talous, jossa on täystyöllisyys ja suurempi taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus”.
- Lissabonin strategian tavoitteet EU:n talouden dynaamisuudesta ja kilpailukyvystä eivät ole toteutuneet, ja EU on jäänyt jälkeen Yhdysvalloista ja Kiinasta talouskasvussa, teknologisessa kehityksessä ja investoinneissa. Donald Trumpin mahdolliset tuontitullit voivat pakottaa EU:n arvioimaan vientivetoista talousmalliaan uudelleen.
- EU:n uusi “kilpailukykykompassi” pyrkii elvyttämään Euroopan taloutta ja parantamaan teknologista omavaraisuutta, mutta sen sisältö koostuu lähinnä muotisanoista ja byrokraattisista strategioista. Talouskasvun esteinä ovat mm. heikot investoinnit T&K-toimintaan, alhainen kulutustaso, tiukka sääntely ja korkeat energiakustannukset.
- EU:n rakenteelliset ongelmat juontuvat sen ylikansallisesta hallintomallista ja eurovaluutan asettamista rajoituksista, kuten itsenäisen rahapolitiikan puutteesta ja tiukoista budjettisäännöistä. EU:n keskeiset instituutiot ovat kykenemättömiä toteuttamaan tehokasta teollisuuspolitiikkaa, mikä vaikeuttaa kilpailua Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa.
- EU:n monitasoinen ja hidas päätöksentekojärjestelmä estää ketterän reagoinnin taloudellisiin haasteisiin. Kilpailukykykompassin kaltaiset uudistukset jäävät todennäköisesti tehottomiksi, koska ne eivät puutu EU:n perustavanlaatuisiin rakenteellisiin ongelmiin. Ratkaisuksi ehdotetaan Euroopan sisäisen yhteistyön perusteellista uudistamista tai jopa EU:n purkamista.
Tiedämme kuinka hyvin se onnistui. EU on tuskin dynaaminen eikä todellakaan kilpailukykyinen, ja se on jatkuvasti jäänyt muista maista jäljessä käytännössä kaikilla keskeisillä talouden mittareilla. Kun Yhdysvallat ja Kiina tiivistävät kilpailuaan 2000-luvun teknologisesta ylivallasta, Eurooppa katsoo sivusta – talouden pysähtyneisyys, korkeat energiakustannukset, poliittinen levottomuus ja byrokraattinen hitaus, kirjoittaa Thomas Fazi .
Ja nyt se on paniikissa Donald Trumpin tuontitullien uhkauksesta. Mutta olisiko Euroopan talouden tasapainottaminen, jolla on tällä hetkellä valtava kauppataseen ylijäämä Yhdysvaltojen kanssa, todella niin huono asia?
Tosiasia on, että viennin kasvu ei osoita menestyvää taloutta. Päinvastoin, katso vain Saksaa. EU on aina ollut viennin voimatekijä juuri sen heikkenevän taloutensa vuoksi, joka johtuu kotimaisen kulutuksen ja investointien puutteesta.
Yhdysvallat on pitkään ilmaissut huolensa EU:n naapurit kerjalistisesta merkantilistisesta politiikasta – kauan ennen kuin Trump saapui poliittiselle näyttämölle. Yli kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltain valtiovarainministeriö kritisoi eurooppalaisia viranomaisia maailmantalouden raahaamisesta. “Euroopan yleinen sopeutuminen perustuu olennaisesti Euroopan ulkopuolelta tulevaan kysyntään sen sijaan, että puututtaisiin Euroopassa esiintyviin kysyntävajeisiin”, he kirjoittivat. Mikään ei ole muuttunut sen jälkeen.
Toisin sanoen Trumpin kauppasota on kauan odotettu. Ja hänen tariffinsa voivat osoittautua siunaukseksi EU:lle, jos ne pakottavat blokin luopumaan puutteellisesta vientisuuntautuneesta mallistaan, joka perustuu pohjimmiltaan kotimaisen kysynnän ja investointien tukahduttamiseen ulkomaisen kysynnän hyväksi: ensisijaisesti USA:sta.
Trumpin uhkaus on jo johtanut liikkeelle EU:n sisällä sen rakenteellisten heikkouksien korjaamiseksi. Komission puheenjohtaja von der Leyen ilmoitti äskettäin yhdestä tällaisesta aloitteesta. Hänen uusi “suunnitelmansa” lupaa palauttaa tämän tasapainon ja tehdä Euroopasta “paikan, jossa tulevaisuuden teknologiat, palvelut ja puhtaat tuotteet keksitään, tuotetaan ja markkinoidaan” – samalla kun “tuleva maanosa, josta tulee ensimmäinen ilmastoneutraali”. Sitä kutsutaan kilpailukyvyn kompassiksi ja se perustuu suurelta osin viime vuoden Draghin raportin suosituksiin. Bryssel näkee sen tärkeänä harppauksena EU:n talouden palauttamiseksi raiteilleen.
Tarkemmin tarkasteltuna komission suunnitelma osoittautuu kuitenkin vain tutuksi yhdistelmäksi muotisanoja – tekoäly, edistyneet materiaalit, kvanttilaskenta, biotekniikka, robotiikka – yhdistettynä hämmentävään kuvamateriaaliin, mukaan lukien kompassi, joka osoittaa kertovasti kahdeksaan eri suuntaan kerralla. Se on strategiaksi naamioitu PowerPoint-esitys, kuten Wolfgang Münchau niin osuvasti ilmaisi.
Suunniteltu “ennennäkemätön yksinkertaistamispyrkimys”, joka alkaa kestävän kehityksen raportoinnin ja due diligencen perusteellisesta uudistamisesta, antaisi eurooppalaisille yrityksille hengähdystauon EU:n kaikkialle levinneestä ja jatkuvasti laajenevasta sääntelykehyksestä, jos se toteutetaan, ja josta on tullut tukahduttava este kasvulle ja innovoinnille erityisesti teknologia-alalla.
Mutta tämä ei ratkaise blokin taustalla olevia taloudellisia ongelmia: tuottavien investointien, erityisesti T&K:n, jatkuvaa alitarjontaa; alhainen kulutustaso; juurtunut ennakkoluulo teollisuuspolitiikkaa kohtaan; korkeat energiakustannukset; ja unionin hallintojärjestelmän pohjimmiltaan byrokraattinen ja monitasoinen luonne. Näissä kysymyksissä on vain epämääräisiä sitoumuksia tuleviin strategioihin ja ehdotuksiin – joiden kaikkien käsittely EU:n bysanttilaisessa lainsäädäntöprosessissa kestää todennäköisesti vuosia.
Mutta todellisuus on, että monet EU:n perusongelmista eivät johdu pelkistä “poliittisista virheistä” tai varsinkaan blokin “epätäydellisestä” luonteesta. Nämä ongelmat ovat syvästi juurtuneet EU:n ylikansalliseen suunnitteluun. Toisin sanoen ainoa tapa todella vastata EU:n taloudellisiin haasteisiin on tunnustaa, että ydinongelma on EU itse.
Yksi EU:n talouden tärkeimmistä – ja usein huomiotta jääneistä – rajoituksista on euro. Valuutan aiheuttama rahapoliittisen itsemääräämisoikeuden menetys yhdistettynä EU:n perustamissopimuksiin kirjattuihin tiukoihin alijäämä- ja velkasäännöksiin on edelleen yksi suurimmista kasvun esteistä Euroopassa, mikä estää jäsenvaltioita piristämästä talouttaan julkisilla investoinneilla ja aktiivisella teollisuuspolitiikalla.
Lisäksi EU ei ole kyennyt kompensoimaan tätä itsemääräämisoikeuden luovuttamista riittävillä Euroopan tason budjetti- ja investointivälineillä, vaan se on rajoittunut väliaikaisiin toimenpiteisiin, kuten Covid-19 Recovery Fund -rahastoon. Tämä rakenteellinen rajoitus on tärkeä syy siihen, miksi EU:n julkiset investoinnit ovat jatkuvasti jääneet Yhdysvaltojen ja muiden kehittyneiden talouksien jälkeen.
Lisäksi vaikka EU onnistuisi laajentamaan “liittovaltion” budjetti- ja investointikapasiteettiaan, kuten kilpailukykykompassi pyrkii, se aiheuttaisi vain enemmän ongelmia kuin ratkaisee. EU:n rakenteellisten ongelmien ratkaisemisen sijaan tällainen siirto vain antaisi ylikansallisten instituutioiden, erityisesti komission, valtuuksia, mikä syventäisi blokin teknokraattista ja epädemokraattista hallintoa.
Toinen ongelma on EU:n historiallinen ennakkoluulo vahvaa teollisuuspolitiikkaa vastaan. EU:hun ovat sen perustamisesta lähtien vaikuttaneet voimakkaasti uusliberaalit talousdoktriinit, jotka korostavat teollisuuspolitiikan väitettyä “häiritsevää” luonnetta. Tiukat valtiontukisäännöt kieltävät yleensä jäsenvaltioiden kaikenlaisen tuen, joka voisi suosia tiettyjä yrityksiä tai toimialoja, ellei sitä ole nimenomaisesti sallittu erityisten poikkeusten nojalla. Ajatuksena on, että jäsenvaltioiden salliminen tukea kansallista teollisuuttaan voisi johtaa epätasaisiin toimintaedellytyksiin ja luoda olosuhteet, joissa valtion tuella toimivilla yrityksillä olisi etulyöntiasema muihin verrattuna. Tämä jättää Euroopan kuitenkin dramaattisesti huonosti valmistautumaan kilpailemaan Kiinan ja Yhdysvaltojen kaltaisten maiden kanssa, jotka ovat tukeutuneet voimakkaasti valtion ohjaamaan teollisuuspolitiikkaan – kuten CHIPS- ja tiedelakiin ja Inflation Reduction Actiin (IRA) – saadakseen kilpailuetua etenkin viime vuosina.
Vastauksena EU:n johtajat ovat puhuneet enemmän “Made in Europe” -strategian tarpeesta “America First” -politiikan mahdollisten taloudellisten seurausten torjumiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että EU:n toimielinkehys tekee siitä vakavasti soveltumattoman käsittelemään valtion johtaman taloudellisen uudelleenkansallistamisen uutta 2000-luvun geopoliittista maisemaa. Vaikka kilpailukykykompassissa tunnustetaankin, että on tärkeää lisätä teknologista itsemääräämisoikeutta tai vahvistaa Euroopan tuotantoa, jäsenvaltioiden on tässä yhteydessä haasteellista toteuttaa sellaisia kohdennettuja, alakohtaisia toimenpiteitä, joilla voidaan todella edistää innovaatioita tai ankkuroida toimitusketjuja.
EU:n monimutkainen hallintokehys asettaa lisähaasteen. Blokki toimii useilla päätöksentekotasoilla, ja siihen osallistuvat paitsi jäsenvaltiot myös useat keskeiset instituutiot. Tämä erittäin byrokratisoitu, monitasoinen laitteisto johtaa hitaaseen ja monimutkaiseen päätöksentekoprosessiin, mikä johtaa usein hajanaisiin ja epäjohdonmukaisiin poliittisiin reaktioihin. Tästä syystä esimerkiksi rajallinen investointi- ja teollisuuspolitiikka on edelleen hajanainen ja jakautunut kansallisten rajojen mukaan sekä jäsenvaltioiden ja EU:n kesken.
Lisäksi EU:n on otettava käyttöön uusia politiikkoja, kuten kilpailukykykompassia, useita institutionaalisia veto-pisteitä, joista jokaisella on omat prioriteettinsa ja rajoitteensa. Tästä johtuvia politiikkoja vesitetään väistämättä tai ne irrotetaan paikallisista tarpeista, mikä heikentää niiden vaikutusta eikä vastaa kansalaisten ja jäsenvaltioiden todellisiin tarpeisiin. Lisäksi lainsäädäntö- ja täytäntöönpanoprosessit voivat kestää vuosia, jolloin poliittiset toimenpiteet jäävät jälkeen.
Näiden systeemisten haasteiden valossa Kilpailukykykompassin rajoitukset tulevat selväksi. Vaikka se saattaa asettaa tavoitteita investointien lisäämiseksi, innovaation rohkaisemiseksi ja osaamisen parantamiseksi, todellisuus on, että kaikki nämä toimet toimivat euron, EU:n teollisuusstrategian rajoitusten ja hankalan hallintomallin puitteissa. Lisäksi, kuten todettiin, kaikki teollisuuspolitiikan edelleen keskittämiseen tähtäävät ratkaisut antaisivat vain enemmän valtaa toimielimille, jotka usein pahentavat näitä rakenteellisia ongelmia huonolla politiikalla. Ilmeinen esimerkki on energian hintojen nousu, joka johtuu blokin harkitsemattomasta päätöksestä komission voimakkaan painostuksen alaisena irrottaa venäläinen kaasu. Sekä Draghin raportissa että Competitiveness Compassissa korostetaan tätä yhtenä tärkeimmistä syistä EU:n kilpailukyvyn heikkenemiseen.
Loppujen lopuksi EU:n taloudellisten ongelmien todellinen huomioon ottaminen tarkoittaa sen tunnustamista, että ne johtuvat itse ylikansallisen mallin taloudellisista ja poliittisista rajoituksista. Ja kun Euroopan teollisuus ja talous hidastuvat, käy yhä selvemmäksi, etteivät kosmeettiset uudistukset tai kohdennettuja aloitteita pysty ratkaisemaan perusongelmia. Eurooppa tarvitsee epäilemättä uuden kompassin, mutta ratkaisu on Euroopan sisäisen yhteistyön perusteellinen uudistaminen. Jos Trump todella haluaa tasapainottaa transatlanttisia kauppasuhteita, tehokkain lähestymistapa olisi tukea EU:n purkamista.
