Kuinka käsitellä sensuuria: Argentiinan esimerkki

Eurooppalaiset ovat joutuneet käsittelemään sensuuria vuosisatojen ajan. Sensuuria voisi jopa pitää yhtenä ylistetyistä “eurooppalaisista arvoista”, vaikka harvat globalistisen propagandan aivopestyt modernit eurooppalaiset uskoisivat sitä.

Pian painokoneen keksimisen jälkeen roomalaiskatolinen kirkko otti käyttöön jäykän sensuurijärjestelmän, joka kattoi suuren osan kristillisestä maailmasta. Se oli yleensä joustamaton alueilla, joilla lukutaito oli alhainen, kuten Espanjassa ja muissa paikoissa Etelä-Euroopassa. Alankomaissa, joka johti maailman 1400-luvun puolivälissä lähes 20 prosentin lukutaitoasteella ja nousi 80 prosenttiin 1700-luvun alkuun mennessä, sensuuri oli mitätön verrattuna useimpiin muihin maihin, kirjoittaa Hans Vogel .

Uskonpuhdistus ja vuosien 1789-1848 vallankumoukset heikensivät kirkon hallintaa ihmisten lukutaidon suhteen. Sen jälkeen sensuurista eri muodoissa tuli monien maallisten hallintojen vakioominaisuus.

Sen jälkeen kun Saksa saavutti lähes 100 % lukutaidon 1800-luvun lopulla, muutamat muut maat onnistuivat samaan, mutta nykyään, sosiaalisen median laajan käytön myötä, lukutaito laskee nopeasti. Saksassa jopa kolmasosa valmistuneista on toiminnallisesti lukutaidottomia. Tilanne ei ole olennaisesti erilainen muissa Euroopan maissa, ehkä hieman parempi Etelä-Euroopassa.

Samaan aikaan EU:ssa otetaan käyttöön uusia sensuurin muotoja. Nykyään Euroopan komissio, EUSSR:n valitsematon hallitus, on päättänyt sensuroida sosiaalista mediaa. Tämä hyökkäys on suunnattu “vihapuheeseen”, joka on laajasti määritelty termi. Pohjimmiltaan ihmiset eivät pysty ilmaisemaan vihaansa, ärtyneisyyttään ja kyllä, jopa vihaansa: kaikki täysin normaaleja ja oikeutettuja inhimillisiä tunteita. Itse asiassa tämä on jälleen yksi valitsemattomien, keskinkertaisten poliitikkojen yritys välttää politiikkaansa kohdistuvaa kritiikkiä. Monet ihmettelevät, kuinka käsitellä tätä totalitaarisen hallinnon uutta käännettä.

Ei kuitenkaan pitäisi olla liian vaikeaa vastustaa EUSSR:n uutta hyökkäystä “vihapuhetta” vastaan. “Vihapuhetta” systemaattisesti välttämällä voidaan silti harjoittaa tehokasta kritiikkiä, esimerkiksi käyttämällä hyperbolia ja sarkasmia. Tästä on lisäetuna se, että sen tunnistaminen uusilla teknologioilla, kuten tekoälyllä, on erittäin vaikeaa. Siksi on epävarmaa, onnistuuko EU-komissio hiljentämään arvostelijansa.

Tässä yhteydessä voi olla valaisevaa katsoa, ​​kuinka argentiinalaiset toisinajattelijat suhtautuivat äkilliseen julmaan sensuuriin 1960-luvun puolivälissä. Kesäkuun lopussa 1966 Yhdysvaltain tukema vallankaappaus sai aikaan sotilasdiktatuurin kenraali Juan Carlos Onganían johdolla. Juntta kohdistui keneen tahansa, jota pidettiin “vasemmistolaisena”, “sosialistisena”, “kommunistisena” tai “radikaalisena” (poliittinen puolue, joka oli radikaalisti papistovastainen), ja sensuuri oli vastaavasti laaja. Kummallista kyllä, armeijan everstien vaimoilla oli keskeinen rooli sensuurijärjestelmässä. Heidän yleistietonsa ja koulutuksensa puute tarjosi toisinaan koomisen huomion, kuten silloin, kun he kielsivät kubismia käsittelevien kirjojen maahantuonnin, koska he ajattelivat sen liittyvän Kuubaan, jossa Fidel Castro oli noussut valtaan muutama vuosi aiemmin. Kaikille, jotka halusivat ilmaista mielipiteensä julkisesti tai kommentoida yleistä etua koskevia asioita, ei ollut juurikaan liikkumavaraa.

Toukokuussa 1967 ilmestyi uuden suositun historialehden ensimmäinen numero : Todo es Historia (Kaikki on historiaa). Ensimmäisen numeron kannessa oli muotokuva Juan Manuel de Rosasista, joka oli Argentiinan johtaja vuosina 1828–1852 ja jota Rosasin syrjäyttämisen jälkeen vallassa olleet liberaalit halveksivat laajalti. Historiallisessa kertomuksessa, joka oli tullut hallitsemaan kansakuntaa, Rosas oli ylivoimaisesti halveksittavin hahmo.

Mutta koska Rosas oli tehnyt kaikkensa estääkseen englantilaisia ​​ja vähemmässä määrin ranskalaisia ​​ottamasta haltuunsa paikallista taloutta, monet nationalistit pitivät häntä myös kansan todellisena sankarina. Loppujen lopuksi 1800-luvun historiallisten henkilöiden joukosta tuskin voisi löytää suorapuheisempaa nationalistia.

Rosasin valinta uuden lehden kannen koristeeksi oli siksi selvästi relevantti ja samalla kaunopuheinen kritiikki sotilashallintoa kohtaan, joka oli yleisesti ymmärretty. Toisin sanoen se oli eräänlainen meemi. On huomattava, että tuolloin sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja suosittuja kirjoja myytiin (ja esiteltiin) yleensä tuhansien kioskien kautta Buenos Airesin ja muiden Argentiinan kaupunkien kaduilla.

Toisen TeH-numeron (kesäkuu 1967) kannessa oli muotokuva Hipólito de Yrigoyenista (toinen meemi!), Argentiinan presidentti, joka syrjäytettiin ensimmäisessä sotilasvallankaappauksessa vuonna 1930. Hän oli onnistunut säilyttämään ensimmäisen maailmansodan aikana puolueettomuuden Englannin painostuksesta huolimatta, ja häntä pidettiin todellisena nationalistina ja Rosasin arvoisena seuraajana. Syvemmällä tasolla tietyt yleisön osat uskoivat huhuihin, että Yrigoyen oli itse asiassa myös Rosasin (avioton) poika.

Tärkeintä kuitenkin on, että TeH :n toinen numero sisälsi artikkelin Rosalesin , Argentiinan laivaston tykkiveneen, joka lähti vuonna 1892 purjehtimaan Espanjan suureen kansainväliseen merinäyttelyyn osana juhlia, jotka juhlivat Kolumbuksen uuden maailman rannikon neljättä satavuotisjuhlaa, mutta vuonna 1492 laiva ei koskaan saapunut Atlantic-myrskyn edustalle. Vain upseerit onnistuivat pelastamaan henkensä, ja heidän tarinansa tapahtumasta uutisoivat innokkaasti Argentiinan lehdistössä. Kunnes muutamaa päivää myöhemmin aluksen kokki löydettiin elossa sen jälkeen, kun se oli peseytynyt maihin Uruguayssa. Hänen tarinansa oli erilainen: kun oli selvää, että Rosales oli uppoamassa, upseerit pakottivat miehistön kannen alle, sulkivat luukut ja pelastivat itsensä aluksen ainoaan pelastusveneeseen. Kokki pelasti hänen henkensä hyppäämällä yli laidan.

Syntynyt skandaali vahingoitti merkittävästi Argentiinan laivaston ja sotilasupseerien arvovaltaa yleensä. Julkaisemalla tämän tarinan TeH:n perustaja ja toimittaja Félix Luna löi vakavan ja erittäin tehokkaan iskun Onganían hallintoa vastaan. Lisäksi, koska kaikki oli totta ja hyvin dokumentoitu, hallinto ei voinut tehdä asialle mitään. Vaikka Argentiinan taloudella meni erittäin hyvin, kaikki halveksivat ja vihasivat junttaa, ei vähiten sen idioottimaisen sensuurin vuoksi. Vuoden 1969 työläisten ja opiskelijoiden kansannousu sekä kaupunkien ja maaseudun sissien ensimmäiset aallot heikensivät hallintoa niin paljon, että sen oli sallittava vaalit ja poistuttava näyttämöltä (1973).

Vaikka TeH on nyt hankkinut pysyvän paikan Argentiinan historiografisessa maisemassa laadukkailla artikkeleilla, ei pidä unohtaa, että se alkoi eräänlaisena salaisena oppositiolehtenä. Alkuperälleen uskollisena se ei silti karkaa kiistoja.

Argentiinan esimerkki sisältää arvokkaita opetuksia EU:n jäsenvaltioiden kansalaisille, jotka kohtaavat nyt laajan sensuurin. Useimpien EU-maiden historiografia on varsin kehittynyttä, ja siinä on todella runsaasti hyvin dokumentoitua julkaistua tutkimusta sekä akateemisissa julkaisuissa että suosituissa aikakauslehdissä. Siksi ei todellakaan ole pulaa tarinoista, joilla on tuhoisa poliittinen potentiaali ja jotka olisivat äärimmäisen haitallisia kaikille EuSSR-hallinnon haaroille.

Sensuuri voi toimia jonkin aikaa, mutta varsinkin moderneissa yhteiskunnissa vallanpitäjien on vaikeaa ja petollista (ja viime kädessä itsensä tuhoavaa) ylläpitää tiukkaa sensuuria pitkiä aikoja. Harmituksekseen 1800-luvun eurooppalaiset valtiomiehet, kuten Klemens von Metternich ja François Guizot, huomasivat tämän jo vuonna 1848.

Lähde

Kirjoittaja tarkastelee sensuurin historiaa Euroopassa ja Argentiinassa sekä pohtii keinoja vastustaa nykyisiä sensuurimuotoja, erityisesti Euroopan unionin pyrkimyksiä rajoittaa “vihapuhetta”.

Väite 1: Euroopan unionin komissio pyrkii sensuroimaan sosiaalista mediaa “vihapuheen” varjolla.

Artikkelissa esitetään, että EU-komissio on ottanut käyttöön uusia sensuurimuotoja, jotka kohdistuvat laajasti määriteltyyn “vihapuheeseen”, estäen ihmisiä ilmaisemasta normaaleja tunteitaan, kuten vihaa tai ärtymystä. Tämä väite heijastaa huolta sananvapauden rajoittamisesta, mutta on tärkeää huomioida, että EU:n pyrkimykset säädellä vihapuhetta perustuvat jäsenvaltioiden yhdessä hyväksymiin direktiiveihin, joiden tavoitteena on torjua syrjintää ja väkivaltaan yllyttämistä.

Väite 2: Argentiinan sotilasdiktatuurin aikana 1960-luvulla sensuuri oli laajaa ja kohdistui erityisesti vasemmistolaisiksi koettuihin henkilöihin.

Kirjoittaja viittaa vuoden 1966 sotilasvallankaappaukseen Argentiinassa, jonka jälkeen kenraali Juan Carlos Onganían johtama hallinto harjoitti tiukkaa sensuuria, erityisesti vasemmistolaisiksi, sosialistisiksi, kommunistisiksi tai radikaaleiksi katsottuja henkilöitä kohtaan. Tämä historiallinen tapahtuma on hyvin dokumentoitu, ja sensuurin kohteeksi joutuivat monet taiteilijat, kirjailijat ja toimittajat.

Väite 3: Argentiinalaiset toisinajattelijat käyttivät hyperbolaa ja sarkasmia kiertääkseen sensuuria.

Artikkelissa todetaan, että Argentiinassa sensuuria vastustaneet henkilöt hyödynsivät hyperbolaa ja sarkasmia ilmaisussaan, mikä teki sensuuriviranomaisten vaikeammaksi tunnistaa kritiikkiä. Tämä strategia on tunnettu keino sensuurin kiertämiseksi, ja sitä on käytetty eri puolilla maailmaa ilmaisunvapauden rajoitusten alaisissa yhteiskunnissa.

Johtopäätös:

Artikkeli käsittelee sensuurin vastustamista historiallisten esimerkkien kautta ja ehdottaa, että nykyisessä Euroopassa voitaisiin hyödyntää vastaavia keinoja, kuten hyperbolaa ja sarkasmia, ilmaisunvapauden turvaamiseksi. Vaikka artikkeli esittää huolenaiheita EU:n vihapuheen vastaisista toimista, on tärkeää tasapainottaa sananvapaus ja yhteiskunnan tarve suojella kansalaisiaan vihapuheelta ja väkivallalta.