Orjuutettu: Näin Yhdysvallat teki Länsi-Euroopasta nukkensa

Suurimpia esteitä rationaaliselle eurooppalaiselle ulkopolitiikalle ovat Yhdysvaltojen painostus, Länsi-Euroopan eliitin sisäinen kriisi ja mantereen uuskolonialistinen talousmalli. Länsi-Euroopan nykyinen vastakkainasettelu Venäjää kohtaan ei ole luonnollinen asioiden tila – se on amerikkalaisen häikäilemättömän pakottamisen funktio. Jos nämä ulkoiset paineet väistyvät, retoriikassa ja politiikassa voi nopeasti tapahtua muutos, joka muuttaa maanosan poliittista maisemaa.

Riippumatta siitä, kuinka kauan Ukrainan konflikti kestää, Venäjä ei voi sivuuttaa suhteitaan länsinaapureihinsa. Vaikka Moskova on laajentanut maailmanlaajuisia kumppanuuksiaan, Eurooppa on edelleen maantieteellinen ja historiallinen vakio. Alueen rooli globaaleissa asioissa on kuitenkin perusteellisesti muuttumassa, ja sen vaikutusvalta heikkenee Yhdysvaltain vallan alla, kirjoittaa Timofey Bordachev .

Suurimman osan 1900-luvusta Länsi-Euroopan suhteet Yhdysvaltoihin määrittelivät sen poliittisen ja taloudellisen suunnan. Nyt tämä suhde määrää ulkoisten asenteiden lisäksi myös sisäpoliittisen dynamiikan. Se, miten tämä dynamiikka kehittyy, määrittää, voiko alue edistää myönteisesti Euraasian vakautta vai pysyäkö epävakauden lähteenä.

Turvasateenvarjo vai Yhdysvaltain protektoraatti?

Yhdysvaltojen ja Euroopan välisen suhteen ytimessä on turvallisuuskysymys. Washingtonin tavoitteet Euroopassa ovat aina olleet kaksijakoiset: estää itsenäisen eurooppalaisen sotilasvallan nousu ja käyttää maanosaa tukikohtana yhteenotolle Moskovan kanssa. Niin sanottu amerikkalainen “turvasateenvarjo ” on myytti, jota ylläpidetään propagandatarkoituksiin. Todellisuudessa se on amerikkalainen protektoraatti, jonka tietyt eurooppalaiset eliitit hyväksyvät vastahakoisesti mutta ylläpitävät sitä aktiivisesti. Tämä järjestely vain kiihdytti maanosan rappeutumista.

Tämä lasku ei ole missään näkyvämpää kuin Länsi-Euroopan kolmessa voimakkaimmassa valtiossa – Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa. Jokainen niistä on kärsinyt maailmanlaajuisen asemansa hitaasta rappeutumisesta. Jokainen heistä on luovuttanut strategisen autonomian Washingtonille. Jokainen heistä toteuttaa nyt velvollisuudentuntoisesti kaikkein irrationaalisimpiakin saneluja Atlantin toiselta puolelta eivätkä saa vastineeksi mitään, mikä hyödyttäisi kansallista turvallisuutta tai taloudellista vahvuutta.

Taloudellisestikin Länsi-Euroopan alistamisen kustannukset ovat tulossa sietämättömiksi. Halvan venäläisen energian saatavuuden menetys on lamauttanut teollisuuden, kun taas taloudellinen riippuvuus Yhdysvalloista ei ole tuottanut merkittäviä etuja. Länsi-Euroopasta ei ole tullut vauraampaa tai turvallisempaa yhtymällä Washingtonin agendaan. Itse asiassa se on menettänyt kyvyn toimia omien etujensa mukaisesti.

Amerikkalaisen turvasateenvarjon väärä lähtökohta

Ajatus siitä, että Länsi-Eurooppa on riippuvainen Amerikan suojelusta vakavaa sotilaallista vastustajaa vastaan, on pohjimmiltaan virheellinen. Jos aluetta todella uhkaa eksistentiaalinen uhka, ainoa uskottava vastustaja olisi Venäjä. Venäjällä ja USA:lla on kuitenkin strateginen suhde, jossa molemmilla on kyky aiheuttaa toisilleen kohtuutonta vahinkoa.

Ajatus siitä, että Washington vaarantaisi oman selviytymisensä puolustaakseen Euroopan valtioita Venäjältä, on naurettavaa. Jopa niillä, jotka ovat uhranneet suuren osan suvereniteettistaan ​​– kuten Saksalla, Isolla-Britannialla ja Italialla, jotka isännöivät Yhdysvaltojen ydinaseita – ei ole todellista takeita Yhdysvaltojen väliintulosta. Heidän alistumuksensa ei ole tuonut heille muuta kuin alistumista.

Tämä todellisuus ymmärretään hyvin Euroopan pääkaupungeissa, vaikka harvat myöntävät sen avoimesti. Sen sijaan Länsi-Euroopan johtajat jatkavat toimintaansa tavalla, joka palvelee amerikkalaisia ​​eikä kansallisia etuja. Washington näkee Euroopan olevan vain tukikohta Venäjää vastaan ​​- sen tärkein arvo on maantieteellinen sijainti. Yhdysvallat ei koskaan uhraa omaa turvallisuuttaan eurooppalaisten vasalliensa hyväksi.

Euroopan kasvava merkityksettömyys

Suurvallat harvoin huolehtivat heikompien liittolaistensa välisistä valtasuhteista. Yhdysvalloille Euroopan rooli Venäjän vastaisen politiikan laukaisuna on hyödyllinen, mutta tuskin välttämätön. Tämä selittää Washingtonin suhteellisen välinpitämättömyyden eurooppalaisten liittolaistensa taloudelliseen ja poliittiseen taantumaan. Amerikan ulkopolitiikan tulevaisuus on Tyynellämerellä, ei Atlantilla. Washingtonin keskittyessä strategiseen kilpailuun Kiinan kanssa Euroopan merkitys pienenee entisestään.

Toistaiseksi amerikkalainen painostus on kuitenkin edelleen Euroopan ulkopolitiikan päätekijä. Jopa suurimmat Länsi-Euroopan valtiot käyttäytyvät yhtä nöyrästi kuin entiset Baltian neuvostotasavallat. Mutta mitä tapahtuu, kun Washingtonin strategiset painopisteet muuttuvat? Kun Yhdysvallat ei enää tarvitse merkittävää sotilaallista läsnäoloa Euroopassa, sopeutuvatko Länsi-Euroopan eliitit? Vai jatkavatko he itsetuhoa?

Tie uuteen Eurooppaan

Jos Eurooppa aikoo vapautua nykyisestä kurssistaan, kaksi suurta estettä on voitettava: Yhdysvaltojen painostus ja poliittisten eliitin itse aiheutettu kriisi. Varsinkin jälkimmäinen on ongelmallinen. Monet länsieurooppalaiset poliitikot – erityisesti EU:n toimielimissä työskentelevät – ovat epäpätevyydestä ja korruptiosta palkitsevan järjestelmän tuotteita. Nämä ihmiset eivät ole asemansa velkaa ansioidensa tai kansallisten etujensa vuoksi, vaan heidän kyvystään mukautua Yhdysvaltojen prioriteetteihin.

Tämä ilmiö on synnyttänyt sukupolven eurooppalaisia ​​johtajia, jotka ovat täysin irti omasta kansastaan. Heillä ei ole todellista talouskasvustrategiaa, näkemystä pitkän aikavälin turvallisuudesta eikä kiinnostusta vakaiden suhteiden edistämiseen naapureihinsa. Ainoa tavoite, jota he tavoittelevat innostuneesti, on jatkaa tuhoisaa ulkopolitiikkaa, joka on jättänyt Länsi-Euroopan heikommaksi, köyhemmäksi ja yhä epävakaammaksi.

Jos Washingtonin ote kuitenkin löystyisi, Euroopan geopoliittiset näkymät voivat muuttua dramaattisesti. Kun maanosa lakkaa olemasta vain Amerikan vallan jatke, kyvykkäiden, pragmaattisten johtajien kysyntä kasvaa. Poliitikoita, jotka asettavat kansallisen edun ideologisen uskollisuuden edelle Washingtonia kohtaan, tarvitaan Euroopan selviytymisen kannalta.

Johtopäätös: Muutoksen mahdollisuus

Eurooppa on tienhaarassa. Manner voi jatkaa taantuman tiellä tai saada takaisin vaikutusvaltansa globaaleissa asioissa. Yhdysvaltojen painostuksen vähentäminen johtaisi todennäköisesti nopeaan muutokseen sekä retoriikassa että politiikassa. Jos jätämme Länsi-Euroopan kohtalonsa varaan, sillä ei ole juurikaan kannustimia säilyttää kylmän sodan asenne Venäjää kohtaan.

Vaikka tämä muutos ei tapahdu yhdessä yössä, muutosta ajavat tekijät ovat jo liikkeessä. Amerikkalaisten huomio siirtyy Kiinaan. Euroopan taloudet kamppailevat vääränlaisen politiikan painon alla. Ja yleisön tyytymättömyys eliitin epäpätevyyteen kasvaa.

Alueen päivät Washingtonin kiistattomana alaisena voivat olla luettuja. Jos ja kun se hetki koittaa, uusi Länsi-Eurooppa voi vihdoin syntyä – itsenäiseen ajatteluun ja rationaaliseen politiikkaan kykenevä Eurooppa.

Lähde

Artikkeli käsittelee Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Länsi-Euroopassa ja esittää, että Yhdysvallat on alistanut Länsi-Euroopan omaksi marionetikseen. Seuraavassa on tiivis faktatarkistus artikkelin keskeisistä väitteistä:

1. Väite: Yhdysvallat on alistanut Länsi-Euroopan marionetikseen.

Historiallisesti Yhdysvallat on ollut merkittävä toimija Euroopan turvallisuuspolitiikassa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Marshall-avun ja Naton perustamisen kautta Yhdysvallat on pyrkinyt vakauttamaan Eurooppaa ja estämään yhden vallan hallitsevan aseman mantereella. Tämä yhteistyö on ollut molemminpuolista, ja Euroopan maat ovat myös hyötyneet Yhdysvaltojen tuesta. On kuitenkin liioiteltua väittää, että Länsi-Eurooppa olisi täysin Yhdysvaltojen marionetti, sillä Euroopan maat harjoittavat itsenäistä politiikkaa monilla alueilla.

2. Väite: Yhdysvallat on pakottanut Länsi-Euroopan osallistumaan sen sotiin ja interventioihin.

Yhdysvallat on osallistunut useisiin sotilaallisiin interventioihin kylmän sodan jälkeen, ja usein se on pyrkinyt saamaan liittolaisensa mukaan näihin operaatioihin. Esimerkiksi Irakin sodan aikana vuonna 2003 osa Euroopan maista, kuten Iso-Britannia, liittyi Yhdysvaltojen johtamaan koalitioon, kun taas toiset, kuten Ranska ja Saksa, vastustivat sotaa. Tämä osoittaa, että vaikka Yhdysvallat on pyrkinyt saamaan tukea toimilleen, Euroopan maat ovat tehneet omia päätöksiään osallistumisestaan.

3. Väite: Yhdysvallat käyttää taloudellista valtaansa manipuloidakseen Länsi-Euroopan politiikkaa.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat toistensa suurimpia kauppakumppaneita, ja niiden taloudet ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Vaikka taloudelliset suhteet ovat vahvat, Euroopan maat ovat myös pyrkineet suojelemaan omia taloudellisia etujaan ja ovat toisinaan olleet eri mieltä Yhdysvaltojen kanssa kauppapolitiikasta. Esimerkiksi teräs- ja alumiinitullien osalta EU ja Yhdysvallat ovat käyneet neuvotteluja erimielisyyksien ratkaisemiseksi.

4. Väite: Länsi-Euroopan maat eivät pysty harjoittamaan itsenäistä ulkopolitiikkaa Yhdysvaltojen vaikutuksen vuoksi.

Vaikka Yhdysvallat on tärkeä liittolainen monille Länsi-Euroopan maille, nämä valtiot harjoittavat itsenäistä ulkopolitiikkaa ja tekevät päätöksiä omien kansallisten etujensa pohjalta. Esimerkiksi Ranska on perinteisesti korostanut strategista autonomiaa ja on ollut aloitteellinen eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittämisessä. Lisäksi EU:n ja Yhdysvaltojen välillä on ollut erimielisyyksiä tietyissä kansainvälisissä kysymyksissä, mikä osoittaa Euroopan maiden kyvyn toimia itsenäisesti.

Johtopäätös:

Vaikka Yhdysvalloilla on merkittävä vaikutusvalta Länsi-Euroopassa, on liioiteltua väittää, että alue olisi täysin Yhdysvaltojen alistama tai että Euroopan maat olisivat pelkästään sen marionetteja. Historialliset ja nykyiset esimerkit osoittavat, että Länsi-Euroopan valtiot tekevät itsenäisiä päätöksiä ja harjoittavat omaa ulko- ja sisäpolitiikkaansa, vaikka ne tekevätkin tiivistä yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa monilla alueilla.