Euroopan unionin täytyy uudistua tai kuolla

Euroopan unionia ei ole olemassa vuonna 2040, jos se jatkaa vallan keskittämistä itsenäisten jäsenvaltioiden kustannuksella. Euroopan on palattava hallitustenvälisyyteen, joka teki siitä menestyksen, tai se on vaarassa jäädä vähemmäksi kuin osiensa summa.

Euroopan unioni sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012 panoksestaan ​​rauhan ja sovinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisessä Euroopassa. Tuolloin, neljä vuotta Georgian sodan jälkeen, ajattelin, että tämä oli poliittinen temppu, kirjoittaa Ian Proud .

Pysyin kuitenkin yksiselitteisesti Eurooppa-myönteisenä. Kasvoin brittisotilaan lapsena Saksassa, muistan Alankomaiden rajatarkastuspisteet viikonloppupäiväretkiä varten ja tunnetta muureilla jaetuista maista. Tämä tapahtui vain kaksikymmentäviisi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Muistan myös käyneeni eri maissa, kuten Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Itävallassa, ja innostuksen tunteen niiden kielen, kulttuurin ja keittiön monimuotoisuudesta. Lapsena asuminen Euroopassa vakaassa perheessä oli valtavan rikastuttava kokemus.

Siksi uskon, että eurooppalaisen hankkeen suurin menestys oli kansojen ja kansojen välisten esteiden murtaminen. Itse asiassa Rooman sopimus vuodelta 1957 “päätti luoda perustan yhä tiiviimmälle Euroopan kansojen väliselle liitolle”.

Kun Yhdistynyt kuningaskunta oli vielä EU:n jäsen, nautin aina tunteesta olla osa suurempaa eurooppalaisten yhteisöä, samalla kun säilytin selkeästi brittiläisen identiteettini. Eromme kansoina tekevät Euroopasta niin elävän mantereen. Homogenisointiyritykset voivat vain poistaa sen värin.

Tavaroiden, palvelujen ja investointien vapaan liikkuvuuden sallimisella Euroopassa oli muuttava vaikutus ihmisten ja valtioiden välisiin suhteisiin. Jos palaat historiaan, löydät lukemattomia esimerkkejä sodista – myös toisesta maailmansodasta – jotka johtuivat taloudellisten vaikeuksien pakosta, mutta vähemmän, jos ollenkaan, sotia, jotka johtuivat valtioiden välisten esteiden poistamisesta.

Euroopan suurin saavutus – manteretta vuosisatoja tuhonneiden sotien puuttuminen – saavutettiin myös hallitustenvälisyydellä, joka alensi esteitä vaarantamatta tarpeettomasti jäsenmaidensa suvereniteettia ja kansallista identiteettiä.

Yhteisöllisyys saavutettiin ilman kommunalismia.

Nykyään ajatus yhä tiiviimmästä kansojen liitosta on siepattu niiden taholta, jotka ovat päättäneet perustaa Euroopan suvereeniksi valtioksi. En näe elämäni aikana olosuhteita, joissa tämä tapahtuisi.

Ajatus valitusta Euroopan presidentistä on vain fantasiaa. Ranskan kansalainen ei koskaan äänestäisi saksalaista tai, mikä pahempaa, brittiä Euroopan presidentiksi.

Eurooppalaista armeijaa ei koskaan tule olemaan samoista syistä. Mikään maa ei suostuisi luovuttamaan asevoimiensa hallintaa valitsemattomalle virkamiehelle Brysselissä.

Jatkuvan keskittämispyrkimyksen aiheuttamat käänteet ja vääristymät uhkaavat kuitenkin repiä Euroopan unionin osiin.

Euroopan unionin ainoa syy tänään näyttää olevan naapurimaan – Venäjän – strateginen tappio, huolimatta siitä, että Euroopan väestölle aiheutuu valtavia poliittisia ja taloudellisia kustannuksia, jotka eivät saa sananvaltaa seinästä seinään propagandan avulla.

Vallan entistä suurempi keskittäminen Euroopassa johtaa väistämättä siihen, että jäsenvaltiot tuntevat itsemääräämisoikeuden menettämisen ja heidän identiteettiään vastaan ​​kohdistuvan hyökkäyksen. Tämä ruokkii edelleen poliittista erimielisyyttä ja hajoamispainetta, kuten jo näemme Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja muissa maissa.

Aikaisemmin hallitusten välinen melu ja keskittyminen politiikan pienimpään yhteiseen nimittäjään estivät Brysseliä menemästä liian pitkälle. Poliitikot ja diplomaatit vihasivat “Brysselin konsensusta”. Jäsenvaltiot saivat kuitenkin vapaasti hallita omia maitaan, eikä komissio lietsonut aktiivisesti konflikteja sen enempää Euroopassa kuin naapurivaltioissakaan.

Aiemmin suurista muutoksista EU:n toimielinten rooliin ja tehtäviin sovittiin perussopimuksilla. Alankomaat ja ranskalaiset tyrmäsivät Euroopan perustuslain yrityksen vuonna 2005 järjestetyissä kansanäänestyksessä. Euroopan ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan rooli määrättiin Lissabonin sopimuksella, mutta vasta sen jälkeen, kun irlantilaisten äänestäjien vastustus voitettiin toisessa kansanäänestyksessä.

Euroopan komission on aina oltava tilivelvollinen jäsenvaltioille juuri siksi, että se koostuu valitsemattomista virkamiehistä, vaikka sen kuudella puheenjohtajalla on hallitusten päämiesten asema kansainvälisissä kokouksissa.

Jatkuvasti lisääntyvä keskittäminen johtaa kuitenkin väistämättä vastuuvelvollisuuden vähenemiseen Brysselissä. Puolustus- ja avaruusasioista vastaavan Euroopan komission jäsenen tehtävä – rooli, joka jää täysin Euroopan talousyhteisön perustavan vision ulkopuolelle – luotiin ilman uutta perussopimusmääräystä komission puheenjohtajan suosituksesta. Ursula von der Leyen.

Komissio jatkaa laajentumisohjelman edistämistä, vaikka köyhien maiden liittymisen kustannukset jakavat rikkaammat, tukea saavat maat.

Neljän maan liitto Yhdistyneessä kuningaskunnassa on vuosisatojen sodan ja valloitusten tulos. Sen säilyminen ennallaan on vaatinut jatkuvaa tasapainoilua, jossa valtaa on yhä enemmän siirretty sen jäsenmaille.

Tämän päivän Euroopassa vuorovesi on kääntynyt, ja jäseniltä on vähitellen otettu valtaa. Bryssel asettaa sääntöjä muille eikä suvaitse eroja syrjäisissä valtioissa.

Tämä erimielisyyksien hylkääminen on saanut Euroopan komission ryhtymään antidemokraattisiin toimiin, mukaan lukien yritykset sponsoroida Georgian hallintoa, manipuloida Moldovan vaaleja ja kieltää ei-suosittuja poliittisia ehdokkaita Romaniasta. Unkarin ja Slovakian aloitteet sota-avun estämiseksi Ukrainalle saivat kehotuksia paitsi muuttaa olemassa olevia EU:n sääntöjä näiden maiden ohittamiseksi, myös pakottaa ne noudattamaan niitä. Yleisemmin lainkäyttöä on käytetty Marine Le Penin sulkemiseksi pois seuraavista Ranskan presidentinvaaleista.

Siitä lähtien, kun olen työskennellyt brittidiplomaatina, EU:n toimielimet ovat jatkuvasti työntäneet valtuuksiensa rajoja ottaakseen pieniä palasia jäsenvaltioiden toimivallan ulkopuolelle. Tätä keskittämisprosessia ovat todistettavasti nopeuttaneet ulkoiset tekijät, kuten COVID ja Ukrainan sota.

Euroopan pyrkiessä kasvuun ja keskittämiseen talouskasvu on hidastunut hitaasti 1960-luvun alun lähes 6 prosentista nykyiseen tuskin yhteen prosenttiin.

Nykyään Brysselin ja jäsenvaltioiden välinen yhä enemmän uuskolonialistinen suhde tekee Euroopasta pienemmän kuin osiensa summa. Ja jos tämä jatkuu, osien määrä voi vähitellen pienentyä entisestään, kun maat päättävät lähteä.

Euroopan on palattava taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen yhteistyön perusteisiin sekä sisäisesti että naapurimaidensa kanssa. Tämä edellyttää Euroopan instituutioiden radikaalia uudelleenarviointia ja sopimusmuutosta niiden koon ja toimivallan pienentämiseksi ja suvereniteetin palauttamiseksi jäsenvaltioille. Jos näin ei tapahdu, epäilen, onko Euroopan unioni vielä olemassa vuonna 2040.

Lähde