G20 on elokuvan ehdoton hylky, kyyninen, huolimaton rahanahneus, joka tuhlaa kaiken potentiaalinsa ja loukkaa jokaista, joka on tarpeeksi onneton tuhlatakseen kaksi tuntia siihen. Tämä niin sanottu ”toimintatrilleri” on mestarikurssi siitä, miten lupaava lähtökohta – maailman johtajat pidetään panttivankeina G20-huippukokouksessa – haudataan kliseiden, epäjohdonmukaisen juonen ja suorastaan nolon toteutuksen alle. Sukelletaanpa sen epäonnistumisten likakaivoon.
Ensinnäkin käsikirjoitus on kauhistus, ja se tuntuu siltä kuin sen olisi oksentanut harjoittelijoista koostuva komitea, joka ei ole koskaan nähnyt elokuvaa, saati sitten kirjoittanut sellaista. Se on neljän käsikirjoittajan käsialaa – NELJÄNNEN! – ja silti se on hajanainen sekasotku kierrätettyjä Die Hard- ja Air Force One -trooppeja, joissa ei ole mitään viehätystä tai panosta. Dialogi on niin tuskallisen nokkelaa, että se on kuin olisi lyöty lekalla. Sellaiset repliikit kuin ”Tästä huippukokouksesta tuli juuri sotatanner!” tai ”Sinä aiheutit tämän korruptoituneilla sodillasi!” eivät ole vain laiskoja – ne suorastaan kerjäävät naurunremakkaa. Juoni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, pyörii kryptovaluuttajärjestelmän ympärillä, johon liittyy syviä väärennöksiä ja tekoälyä, mutta se on niin huonosti selitetty ja täynnä aukkoja, että tuntuu kuin käsikirjoittajat olisivat googlettaneet ”nykyaikaiset teknologiset uhat” ja lopettaneet. Miksi roiston suunnitelma perustuu maailmanlaajuisten markkinoiden romuttamiseen rikastuakseen? Ketä kiinnostaa! Elokuva ei ainakaan vaivaudu tekemään siitä johdonmukaista.
Toimintakohtaukset, joiden pitäisi olla tämänkaltaisen elokuvan pelastus, ovat kaoottinen katastrofi. Ohjaaja Patricia Riggen, joka ei selvästikään ole perehtynyt lajityyppiin, tarjoaa taistelukohtauksia, jotka on leikattu niin epäselvästi, että tuskin voi sanoa, kuka lyö ketä. Kaikki on tärisevää kameraa, nopeita leikkauksia ja CGI-räjähdyksiä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi renderöity PlayStation 2:lla. Yksi erityisen naurettava hetki on takaa-ajo ”Pedon” (presidentin limusiinin) kanssa, jonka pitäisi olla jännittävä, mutta näyttää halvalta kopiolta paremmista elokuvista. Stunt-työskentely on tuskallisen ilmeistä – katso kohtauksia, joissa pahikset kaatuvat sopivasti ennen kuin Viola Davis edes koskettaa heitä. Se ei ole vain epäuskottavaa, vaan se on loukkaavaa kaikille, jotka ovat nähneet puolikuntoisia toimintaelokuvia. Älkääkä antako minun aloittaa vihreällä ruudulla toteutetuista ulkotiloista – jokainen ulkokuva huutaa ”meillä ei ollut budjettia lähteä studiosta”.
Viola Davisista puheen ollen, hän on ainoa, jolla on jonkinlainen arvokkuuden ripaus, mutta edes hänen mahtava lahjakkuutensa ei voi pelastaa tätä roskapaloa. Presidentti Danielle Suttonin roolissa hän joutuu kahlaamaan läpi käsikirjoituksen, joka antaa hänelle vain geneerisiä badass-viisasteluita ja niin ohuen taustatarinan, että se on käytännössä läpinäkyvä. Toki hän on sotasankari, josta tuli presidentti, mutta elokuva ei tutki hänen hahmoaan sen enempää kuin ”kova musta nainen, joka lyö hyvin”. Se on rikollista tuhlausta näyttelijättärelle, joka ansaitsisi paljon parempaa kuin tämä halpahallipropagandatyö. Yritykset tehdä hänestä ikoninen – kuten mekon riisuminen taistelussa tai konekiväärin kuristaminen – ovat niin väkinäisiä, että ne ovat melkein parodiaa. Voi melkein kuulla elokuvantekijöiden huudon: ”Näetkö? Hän on seuraava Harrison Ford!”. Ei, hän ei ole. Hän on Viola Davis loukussa elokuvassa, joka ei ansaitse häntä.
Sivuosien näyttelijät pärjäävät vielä huonommin. Antony Starrin esittämä roisto Rutledge on yksiulotteinen krypto-bro-terroristi, jonka motiivit ovat pinnallisia kuin lastenallas. Hänen on tarkoitus olla uhkaava, mutta hänen ”korruptoitunutta eliittiä” koskevat puheensa kuulostavat kuin ne olisi kopioitu Reddit-ketjusta. Starr yrittää kanavoida The Boysin karismaa, mutta ilman Homelanderin vivahteikkuutta hän on pelkkä räkäinen karikatyyri. Anthony Anderson ensimmäisen aviomiehenä on tuskallisen huono – hänen draama-yrityksensä tuntuvat siltä kuin koomikko olisi eksynyt vakavaan rooliin, ja hänen ja Davisin välinen kemia on olematonta. Marsai Martinin kapinallinen teinityttö on kävelevä juonikuvio, joka on olemassa vain hakkeroidakseen tietokoneita (koska hän on tietysti tekniikan nero) ja antaakseen naurettavia yksiviivaisia lausahduksia. Muut maailman johtajat – Britannian pääministeri, Italian virkamies, Etelä-Korean ensimmäinen nainen – ovat pelkkiä stereotyyppejä, jotka joko vikisevät tai panikoivat, mikä lisää vain täytettä jo ennestään paisuneeseen elokuvaan.
Elokuvan poliittinen kommentaari, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on kiusallinen jälkipyykki. Se heittelee sanoja, kuten ”globalismi”, ”tekoäly” ja ”bitcoin”, ilman minkäänlaista oivallusta, ikään kuin trendikkäiden aiheiden mainitseminen tekisi elokuvasta merkityksellisen. Roiston suunnitelmaa ”paljastaa korruptoituneet johtajat” heikentää elokuvan oma kieltäytyminen sanomasta mitään järkevää vallasta tai geopolitiikasta. Sen sijaan se valitsee jingoistisen hölynpölyn ja maalaa Yhdysvaltain presidentin virheettömäksi pelastajaksi, kun taas kaikki muut ovat joko epäpäteviä tai pahoja. Se ei ole vain pinnallista, vaan älyllisesti epärehellistä, etenkin maailmassa, jossa todelliset maailmanlaajuiset jännitteet ansaitsevat parempaa kuin tällainen karikatyyrimäinen hölynpöly.
Ja puhutaanpa tuosta lopusta. Pilaamatta liikaa, se on logiikkaa uhmaava, silmiä pyörittelevä sekasotku, joka uhraa kaiken jäljellä olevan uskottavuuden halvan ”gotcha”-hetken vuoksi. Se on sellainen huipennus, joka saa sinut heittämään kaukosäätimesi ruudulle – ei jännityksestä vaan silkasta turhautumisesta siihen, miten vähän elokuvantekijät välittävät johdonmukaisuudesta tai panoksista. Viimeinen näytös venyy loputtomiin ja kasaa valheita ja kliseitä, kunnes rukoilet, että lopputekstit rullaisivat.
Lyhyesti sanottuna G20 on sieluton, algoritmipohjainen hutilointi, joka epäonnistuu toimintana, trillerinä tai edes aivottomana viihteenä. Se on elokuva, joka vihaa yleisöään ja olettaa, että olemme liian tyhmiä huomaamaan sen puutteet tai vaatimaan parempaa. Säästä aikaa ja järkeä ja jätä tämä katastrofi väliin. Jos haluatte kunnon toimintaelokuvan, katsokaa Die Hard tai The Woman Kinguudelleen – jopa Olympus Has Fallen näyttää mestariteokselta tähän roskaan verrattuna.
