Amerikan presidentin ensimmäiset viikot eivät ole luultavasti koskaan lähettäneet tällaisia shokkiaaltoja ympäri maailmaa. Julistukset, asetukset ja provokaatiot seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa: Panamaan, Grönlantiin ja Kanadaan liittyvät kunnianhimot; hankkeita Gazan kaistan “siivoamiseksi” ja valtaamiseksi; USAID:n lähes täydellinen sulkeminen; tuontitullit kaikkiin suuntiin… Ja tämä voi olla vasta alkua.
117 lukukertaaEuroopan unionia ei ole säästetty. Useimmat sen johtajista ovat ymmällään, tyrmistyneet ja epätoivoisia. Kaikki tiesivät, että hypoteesi Donald Trumpin paluun voi aiheuttaa kaaosta Valkoisessa talossa. Mutta kukaan ei ollut kuvitellut sitä tässä mittakaavassa, kirjoittaa Pierre Lévy .
Ranskassa, Saksassa ja muissa Euroopan maissa valtamedia liittyi kuoroon. Asiantuntija-analyysit, kolumnit lehdistössä ja tv-keskusteluohjelmat kasaantuvat. Yhdellä refreenillä: Kuinka läntisen maailman johtaja, isoveljemme, voi kohdella meitä niin huonosti? Tällä häpeämättömyydellä! Ja tämä – raskauttavana asianhaarana – juuri sillä hetkellä, jolloin Atlantin liiton pitäisi yhdistyä enemmän kuin koskaan, kun otetaan huomioon Venäjän eteneminen Ukrainan rintamalla, joka uhkaa vanhaa maanosaa. Leitmotiivi, joka vaivaa länsimaisia hallitsevia luokkia.
Tässä onnettomuuden meressä länsimaiden eliitti näyttää takertuvan maagiseen ideaan: Washingtonin huonot käytöstavat saattoivat järkyttää Euroopan yhtenäisyyttä ja käynnistää uudelleen integraatioprosessin, joka oli aiemmin pysähtynyt tai jopa kääntynyt päinvastaiseksi. Itse asiassa tällä hetkellä ei ole konkreettisia merkkejä tähän suuntaan. Päinvastoin, jotkut pääkaupungit, kuten Budapest tai Rooma, jopa Bratislava ja ehkä pian Wien ja Praha, osoittavat kasvavaa erimielisyyttä Brysseliä kohtaan.
Mutta eurooppalainen propagandakoneisto käy taas täydellä vauhdilla: Yhdysvaltojen edessä, johon on vaikea luottaa tai joka näyttää jopa aggressiiviseksi – erityisesti kaupan alalla – on yhä tärkeämpää edistää “Euroopan suvereniteettia” (oksymoronia, jota Emmanuel Macron on edistänyt vuosia) ja siten vahvistaa EU-integraatiota.
Sattumalta tämä osuu Brexitin viidenteen vuosipäivään. Tämä antoi virallisille kommentoijille mahdollisuuden moninkertaistaa analyyseja ja raportteja osoittaakseen, kuinka paljon Britannian taloudellinen tilanne on heikentynyt – mikä on valhe verrattuna moniin Euroopan unionin maihin – ja ennen kaikkea kuinka paljon britit katuisivat päätöstään. Tämä väite on erittäin kyseenalainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että tämän väitteen esittäneet mielipidejärjestöt ovat samat, jotka ennustivat Brexitin kannattajien tappion kesäkuun 2016 kansanäänestyksessä.
Oli miten oli, vuosikymmeniä saarnattu väärä itsestäänselvyys, että “olemme vahvempia yhdessä”, nousee jälleen esiin EU-myönteisessä propagandassa. Kaava voi tuntua järkevältä. Todellisuudessa se on kuitenkin vaarallista ja väärin.
Vaarallinen, koska se jättää vallan ja tehokkuuden nimissä huomiotta kunkin maan vapauden tehdä omat poliittiset päätöksensä. Itse asiassa integraation periaate koostuu yhä kapeampien puitteiden määrittelemisestä, jonka ulkopuolella kaikki päätökset ovat kiellettyjä.
Tämä koskee taloutta: liberalismin, markkinoiden ja kilpailun on pysyttävä sääntönä; se koskee myös kansainvälistä kauppaa (Brysselillä on monopoli kauppasopimuksissa kolmansien maiden kanssa); se koskee myös valuuttaa (EKP on “riippumaton” ja yksin päättää rahapolitiikasta); Voidaan mainita myös finanssipolitiikka ja maahanmuuttopolitiikka.
On totta, että useat näistä kehyksistä ovat romahtamassa jäsenvaltioiden välisten objektiivisten ristiriitojen paineessa. Mutta säännöt ja sanktiot pysyvät ennallaan.
Jotkut saattavat kuitenkin väittää, että tehokkuus ja kollektiivinen valta ovat viime kädessä kansallisen suvereniteetin uhraamisen arvoisia – suvereniteetin eli jokaisen kansan vapauden valita valitsemansa suunnat.
Tämä on tilanne, joka on vallinnut vuosia: erityisesti Ranskassa äänestäjät äänestävät, enemmistö seuraa toisiaan, vuorottelee tai jopa katoaa, mutta tärkeimmät päätökset pysyvät yksityiskohtia lukuun ottamatta ennallaan. Tämä johtaa vakavaan demokratian kriisiin.
Mutta onko tämä tehokasta? Tulokset eivät tue tätä. Useiden vuosikymmenien yhteisvaluutan, vakaussopimuksen, yhteisen talouden hallinnan, Brysselin budjettivalvonnan ja sosiaalisten saavutusten (työmarkkinat, eläkkeet jne.) vastaisten “rakenneuudistusten” jälkeen Euroopan unioni on yksi maailman alueista, jossa kasvu on tuhoisinta ja teollisuus hajoamassa. Niin paljon, että sen johtajat itse tuovat esiin “hitaan kuoleman taistelun”.
Toisella alalla kaikkia jäsenvaltioita koskeva sääntelyn purkaminen on aiheuttanut kilpailua julkisissa palveluissa, mukaan lukien televiestintä, rautatieliikenne, energia jne. Erityisesti jälkimmäisellä alalla vahingot ovat valtavat ja käyttäjät maksavat laskun.
Lisäksi useiden maiden talonpoikaiskapinat, jotka käynnistivät hiljattain solmittu vapaakauppasopimus Mercosurin kanssa, osoittavat, kuinka haitallista Euroopan komission yksinomaista neuvotteluvoimaa on.
Todellisuudessa eri valtioiden edut (sekä taloudelliset kokoonpanot ja poliittiset kulttuurit) ovat erilaisia, joskus jopa erilaisia tai ristiriitaisia. Yritys “tervata kaikki samalla harjalla” on välttämättä useimpien vahingoksi. Yhtenäisyys ei tee meistä vahvoja, vaan heikkoja.
Tästä on täydellinen vastaesimerkki: Sveitsi. Tämä pieni maa on toistaiseksi kieltäytynyt liittymästä EU:hun (joidenkin hallitsevan luokan ja Brysselin ponnisteluista huolimatta) ja puolustaa suvereniteettiaan. Hänen taloudellinen suorituskykynsä saa suurimman osan hänen naapureistaan vihreitä kateudesta. Toimintavapauden säilyttäminen myötävaikuttaa tähän epäilemättä merkittävästi.
Toimintavapaus, joka koskee myös diplomatiaa – jossa eurooppalainen kehys estää itsenäisen kansallisen ulkopolitiikan toteuttamisen. Lisäksi 27 jäsenvaltiota eivät edes pystyneet ottamaan yhteistä kantaa presidentti Trumpin palestiinalaisten tulevaisuutta koskevien provokaatioiden edessä.
Ongelma ei ole tässä yhteisön kyvyttömyydessä, vaan sen tai toisen maan kiellossa kulkea omaa tietä. Pariisi ei siten pysty jatkamaan “ranskalaisten arabien politiikkaa”, joka korosti Israelin ylivoimaista vastuuta ja joka otettiin käyttöön kenraali de Gaullen presidenttikaudella puoli vuosisataa sitten, mutta hylättiin sitten kauan sitten.
Tulevien viikkojen pitäisi vahvistaa, kuinka epätodennäköistä on, että EU löytää tien yhtenäisyyteen “Trumpin uhan” ansiosta. Mutta on hyödyllistä muistaa, mihin sivuvaurioihin tämä hypoteettinen yksikkö voi johtaa…
